Tämän aiheen taustalla on Mihail Bahtinin nuoruuden työ: Toiminnan filosofia. Teksti, joka hahmottelee teoriaa etiikasta, tarkemmin sanottuna eettisestä subjektista tai ihmisestä tekojensa vastuullisena subjektina, ihmisestä vastuullisena olentona.
Peruslähtökohta, perusajatus, on se, että moraalifilosofia on liian abstraktista ja että aihetta pitää lähestyä teon arkkitehtonisten pisteiden kautta. Nämä ”pisteet” ovat 1)minä itselle 2)minä toiselle 3)toinen minulle.
Mutta en nyt käsittele tätä enkä yritä selittää mitä Bahtin tarkoitti, vaan otan toisen kohdan tekstistä. Kohdan jossa Bahtin puhuu teeskentelystä. Hän ei tarkoittanut teeskentelijällä sitä mitä yleensä; kyseessä ei ole sellainen tilanne, missä joku esittää jotain muuta, esiintyy toisena, kätkeytyy naamion taakse. Bahtinin teeskentelijä on sellainen ihminen, joka väittää, ettei ”ole tässä”, väittää ettei ole vastuussa teoistaan, menee systeemin taakse, normien taakse. Tekstistä tulee voimakas vaikutelma, että Bahtin kuvaa byrokraattia. Hän tietenkin saattoi kuvata myös puolueikoneiston osaa, puolueihmistä, henkilöä, joka ”noudattaa puolueen ohjelmaa ja määräyksiä”.
Yksi tapa kuvata teeskentelijää on todeta, että hän väittää, ettei ole missään, että hän toimii universaalien sääntöjen mukaan. Miksi tämä on teeskentelyä? Koska vastuun ottaminen, tuleminen vastuulliseksi, merkitsee sitä, että ihminen pystyy sanomaan ”minun täytyy” ja se on vastaus konkreettiselle ihmiselle, konkreettiseen tilanteeseen tai ympäristöön. ”Minun täytyy” –lausetta tai sen sisältöä ei voi muuttaa universaaliksi laiksi.
Tämä ajatus ja kuvaus teeskentelijästä on saanut minut miettimään systeemejä ja myös erilaisia koneistoja (byrokratia) eri tavalla, eri näkökulmasta. Toisaalta ne näyttäytyvät moraalittomina (siis vastuuttomina), mutta ennen kaikkea pakopaikkoina ihmiselle, joka haluaa välttää vastuuta, vaikeita päätöksiä, valintoja, ajattelua. Onko tässä perimmäinen syy haluta yhdistyksiin, yhteyteen, järjestöön? Tuskin ne ovat ainoat syyt. Toivottavasti ei.
Mutta haluaisin pitäytyä otsikossa eli ”teeskentelijässä” itsessään, hänen muotokuvassaan. Haluan puhua tästä harmaasta, ei synkässä tai sadistisessa hahmossa, vaan harmaassa byrokraattiteeskentelijän hahmossa. Millaisia vibraatioita tämä hahmo nostaa esiin? Tuskin mitään. Hän on kuin Mihail Bulgakovin virkamies, joka on pelkkä puku; puvun alla ei ole ihmistä. Jonkun vaaran voimme silti aavistaa, arvata negatiivisuuden. Vaara on tietenkin siinä, että tällainen ”päättäjä” voi tehdä melkein mitä vaan, koska se ei koske häntä, se liity hänen henkilökohtaiseen vastuunottoon. Mutta katsoisin lähempää, jos ei nyt ihan sisältä tätä hahmoa. Millainen hänen elämänsä on?
Näkisin näin: Hän ei elä, osallistu elämään prosessina. Hänen elämässään on jotain mekaanista tai abstraktia. Hän rakentaa systeemiä tai tekee itsestään sen osaa. Systeemi tai systemaattisuus voi olla apu elämässä, väline, keino, mutta teeskentelijälle se on pakopaikka elämästä, sen jatkuvasta liikkuvuudesta, prosessinomaisuudesta.
Miten voitaisiin keksiä ulostie tällaisesta tilanteesta? Miten voisimme auttaa tätä ihmistä? Kysehän on moraalisesta ongelmasta. Hän ei ota vastuuta. Mutta moraalisaarnat eivät auta. Uskon, että ihminen voi muuttua, mutta tuskin saarnan avulla. Hänet pitäisi saada kokemaan jotain, kokemaan elämä, kokemaan ettei systeemi pelasta. Hänet pitäisi saada nauramaan tai itkemään. Abstrakti filosofia ei häntä pelasta; hän onnistuu aina luomaan siitäkin suojapaikan, alibin niin kuin Bahtin sanoo. Taide voisi auttaa. Ehkä. Joissakin tapauksissa. Taiteessa on voimaa: se panee kokemaan. Mutta sekään ei ole mikään tae. Sekin jo tiedetään.
Tunnistatteko teeskentelijän hahmon? Onko heitä olemassa vai puhuuko Bahtin vain omasta ajastaan, omasta maastaan (Neuvostoliitto)? Voisiko heitä auttaa? Mikä panee meidät kokemaan asioita? Mikä saisi ihmisen kokemaan, että hän on tässä ja nyt omana itsenään vastuullinen teoistaan?
torstai 27. elokuuta 2009
sunnuntai 23. elokuuta 2009
Roolit
Roolit liittyvät erilaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin. On äidin rooli, joka liittyy äidin tehtäviin jne. Ne eivät ole siis yksinkertaisesti vain jotain naamioita. Me emme vain yksinkertaisesti esitä jotain. Ne eivät ole siis syntyneet turhaan, jonain negatiivisena. Silti rooleihin liittyy paljon ongelmia.
Kaikki ovat kokeneet jonkun roolin raskaana taakkana tai huomanneet, että yhden roolin vetäminen tukahduttaa muita elämän mahdollisuuksia. Kun vedän kyynikon roolia, ihmiset alkavat odottaa, että vedän sitä jatkossakin ja saatan alkaa tukahduttaa muita ekspressiivisiä mahdollisuuksia.
Marcus Aurelius, keisari, stoalainen, kirjoitti: Ei saisi samastua vallanpitäjän rooliin. Tämä lause on merkittävimpiä filosofisia lauseita, joita tunnen (muutaman). Luulisi, ettei siinä ole mitään analysoitavaa. Mutta siinä on monta asiaa.
1) Marcus Aureliuksen huomio liittyy kysymykseen hybriksestä, liiallisesta ylpeydestä, esim. vallanpitäjän uskosta että hän on jumala joka voi päättää kaikesta. 2) Lause on syntynyt olosuhteissa, joissa ihmisen status ei enää määritellyt ihmisen elämää, hänen kohtaloaan. Ihminen ei siis enää samastunut kokonaan statukseensa tai rooliinsa. Maailma oli muuttunut epävarmaksi. Status ei taannut kaikkea ja se oli muuttunut pelkäksi rooliksi, joka voidaan myös ottaa pois. Lause on siis epävarman ajan lause. Jotkut vastasivat omalla toiminnallaan epävarmuuteen korostaen statusta, rooliaan. Marcus Aureliuksen aika oli statussymbolien suhteen vähintää yhtä näkyvä kuin nykyaika.3)Lisäksi kiinnittäisin huomiota vielä ”samastumiseen”, kysymykseen siitä, millainen meidän suhde rooleihimme pitäisi olla. Meillä on erilaisia rooleja ja tehtäviä, mutta me emme Marcus Aureliuksen mukaan saisi samastua näihin rooleihin.
Vallanpitäjän rooliin samastumisessa on tietenkin hybriksen vaara. Joissakin muissa rooleissa joku toinen. Yksi asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että ihmiset alkavat helposti pelkistää elämäänsä, elämään vain yhdessä roolissa. Puhuisin moninaisuuden puolesta. En siis sano, ettei saa olla rooleja, vaan että niitä pitää olla enemmän (tai paljon). Miksi se on hedelmällistä? Siksi, että yritysjohtaja, jonka elämässä on muutakin kuin yritys näkee elämää laajemmin ja se auttaa häntä katsomaan avarammin, kun hän tekee päätöksiä. Äiti, joka ei ole pelkästään äiti, pystyy olemaan parempi äiti, koska hän tietää elämästä enemmän kuin pelkkänä äitinä.
Mutta vaikka puhunkin nyt roolien puolesta tai tarkemmin ehdotan, että luomme oikeanlaisen suhteen rooleihin, niihin liittyy triviaali vaara, joka tiedostetaan hyvin. Rooleja esitetään. Kun esitämme, voimme mahdollisesti teeskennellä eli emme tuo esiin ”aitoa minää”. Tähän saakka tiedostetaan hyvin.
Minä en tiedä, onko mitään aitoa minää olemassa, mutta sitä etsitään. Kun sitä etsitään, minään, itseen, suhtaudutaan olemuksena, jonain annettuna aitona minänä, joka kätkeytyy roolien taakse. Sanoisin, että kun tiedämme, löydämme jotain, aina myös unohdamme jotain. Me unohdamme luoda itsemme. Itse voi olla luomisen, keksinnän kohde, muokkauksen kohde ainakin yhtä paljon kuin tiedostamisen ja etsinnän kohde. Toisin sanoen rooleihin tai tarkemmin ideaan rooleista liittyy sellainen vaara, että emme suhtaudu luovasti.
Kaikki ovat kokeneet jonkun roolin raskaana taakkana tai huomanneet, että yhden roolin vetäminen tukahduttaa muita elämän mahdollisuuksia. Kun vedän kyynikon roolia, ihmiset alkavat odottaa, että vedän sitä jatkossakin ja saatan alkaa tukahduttaa muita ekspressiivisiä mahdollisuuksia.
Marcus Aurelius, keisari, stoalainen, kirjoitti: Ei saisi samastua vallanpitäjän rooliin. Tämä lause on merkittävimpiä filosofisia lauseita, joita tunnen (muutaman). Luulisi, ettei siinä ole mitään analysoitavaa. Mutta siinä on monta asiaa.
1) Marcus Aureliuksen huomio liittyy kysymykseen hybriksestä, liiallisesta ylpeydestä, esim. vallanpitäjän uskosta että hän on jumala joka voi päättää kaikesta. 2) Lause on syntynyt olosuhteissa, joissa ihmisen status ei enää määritellyt ihmisen elämää, hänen kohtaloaan. Ihminen ei siis enää samastunut kokonaan statukseensa tai rooliinsa. Maailma oli muuttunut epävarmaksi. Status ei taannut kaikkea ja se oli muuttunut pelkäksi rooliksi, joka voidaan myös ottaa pois. Lause on siis epävarman ajan lause. Jotkut vastasivat omalla toiminnallaan epävarmuuteen korostaen statusta, rooliaan. Marcus Aureliuksen aika oli statussymbolien suhteen vähintää yhtä näkyvä kuin nykyaika.3)Lisäksi kiinnittäisin huomiota vielä ”samastumiseen”, kysymykseen siitä, millainen meidän suhde rooleihimme pitäisi olla. Meillä on erilaisia rooleja ja tehtäviä, mutta me emme Marcus Aureliuksen mukaan saisi samastua näihin rooleihin.
Vallanpitäjän rooliin samastumisessa on tietenkin hybriksen vaara. Joissakin muissa rooleissa joku toinen. Yksi asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että ihmiset alkavat helposti pelkistää elämäänsä, elämään vain yhdessä roolissa. Puhuisin moninaisuuden puolesta. En siis sano, ettei saa olla rooleja, vaan että niitä pitää olla enemmän (tai paljon). Miksi se on hedelmällistä? Siksi, että yritysjohtaja, jonka elämässä on muutakin kuin yritys näkee elämää laajemmin ja se auttaa häntä katsomaan avarammin, kun hän tekee päätöksiä. Äiti, joka ei ole pelkästään äiti, pystyy olemaan parempi äiti, koska hän tietää elämästä enemmän kuin pelkkänä äitinä.
Mutta vaikka puhunkin nyt roolien puolesta tai tarkemmin ehdotan, että luomme oikeanlaisen suhteen rooleihin, niihin liittyy triviaali vaara, joka tiedostetaan hyvin. Rooleja esitetään. Kun esitämme, voimme mahdollisesti teeskennellä eli emme tuo esiin ”aitoa minää”. Tähän saakka tiedostetaan hyvin.
Minä en tiedä, onko mitään aitoa minää olemassa, mutta sitä etsitään. Kun sitä etsitään, minään, itseen, suhtaudutaan olemuksena, jonain annettuna aitona minänä, joka kätkeytyy roolien taakse. Sanoisin, että kun tiedämme, löydämme jotain, aina myös unohdamme jotain. Me unohdamme luoda itsemme. Itse voi olla luomisen, keksinnän kohde, muokkauksen kohde ainakin yhtä paljon kuin tiedostamisen ja etsinnän kohde. Toisin sanoen rooleihin tai tarkemmin ideaan rooleista liittyy sellainen vaara, että emme suhtaudu luovasti.
maanantai 17. elokuuta 2009
Opettajat ja oppilaat
Claudio Magrisilla on kirjoitus, jonka otsikon voisi kääntää ”Opettajat ja oppilaat”. Teema liittyy aikaisemmin käsiteltyyn kysymykseen kasvattamisesta, mutta nyt huomion kohteena on tietty suhde, opettajan ja oppilaan suhde, ei kasvattaminen yleensä ja yleisesti.
Magrisin kirjoitus keskittyy paljon otsikosta huolimatta opettajan hahmoon ja se hahmottelee kuvaa todellisesta opettajasta voisi sanoa hyvin laaja-alaisessa, avarakatseisessa hengessä. Magrisille todellinen opettaja on sellainen, joka omista vakaumuksistaan huolimatta ei niitä syötä oppilaalleen; hän ei halua kopioita itsestään, vaan sitä, että oppilas olisi itsenäinen, löytäisi oman tiensä, kykenisi kulkemaan omalla tiellään.
Tämä ongelma, kysymys todellisesta opettajasta, on ollut elävä kysymys filosofiassa alusta, Sokrateesta lähtien. Sokrates oli suuri opettaja, joka ei opettanut mitään, kysyi vain kysymyksiä, auttoi kuulijoitaan näkemään, etteivät he tiedä mitään. Mutta Magrisin opettaja, todellinen opettaja, ei ole Sokrates, pieni Sokrates, joku joka luulee olevansa Sokrates, päinvastoin. Opettaja on vain sellainen henkilö, joka ei ole tarkoitettu opettajaksi tai ohjelmoitu opettajaksi. Jos hän yrittäisi olla Sokrates, hän olisi pateettinen.
Magris sanoo, että todellinen opettaja on pikemminkin yksi Sokrateen kuulijoista, oppilaista, jotka lopulta tuntevat, kokevat, että he ovat olleet väärässä, mutta samalla lähtevät rikastuneina. Magris kirjoittaa: ”Osata olla oppilas ja jatkaa oppilaana ei ole vähäinen asia; se on melkein kuin olisi jo opettaja, maestro.”
Kaunis kirjoitus ja arvokkaita ajatuksia. Siinä on jotain, jonka helposti tuntee kadotetuksi maailmaksi, kadotetuiksi arvoiksi. Tällainen tunne syntyy usein Magrisia lukiessa. Hän on tässä ajassa kiinni, mutta hänessä on sellaista humanismia, avaruutta, lempeyttä, jotka eivät sovi tähän aikaan.
Mutta oli miten oli, minä tartun nyt näihin hahmoihin, opettajaan ja oppilaaseen. Jos opettaja ajattelee, että oppilaan tulee kulkea omalla tiellään, hän ei edes halua, että oppilas olisi aina, ikuisesti, oppilas, vaan lähtisi tälle tielleen, pettäisi opettajan. Näin suunnilleen kirjoitti Nietzsche, joka ei ollut yhtä lempeä luonne kuin Magris tai ainakin ilmaisi itseään kovemmin, rajummin, väkivaltaisemmin.
”Osata olla oppilas.” Mitä se tosiaan merkitsee? Kuuntelemista, kykyä kuunnella, vastaanottaa, mutta myös rohkeutta ajatella itse, etsintää, halua ottaa esimerkki vastaan, mutta ei sitä, että hän matkisi, vaan menisi omalle tielleen. Nähdäkseni siis todellisen opettajan ja hyvän oppilaan hahmot – sellaisina kuin ne tässä piirtyvät esiin – todistavat sen puolesta, että yksilöllisyyttä pitäisi kunnioittaa, ettei ole olemassa tietä, koska ei ole yhtä ainoaa tietä.
Mutta katsomalla muualle kuin näihin hahmoihin, voimme yrittää kaivaa esiin mielenkiintoisia asioita. Katsoisin nimittäin tätä paria ”suhteena” eli tutkisin yhteyttä, niitä lankoja, joita opettaja ja oppilas luovat välilleen. Jotakin liikkuu heidän välissään. Syntyy erilaisia sähkömagneettisia kenttiä, heidän välillään liikkuu signaaleja, merkkejä, mitä tahansa. Taito luoda näitä yhteyksiä, taito luoda tämä suhde on mielenkiintoinen asia. En tiedä (en ole varma), opetetaanko tätä taitoa missään.
Jokatapauksessa olen varma (omien kokemusteni takia), että nämä opettaja-oppilas-suhteet ovat joskus paljon merkityksellisempiä kuin itse opetettu asia. Opettajat, jotka ovat minua yllyttäneet ja minuun ovat uskoneet, näyttäneet miten maailmasta ja asioista voi löytää vivahteita, opettajat jotka ovat menneet omalla tiellään, antaneet minun olla oma itseni, kulkea omalla tielläni – kaikki he ovat olleet minulle merkityksellisiä. Olen saattanut olla huono oppilas, olen unohtanut monet opetukset, mutta osaan silti arvostaa joitakin näistä ”maestroista”. Sekin on kai jotain.
Luoda hedelmällinen suhde, se on päämäärä tässä. Millaisia taitoja se vaatii? Mitä se vaatii ihmiseltä, millaista olemisen tapaa eli eetosta, millaista harjoitusta, millaisia hyveitä? Tämäntapaisista asioista haluaisin keskustella, esimerkiksi.
Magrisin kirjoitus keskittyy paljon otsikosta huolimatta opettajan hahmoon ja se hahmottelee kuvaa todellisesta opettajasta voisi sanoa hyvin laaja-alaisessa, avarakatseisessa hengessä. Magrisille todellinen opettaja on sellainen, joka omista vakaumuksistaan huolimatta ei niitä syötä oppilaalleen; hän ei halua kopioita itsestään, vaan sitä, että oppilas olisi itsenäinen, löytäisi oman tiensä, kykenisi kulkemaan omalla tiellään.
Tämä ongelma, kysymys todellisesta opettajasta, on ollut elävä kysymys filosofiassa alusta, Sokrateesta lähtien. Sokrates oli suuri opettaja, joka ei opettanut mitään, kysyi vain kysymyksiä, auttoi kuulijoitaan näkemään, etteivät he tiedä mitään. Mutta Magrisin opettaja, todellinen opettaja, ei ole Sokrates, pieni Sokrates, joku joka luulee olevansa Sokrates, päinvastoin. Opettaja on vain sellainen henkilö, joka ei ole tarkoitettu opettajaksi tai ohjelmoitu opettajaksi. Jos hän yrittäisi olla Sokrates, hän olisi pateettinen.
Magris sanoo, että todellinen opettaja on pikemminkin yksi Sokrateen kuulijoista, oppilaista, jotka lopulta tuntevat, kokevat, että he ovat olleet väärässä, mutta samalla lähtevät rikastuneina. Magris kirjoittaa: ”Osata olla oppilas ja jatkaa oppilaana ei ole vähäinen asia; se on melkein kuin olisi jo opettaja, maestro.”
Kaunis kirjoitus ja arvokkaita ajatuksia. Siinä on jotain, jonka helposti tuntee kadotetuksi maailmaksi, kadotetuiksi arvoiksi. Tällainen tunne syntyy usein Magrisia lukiessa. Hän on tässä ajassa kiinni, mutta hänessä on sellaista humanismia, avaruutta, lempeyttä, jotka eivät sovi tähän aikaan.
Mutta oli miten oli, minä tartun nyt näihin hahmoihin, opettajaan ja oppilaaseen. Jos opettaja ajattelee, että oppilaan tulee kulkea omalla tiellään, hän ei edes halua, että oppilas olisi aina, ikuisesti, oppilas, vaan lähtisi tälle tielleen, pettäisi opettajan. Näin suunnilleen kirjoitti Nietzsche, joka ei ollut yhtä lempeä luonne kuin Magris tai ainakin ilmaisi itseään kovemmin, rajummin, väkivaltaisemmin.
”Osata olla oppilas.” Mitä se tosiaan merkitsee? Kuuntelemista, kykyä kuunnella, vastaanottaa, mutta myös rohkeutta ajatella itse, etsintää, halua ottaa esimerkki vastaan, mutta ei sitä, että hän matkisi, vaan menisi omalle tielleen. Nähdäkseni siis todellisen opettajan ja hyvän oppilaan hahmot – sellaisina kuin ne tässä piirtyvät esiin – todistavat sen puolesta, että yksilöllisyyttä pitäisi kunnioittaa, ettei ole olemassa tietä, koska ei ole yhtä ainoaa tietä.
Mutta katsomalla muualle kuin näihin hahmoihin, voimme yrittää kaivaa esiin mielenkiintoisia asioita. Katsoisin nimittäin tätä paria ”suhteena” eli tutkisin yhteyttä, niitä lankoja, joita opettaja ja oppilas luovat välilleen. Jotakin liikkuu heidän välissään. Syntyy erilaisia sähkömagneettisia kenttiä, heidän välillään liikkuu signaaleja, merkkejä, mitä tahansa. Taito luoda näitä yhteyksiä, taito luoda tämä suhde on mielenkiintoinen asia. En tiedä (en ole varma), opetetaanko tätä taitoa missään.
Jokatapauksessa olen varma (omien kokemusteni takia), että nämä opettaja-oppilas-suhteet ovat joskus paljon merkityksellisempiä kuin itse opetettu asia. Opettajat, jotka ovat minua yllyttäneet ja minuun ovat uskoneet, näyttäneet miten maailmasta ja asioista voi löytää vivahteita, opettajat jotka ovat menneet omalla tiellään, antaneet minun olla oma itseni, kulkea omalla tielläni – kaikki he ovat olleet minulle merkityksellisiä. Olen saattanut olla huono oppilas, olen unohtanut monet opetukset, mutta osaan silti arvostaa joitakin näistä ”maestroista”. Sekin on kai jotain.
Luoda hedelmällinen suhde, se on päämäärä tässä. Millaisia taitoja se vaatii? Mitä se vaatii ihmiseltä, millaista olemisen tapaa eli eetosta, millaista harjoitusta, millaisia hyveitä? Tämäntapaisista asioista haluaisin keskustella, esimerkiksi.
maanantai 10. elokuuta 2009
Karnevaalin filosofia, filosofian karnevaali
Karnevaali on ylösalaisin käännetty maailma: narrista tai hullusta tulee kuningas. Karnevaalin kuvasto on rikasta: se on kulkue, jossa kulkee hulluja, eläinten ja ihmisten sekoituksia, kuolema kulkee mukana, ihmiset nauravat, tanssivat.
Karnevaali on ikivanha ilmiö, mutta ensimmäinen todellinen karnevaalin filosofian luoja oli Mihail Bahtin (1895-1975). Mihail Bahtin näki karnevaalissa energiaa, joka tuhoaa ja luo yhtäaikaa, päästää irti hierarkioista, virallisesta totuudesta, vakavuudesta, auktoriteettien auktoriteetista, voittaa pelon jne. Mutta vaikka hän luo karnevaalin filosofian, se ei ole täysin koherentti tai käsitteet ja kuvaukset vaihtelevat. Se ei ole silti heikkous Bahtinin ajattelussa, vaan karnevaalin luonteen mukainen: esiin tulee monia ääniä, kuvien rikkaus, puheiden monimerkityksisyys. Karnevaali näyttäytyy tulemisen, muutoksen ja uudistumisen juhlana.
Naurulla on huomionarvoinen asema. Bahtin puhuu iloisesta totuudesta ja hän sanoo, että jotkut maailman aspektit voi tavoittaa vain naurun kautta. Ilo ja nauru liittyvät totuuteen, tietoon; siihen liittyy jopa tieto-opillisia väittämiä. Tietävä ihminen ei olekaan enää kylmä, järkevä, tunteidensa herra, vaan vain iloinen tavoittaa jotain asioita.
Karnevaalia on myös arvosteltu. On sanottu, että se (tapahtumana ja rituaalina) vain vahvistaa yhteiskunnan luokkajakoa ja hierarkiaa. Kerran vuodessa orjat saavat olla kuninkaita, mutta sitten palataan järjestykseen. Tämä kritiikki ei poista Bahtinin ajattelun perusvoimaa. Bahtin ei puhu karnevaalista onnistuneena vallankumouksena, vaan ”luovana voimana”, ”energiana”, erityisenä herkkyytenä ja tajuna maailman muuttuvuudesta.
Karnevaali ja karnevaalin filosofia ovat vaikuttaneet paljon kirjallisuudentutkimukseen ja tietenkin myös folkloristiikkaan, kansanperinteiden tutkimukseen. Tässä minua kiinnostaa nyt filosofia ja kysymys, voisiko filosofia olla karnevaalia.
Eli toisaalta voimme keskustella karnevaalista, mutta myös filosofiasta karnevaalina. Mitä olisi filosofian karnevaali? Ajattelua, joka juhlii muutosta, tulemista. Karnevaalissa ihmisten väliset suhteet muuttuvat: hierarkiat kaatuvat, ja toisistaan erilliset ihmiset pääsevät yhteyteen, luovat epätodennäköisiä yhdistelmiä, harvinaisia liittoja. Ehkä tämä olisi myös ajattelun, filosofian tehtävä tänään: muuttaa jotain.
Bahtinin kuvaamassa karnevaalin maailmassa ei ole vielä mitään valmista, viimeistä sanaa ei olla sanottu. Tämä on otollinen pohja ajattelulle. Mitä merkitystä ajattelulla olisi muuten? Mutta millaisia piirteitä karnevaaliksi muuttuva filosofia voi saada? En haluaisi sitä etukäteen määritellä; haluaisin nähdä sen: iloisemman filosofian, joka tähtää metamorfoosiin ja ajattelijan, joka myöntää elämän konkreettiset puolet, myös ruumiin (päinvastoin kuin usein filosofian traditiossa, missä muistetaan vain pää ja järki.)
Keskustelu, kysymykset, kommentit huomiot ovat meidän lähtökohta. Voiko tällaisen periaatteen hyväksyä johtoajatukseksi kahvilaistuntoja varten? Uskotteko että karnevaalia voi synnyttää? Olemmeko liian protestantteja? Liian vakavia?
Karnevaali on ikivanha ilmiö, mutta ensimmäinen todellinen karnevaalin filosofian luoja oli Mihail Bahtin (1895-1975). Mihail Bahtin näki karnevaalissa energiaa, joka tuhoaa ja luo yhtäaikaa, päästää irti hierarkioista, virallisesta totuudesta, vakavuudesta, auktoriteettien auktoriteetista, voittaa pelon jne. Mutta vaikka hän luo karnevaalin filosofian, se ei ole täysin koherentti tai käsitteet ja kuvaukset vaihtelevat. Se ei ole silti heikkous Bahtinin ajattelussa, vaan karnevaalin luonteen mukainen: esiin tulee monia ääniä, kuvien rikkaus, puheiden monimerkityksisyys. Karnevaali näyttäytyy tulemisen, muutoksen ja uudistumisen juhlana.
Naurulla on huomionarvoinen asema. Bahtin puhuu iloisesta totuudesta ja hän sanoo, että jotkut maailman aspektit voi tavoittaa vain naurun kautta. Ilo ja nauru liittyvät totuuteen, tietoon; siihen liittyy jopa tieto-opillisia väittämiä. Tietävä ihminen ei olekaan enää kylmä, järkevä, tunteidensa herra, vaan vain iloinen tavoittaa jotain asioita.
Karnevaalia on myös arvosteltu. On sanottu, että se (tapahtumana ja rituaalina) vain vahvistaa yhteiskunnan luokkajakoa ja hierarkiaa. Kerran vuodessa orjat saavat olla kuninkaita, mutta sitten palataan järjestykseen. Tämä kritiikki ei poista Bahtinin ajattelun perusvoimaa. Bahtin ei puhu karnevaalista onnistuneena vallankumouksena, vaan ”luovana voimana”, ”energiana”, erityisenä herkkyytenä ja tajuna maailman muuttuvuudesta.
Karnevaali ja karnevaalin filosofia ovat vaikuttaneet paljon kirjallisuudentutkimukseen ja tietenkin myös folkloristiikkaan, kansanperinteiden tutkimukseen. Tässä minua kiinnostaa nyt filosofia ja kysymys, voisiko filosofia olla karnevaalia.
Eli toisaalta voimme keskustella karnevaalista, mutta myös filosofiasta karnevaalina. Mitä olisi filosofian karnevaali? Ajattelua, joka juhlii muutosta, tulemista. Karnevaalissa ihmisten väliset suhteet muuttuvat: hierarkiat kaatuvat, ja toisistaan erilliset ihmiset pääsevät yhteyteen, luovat epätodennäköisiä yhdistelmiä, harvinaisia liittoja. Ehkä tämä olisi myös ajattelun, filosofian tehtävä tänään: muuttaa jotain.
Bahtinin kuvaamassa karnevaalin maailmassa ei ole vielä mitään valmista, viimeistä sanaa ei olla sanottu. Tämä on otollinen pohja ajattelulle. Mitä merkitystä ajattelulla olisi muuten? Mutta millaisia piirteitä karnevaaliksi muuttuva filosofia voi saada? En haluaisi sitä etukäteen määritellä; haluaisin nähdä sen: iloisemman filosofian, joka tähtää metamorfoosiin ja ajattelijan, joka myöntää elämän konkreettiset puolet, myös ruumiin (päinvastoin kuin usein filosofian traditiossa, missä muistetaan vain pää ja järki.)
Keskustelu, kysymykset, kommentit huomiot ovat meidän lähtökohta. Voiko tällaisen periaatteen hyväksyä johtoajatukseksi kahvilaistuntoja varten? Uskotteko että karnevaalia voi synnyttää? Olemmeko liian protestantteja? Liian vakavia?
keskiviikko 5. elokuuta 2009
Seikkailumieli
Ideani oli ainakin osittain se, että tässä sanassa seikkailumieli tiivistyy monia asioita aikaisemmista aiheista. Ei-systemaattisuus, rakastaminen, leikki, itsensä kehittäminen... Ei-systemaattisuus, rakastaminen, jopa kyynisyys, vaativat seikkailumieltä. Ehdotan, osittain leikillisesti, uudeksi hyveeksi seikkailumieltä.
Mitä on seikkailumieli? Mitä on seikkailu? Se on sitä, että elämä ei ole täysin suunniteltu, alusta loppuun. Se on matkantekoa, joka ei ole pakettimatkan ohjelmoitua elämää. Se on riskien ottamista. Toisin sanoen seikkailu on se mikä antaa elämään makua, tekee siitä elämisen arvoisin, intensiivisemmän, kiinnostavamman. Seikkailumieli on siis asenne, mielenlaatu, joka on valmis näihin seikkailuihin, valmis elämään elämää, jossa on myös yllätyksiä.
Uskon, että filosofian harjoittaminen, ajatteleminen, voi olla tällainen seikkailu. Olen esim. oppinut filosofian kautta olemaan kriittinen tiettyjä nykyisiä käytäntöjä kohtaan, olemaan epäluuloinen kun minulle myydään maailmankatsomusta, jossa tunteilla on erityinen rooli. Mutta opin filosofian kautta myös näkemään tunteet toisin. Viittaan tässä Spinozan filosofiaan affekteista, surullisista eli kielteisistä affekteista ja iloisista eli myönteisistä, vitaalisuutta lisäävistä affekteista. Olen myös oppinut olemaan luottamasta liikaa järkeen, siihen että järki voittaa intohimon. Olen oppinut myös, että intohimo voi olla kokemus, joka irrottaa minut itsestäni, päästää minut irti, itseni vierelle ja mahdollistaa siten joidenkin kahleiden hajoamisen.
Kaikkein tärkein yllätys elämässäni (siis filosofian kautta tullut) on se, että filosofian harjoittaminen ei ole vain kirjoittamista tai lukemista, ei edes henkevää keskustelua henkevistä aiheista, vaan keskustelua, harjoitusta, joka vaikuttaa suhteisiin. Kun keskustelen filosofisesti rakkaimpani kanssa, se tuo suhteeseen uuden puolen. Filosofia, etsintä - yhteinen etsintä - tekee suhteesta intensiivisemmän; se tuo siihen uuden ulottuvuuden... Sanoisin, että uusia vieraita tulee käymään kotona (vieraita jotka eivät ole vain Sokrates ja Nietzsche, vaan sanoisinko ”henkiä” joilla ei ole nimeä, mutta jotka ajattelevat, vaikuttavat meidän välillä). Eli filosofia on tauti, viirus, energia (mitä vaan), joka voi tuoda yllätyksiä elämään, se voi muuttaa suhdettani itseeni, toiseen ja nostaa välillemme uusia asioita.
Mitä on seikkailumieli? Mitä on seikkailu? Se on sitä, että elämä ei ole täysin suunniteltu, alusta loppuun. Se on matkantekoa, joka ei ole pakettimatkan ohjelmoitua elämää. Se on riskien ottamista. Toisin sanoen seikkailu on se mikä antaa elämään makua, tekee siitä elämisen arvoisin, intensiivisemmän, kiinnostavamman. Seikkailumieli on siis asenne, mielenlaatu, joka on valmis näihin seikkailuihin, valmis elämään elämää, jossa on myös yllätyksiä.
Uskon, että filosofian harjoittaminen, ajatteleminen, voi olla tällainen seikkailu. Olen esim. oppinut filosofian kautta olemaan kriittinen tiettyjä nykyisiä käytäntöjä kohtaan, olemaan epäluuloinen kun minulle myydään maailmankatsomusta, jossa tunteilla on erityinen rooli. Mutta opin filosofian kautta myös näkemään tunteet toisin. Viittaan tässä Spinozan filosofiaan affekteista, surullisista eli kielteisistä affekteista ja iloisista eli myönteisistä, vitaalisuutta lisäävistä affekteista. Olen myös oppinut olemaan luottamasta liikaa järkeen, siihen että järki voittaa intohimon. Olen oppinut myös, että intohimo voi olla kokemus, joka irrottaa minut itsestäni, päästää minut irti, itseni vierelle ja mahdollistaa siten joidenkin kahleiden hajoamisen.
Kaikkein tärkein yllätys elämässäni (siis filosofian kautta tullut) on se, että filosofian harjoittaminen ei ole vain kirjoittamista tai lukemista, ei edes henkevää keskustelua henkevistä aiheista, vaan keskustelua, harjoitusta, joka vaikuttaa suhteisiin. Kun keskustelen filosofisesti rakkaimpani kanssa, se tuo suhteeseen uuden puolen. Filosofia, etsintä - yhteinen etsintä - tekee suhteesta intensiivisemmän; se tuo siihen uuden ulottuvuuden... Sanoisin, että uusia vieraita tulee käymään kotona (vieraita jotka eivät ole vain Sokrates ja Nietzsche, vaan sanoisinko ”henkiä” joilla ei ole nimeä, mutta jotka ajattelevat, vaikuttavat meidän välillä). Eli filosofia on tauti, viirus, energia (mitä vaan), joka voi tuoda yllätyksiä elämään, se voi muuttaa suhdettani itseeni, toiseen ja nostaa välillemme uusia asioita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
