Omakuva eli hautakirjoitus

FILOSOFIAKAHVILAA EI ENÄÄ TORSTAISIN. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 17.4. klo 13.30. PAIKKA: KUKKO, saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo. AIHE: Never Again MSD

1.

Teksti tai kirja on – tai ainakin voi olla – linssi, jonka läpi näkee maailmaan. Kun se on linssi, se antaa näön. Joskus kaksi tekstiä yhdessä antavat kaksoisnäön. Kaksi tekstiä, jotka ovat syntyneet eri paikoissa, eri aikoina tarvitsematta toisiaan, kytkeytyvät yhteen, herättävät toisistaan jotain tai resonoivat salaperäisesti. Näin minulle tapahtui, kun  Judith Butlerin teos Giving an Account of Oneself ja yksi muinaisen Rooman hautakirjoitus menivät kihloihin...

2.

Butlerin kirja on ihmisen suhteesta toiseen ja siitä miten se muodostuu olennaiseksi ihmisen suhteessa itseensä. Kirjan nimi on käännös kreikkalaisesta ilmaisusta didonai logon. Platonin teksteistä löytyvä ilmaisu viittaa Sokrateen ja kuulijoidena väliseen suhteeseen. Sokrates, basanos (koetinkivi), houkutteli tai jopa pakotti ihmiset mittaamaan itseään, selittämään itsensä. Todellisuudessa tällä selittämisellä oli paljon täsmällisempi merkitys kuin Butlerin kirjassa: siinä oli kyse siitä, että ihminen tutkii ja arvioi, miten on tähän mennessä elänyt.

Yhdessä hautapiirtokirjoituksessa Tarracossa sanotaan: ”Vive laetus quique vivis...” (Elä iloisesti sinä, joka elät.)

Nämä kaksi tekstiä yhdessä, yhteistyössä, pakottivat minut esittämään kysymyksen: Onko minun selitettävä itseni, kerrottava miten olen elänyt? Tajusin, että jos olen siihen pakotettu, minun on kuviteltava itseni kuolleeksi tai kuolevaksi eli kuviteltava elämäni kokonaiseksi, sulkeutuvaksi, loppuvaksi.

3.

Ymmärsin myös, että omakuvan tekemiseen liittyy riski. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on vaikeaa olla rehellinen. Ihminen ei välttämättä kaunistele ja siten vääristele kuvaa. Ihminen ei aina näe itse, mikä hänessä on arvokasta. Näitä vaikeuksia pidin kuitenkin enemmän teknisinä. Varsinaiseksi vaaraksi laskin sen, että kuvasta tulee ansa. Omakuva voi muodostua laiksi ja jähmettäväksi voimaksi.

On monenlaisia tapoja kertoa itsestään. Vaikka Sokrateen kuulijoiden yritys puhua itsestään olikin eräänlainen tunnustus, se ei ollut samanlainen kuin tunnustus papin edessä; kyse ei ollut syntisyytensä tunnustamisesta. Pitäisikö minun tunnustaa syntini? Ketä se auttaisi? Ei ehkä minua itseänikään.

Minulle syntyi vaikutelma, etten ollut päättänyt tehdä omakuvaa, hautakirjoitustani. Olin aloittanut sen kirjoittamisen jo kauan aikaa sitten. Niin kaikki tekevät. He kertovat tarinaansa sekä itselleen että toisille ja rakentavat näin itseään. Pahinta on, että tämä tarina voi olla myytti, johon uskoo.

Tämä johti minut uusien kysymysten äärelle. Olisi osattava tutkia, millaista tarinaa kertoo ja opittava arvioimaan erilaisten itsetutkiskelujen merkitystä, niiden vaikutuksia. Tutkimus ei koske vain omaa napaa, sillä kertomuksen muoto ja tematiikka on osa perinnettä, omaa kulttuuriamme. On kysyttävä, mitä hyvää voisimme löytää omasta kulttuuristamme; meidän on arvioita sitä, yritettävä uudistaa sitä, irtaannuttava joistakin perinteistä.

4.

Voisin haluta hautakiveen nämä sanat: ”Vive laetus quique vivis.” Se olisi neuvo, viesti jälkipolville, hyvä tiivistys. Se saattaisi kertoa minusta enemmän kuin hyvin yksityiskohtainen piirros tai satoja sivuja pitkä omaelämäkerta.

Mutta jotain riittämätöntä tuossa kauniissa kehotuksessa olisi. Sillä olen oppinut, että on tehtävä tutkimusta. Vain niin voi löytää sen mikä on arvokasta ja löytää sellaisen maaperän, jossa voisi kasvattaa jotain, luoda ehkä jotain uutta. Omakuva ei saisi olla dogmaattinen väite ja despoottinen käsky; sen pitäisi olla vain esimerkki. Se ei sanoisi: ”Mene tuonne, etsi tuolta.” Se sanoisi: ”Näin minä etsin...”
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila