Tässä linkki tapaamiseen:
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
”Se mikä ei ole tullut
häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” –
René Char
Olen aina ajatellut,
että filosofiakahvilan alustukset ovat vain
avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne
eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä
merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole
pelkästään vaatimattomuutta.
Jos haluan alustusteni olevan avauksia,
otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että
jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi
hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme
ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun
katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion
kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta
sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni
tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.
Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi.
Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden
edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The
Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai
maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen
taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen
ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen
taktiikka oli diatribe, joka oli
kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen
esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).
Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että
avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut:
Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni
yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.
Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa
maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys,
joka sille täytyy palauttaa.
Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua,
toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa
oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen.
Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.
Avauksien teossa on mukana siis
aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on
sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän
puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella
häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi
kyseenalaistaminen, on mahdollista.
Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta
ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta
eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi
olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii
myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila
on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän.
Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari.
Hän vain potkaisee pallon kentälle. Se
joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai
ei...
P.S. En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun...
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
