Kreikan sana hybris tarkoittaa suoranaista väkivaltaa tai väkivaltaisuutta, liiallisuutta, äärimmäisyyteen menemistä. Se oli sana, jota käytettiin yleisesti ja se oli käsitteenä mm. heidän lakikokoelmissaan. Aristoteles käytti sanaa puhuessaan tragediasta ja tragedian sankareista, jotka kapinoivat ylimielisesti jumalia vastaan ja tuhotuvat. Hybris on ylpeyttä, liiallista ylpeyttä.
Mitä tekemistä hybriksellä sitten on filosofian kanssa, paitsi että Aristoteles puhui siitä? Filosofia on ollut yritystä opastaa ihmisiä elämään oikein tai ainakin muistuttaa siitä, että on tärkeää yrittää etsiä oikeanlainen elämäntapa ja tärkeä muistutus kreikkalaisille oli se, ettei ole syytä olla liian ylpeä; on hyvä pysyä kohtuullisuudessa jne. Toisin sanoen hybris on se vaara, josta varotetaan tai varoitettiin.
Ensimmäinen kysymys: Pystyykö filosofia tähän? Jos pystyy edes teoriassa, niin mitä filosofialta silloin vaaditaan? Filosofialta vaaditaan, ettei se ole abstraktia puhetta, vaan kritiikkiä: tapojen, ajatustapojen kritiikkiä, totuudellista puhetta, joka saattaa joskus jopa loukata. Se loukkaa ylpeyttä, liiallista ylpeyttä. Kun kyynikot puhuivat, heidän tarkoituksensa ei ollut opettaa jotain tiettyä totuutta, vaan loukata kuulijaa, heidän ylpeyttään. Diogenes sanoi Aleksanteri Suurelle, ettei hän ole todellinen kuningas, koska pelkää.
Monta kertaa joutuu todistamaan, että johtajat, poliitikot, hallitukset ovat hybriksen vallassa. Heitä pitää varoittaa hybriksen vaarasta vieläkin, ei vain 2000 vuotta sitten. Tämä on yksi teema. Hybris, politiikka ja filosofia.
Mutta olen huomannut, surukseni, että hybris ei ole vain poliitikkojen etuoikeus, pelkästään heidän paheensa. Hybriksen vallassa ovat nykyisin myös monet yritykset, jotkut kansalaisjärjestöt, tiedotusvälineet jne. Ketkä kaikki? Ja millaisiin vaaroihin joudumme, kun hybris levittäytyy?
En sano, että ylpeys on huono asia. Ylpeyden dynamiikka liittyy häpeään; se on sen kääntöpuoli; se on voitettu häpeä. Olisiko sattumaa, että homoseksuaalien liikehdinnän mottona on ilmaisu ”gay pride”. Häpeään tuomitut, leimatut, nostavat päänsä ja oppivat muuttamaan häpeän, olemaan ylpeitä. Tällainen on pelkästään kaunista. Ylpeys ei ole huono asia; joillakin on siihen hyvä syy. On syytä olla ylpeä saavutuksista ja omista kyvyistä jne.
Hybris on muuta kuin tällainen ylpeys. Se on väkivaltaa, sellaista ylpeyttä, joka sokaisee. Ihminen luulee silloin liikoja itsestään, luulee olevansa voittamaton, luulee olevansa kuolematon tai luulee olevansa kaikkivaltias. Hän etenee polkien muut alleen. Hän ei kuuntele. Hän ei ole sokea, vaan myös kuuro. Tästä tullaan sellaisen ylpeyttä loukkaavan kysymyksen eteen: Emmekö itse ole koskaan olleet hybriksen vallassa?
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
torstai 21. toukokuuta 2009
Kyyninen filosofia
Filosofia voi olla kyynistä, vaikkei se olisi kyynikkojen filosofiaa. Yleensä ajatellaan, automaattisesti, että kyynisyys on jotain huonoa, jopa sairasta, vähintäänkin kielteistä. Se voi silti on sankaruuden muoto, rohkeutta konventionaalisten ajattelutapojen edessä.
Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.
Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.
Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.
Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.
Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.
Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.
Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.
Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.
Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.
Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.
Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.
Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.
Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.
Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.
Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.
Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.
Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.
Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Huolehtikaa itsestänne
Ystävän kuoleman johdosta minun täytyy muistuttaa jostakin sekä itseäni että muita... Antiikin maailmassa tärkein eettinen periaate oli itsestä huolehtiminen (kreikaksi epimeleia heautou ja latinaksi cura sui). Kristinsusko on tämän periaatteen päälle sylkenyt, väittänyt sen olevan itserakkautta. Kuitenkin elämä on pyhää, ja sen halventaminen on halpamaisinta mitä on. Siis huolehtikaa itsestänne, vain siten voitte ja jaksatte huolehtia toisista. Varjelkaa itseänne tuhoisilta voimilta, rauhoittukaa, keskittykää olennaiseen ja viljelkää hyviä siemeniä.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Fragmentaarinen filosofia
Filosofia on monta kertaa pyrkinyt muodostumaan systeemiksi. On filosofeja, jotka ovat olleet suuria systeeminrakentajia. Mainittakoon Immanuel Kant, Hegel, miksei Marx. Kyllä, kaikki saksalaisia. Ei silti liioitella ja sanota, että saksalaiset niitä syteeminrakentajia. He nyt ylipäätään ovat aika keskeisessä asemassa länsimaisessa filosofiassa. Siksi heissä on enemmän systeeminrakentajiakin.
Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.
Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.
Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.
Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.
Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.
Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.
Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?
Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.
Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.
Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.
Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.
Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.
Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.
Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?
torstai 7. toukokuuta 2009
Syyskauden aiheet Fuengirolassa
1.Alkusanat: filosofian päätepysäkki
2.Arvot ja arvonanto
3.Lapsuus
4.Autoaffektio
5.Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta
6.Essee oppimisen mallina
7.Muutos, yllätys, kysymys
8.Kiinalaista ajattelua
9.Herakleitos ja Laotse
10.Ei enää ajattelua
2.Arvot ja arvonanto
3.Lapsuus
4.Autoaffektio
5.Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta
6.Essee oppimisen mallina
7.Muutos, yllätys, kysymys
8.Kiinalaista ajattelua
9.Herakleitos ja Laotse
10.Ei enää ajattelua
Syyskauden aiheet Torremolinosissa
1. Mitä hyötyä filosofiasta?
2. Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)
3. Hyvä elämä
4.Vapauden käyttö ja onnellisuus
5.Mitä merkitsee rakastaminen
6. Tila ja paikka
7. Selkeys
8.Huonojen filosofien ylistys
9. Myrkkyoppi
10.Etiikan ja estetiikan merkitys
2. Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)
3. Hyvä elämä
4.Vapauden käyttö ja onnellisuus
5.Mitä merkitsee rakastaminen
6. Tila ja paikka
7. Selkeys
8.Huonojen filosofien ylistys
9. Myrkkyoppi
10.Etiikan ja estetiikan merkitys
Hiljaisuus
Hiljaisuutta on monenlaista. On ikävää, kiusallista, hiljaisuutta ihmisten välillä. On totalitaristisen, fasistisen maan hiljaisuutta, ankeaa, fatalistista hiljaisuutta maassa, jossa ei uskalleta sanoa. Alberto Méndez kirjoittaa Los girasoles ciegos – Sokeat auringonkukat – joka ilmestyi 2004: ”Hiljaisuus on tila, onkalo, johon pakenemme mutta missä emme koskaan ole turvassa. Hiljaisuus ei pääty, se rikkoontuu; sen olennainen olemus on särkyvyys...” Tämä on kuvaus Francon ajan hiljaisuudesta Espanjassa; hiljaisuus on pakopaikka, mutta se on tila, jonka on rikkoonnuttava ja väistämättä rikkoontuu. Mallarmé. Hän sanoi, että runouden tehtävä on sanojen avulla vapauttaa todellisuus, joka on sanojen täyttämä, niiden tukahduttama. Runous voi tehdä tämän Mallarmén mukaan luomalla hiljaisuuden asioiden ympärille.
Ajattelen, että minun pitää luoda itseni, harjaannuttaa itseäni. Hiljaisuus mahdollistaa tämän harjoituksen, tämän työn. Hiljaisuudessa kuunnellaan, valmistaudutaan, keskustellaan itsensä kanssa. Hiljaisuus pakottaa meidät itsemme ja maailman, kysymyksen, eteen. Se on mukanana dialogissa. Kun toinen puhuu, toinen on hiljaa. Vaikka sitten keskeyttäisikin. Ilman hiljaisuutta ei ole keskustelua. Olen sanonut toisessa paikassa: ”Hiljaisuus on tila, jossa voi hengittää. Se on tila, jossa voimme olla ilman kahlitsevaa määritelmää.”
Olen pitkään uskonut dialogin merkityksellisyyteen, sen arvoon. Mutta yhä enemmän arvostan hiljaisuutta. Hiljaisuuskin on tapa kommunikoida toisen kanssa. Liian vähän on hiljaisuutta, liian vähän hiljaisuuden kulttuuria, hiljaisuuden eetosta.
Monissa kulttuureissa on perinteellisesti arvostettu hiljaisuutta; siihen on kuulunut meditaatiota, se on ollut tavoiteltava tila. Monet idän kulttuurit ovat esimerkkejä tästä. En tiedä, millainen on suomalaisen hiljaisuuden kulttuuri ja onko se kadonnut kokonaan kännyköiden myötä. Sitä ainakin aloin pelkäämään –90-luvulla ja pakenin maasta. Pakenin Espanjaan, joka on melun ja puheen maa. Uskoisin silti, että täälläkin ovat jotkut alkaneet etsiä hiljaisuutta, jopa sen hämmentävintä muotoa: puhumattomuuden hiljaisuutta.
En tiedä varmuudella, tietenkään, mikä on hiljaisuuden tulevaisuus, mutta toivon sen elävän, tulevan eläväksi osaksi elämäämme, sillä siihen liittyy kaksi asiaa, joissa meillä ei ole koskaan tarpeeksi taitoja: henkisyys ja nautinto. Henkisyys ja nautinto liittyvät yhteen; ymmärrän ne osaksi samaa prosessia: muutosta.
Keskustelun ja kysymysten aihe on siis hiljaisuus. Mitä tahdotte sanoa? Vai haluatteko ”varjella hiljaisuutta” (guardar silencio)?
Ajattelen, että minun pitää luoda itseni, harjaannuttaa itseäni. Hiljaisuus mahdollistaa tämän harjoituksen, tämän työn. Hiljaisuudessa kuunnellaan, valmistaudutaan, keskustellaan itsensä kanssa. Hiljaisuus pakottaa meidät itsemme ja maailman, kysymyksen, eteen. Se on mukanana dialogissa. Kun toinen puhuu, toinen on hiljaa. Vaikka sitten keskeyttäisikin. Ilman hiljaisuutta ei ole keskustelua. Olen sanonut toisessa paikassa: ”Hiljaisuus on tila, jossa voi hengittää. Se on tila, jossa voimme olla ilman kahlitsevaa määritelmää.”
Olen pitkään uskonut dialogin merkityksellisyyteen, sen arvoon. Mutta yhä enemmän arvostan hiljaisuutta. Hiljaisuuskin on tapa kommunikoida toisen kanssa. Liian vähän on hiljaisuutta, liian vähän hiljaisuuden kulttuuria, hiljaisuuden eetosta.
Monissa kulttuureissa on perinteellisesti arvostettu hiljaisuutta; siihen on kuulunut meditaatiota, se on ollut tavoiteltava tila. Monet idän kulttuurit ovat esimerkkejä tästä. En tiedä, millainen on suomalaisen hiljaisuuden kulttuuri ja onko se kadonnut kokonaan kännyköiden myötä. Sitä ainakin aloin pelkäämään –90-luvulla ja pakenin maasta. Pakenin Espanjaan, joka on melun ja puheen maa. Uskoisin silti, että täälläkin ovat jotkut alkaneet etsiä hiljaisuutta, jopa sen hämmentävintä muotoa: puhumattomuuden hiljaisuutta.
En tiedä varmuudella, tietenkään, mikä on hiljaisuuden tulevaisuus, mutta toivon sen elävän, tulevan eläväksi osaksi elämäämme, sillä siihen liittyy kaksi asiaa, joissa meillä ei ole koskaan tarpeeksi taitoja: henkisyys ja nautinto. Henkisyys ja nautinto liittyvät yhteen; ymmärrän ne osaksi samaa prosessia: muutosta.
Keskustelun ja kysymysten aihe on siis hiljaisuus. Mitä tahdotte sanoa? Vai haluatteko ”varjella hiljaisuutta” (guardar silencio)?
perjantai 1. toukokuuta 2009
Kirjoitusten sietämättömyydestä ja kesän ohjelmasta
Tässä blogissa julkaistavat tekstit ovat muistiinpanoja, joita käytän filosofiakahvilan keskustelujen alustuksissa. Kun julkaisen muistiinpanot, ne muuttuvat kirjoituksiksi ja saavat toisenlaisen luonteen. Ne paljastuvat sekaviksi, luonnosmaisiksi ja usein, liian usein, erittäin huonosti kirjoitetuiksi. Ne osoittautuvat sietämättömiksi. Minulla ei ole voimia eikä halua hioa niitä. Varsinkin kun tiedän, ettei teksteistä mitään timantteja tulisi, vaikka tekisin mitä.
Sofia-opiston filosofiakahvila menee kesätauolle 7.5 jälkeen. Lupaan julkaista kesän aikana ainakin osan aikaisempien istuntojen muistiinpanoista. Julkaisen niitä aina sitä mukaan kun olen ehtinyt tai jaksanut korjata niistä ainakin osan lyöntivirheistä ja ehkä joissakin tapauksissa poistaa pahimmat sekavuudet. Tarkoitus on julkaista nekin raakilemaisessa ja alkuperäisessä muodossaan.
Tulen lähiakoina julkaisemaan myös ensi syksyn istuntojen aiheet, siis otsikot. Niin kuin tähänkin mennessä, otsikot ovat vain vihjeitä; eivät aina paljasta, mistä on kyse ja minkälaisen näkökulman olen valinnut. Syksyllä istuntoja järjestetään Fuengirolan lisäksi Torremolinosissa. Fuengirolassa aiheet ovat uusia, mutta Torremolinosissa keskustellaan aikaisempien muistiinpanojen pohjalta.
Sofia-opiston filosofiakahvila menee kesätauolle 7.5 jälkeen. Lupaan julkaista kesän aikana ainakin osan aikaisempien istuntojen muistiinpanoista. Julkaisen niitä aina sitä mukaan kun olen ehtinyt tai jaksanut korjata niistä ainakin osan lyöntivirheistä ja ehkä joissakin tapauksissa poistaa pahimmat sekavuudet. Tarkoitus on julkaista nekin raakilemaisessa ja alkuperäisessä muodossaan.
Tulen lähiakoina julkaisemaan myös ensi syksyn istuntojen aiheet, siis otsikot. Niin kuin tähänkin mennessä, otsikot ovat vain vihjeitä; eivät aina paljasta, mistä on kyse ja minkälaisen näkökulman olen valinnut. Syksyllä istuntoja järjestetään Fuengirolan lisäksi Torremolinosissa. Fuengirolassa aiheet ovat uusia, mutta Torremolinosissa keskustellaan aikaisempien muistiinpanojen pohjalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
