Spinozasta, hipeistä ja politiikasta

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. maaliskuuta:

Filosofit ja muut itsestään huolehtivat oliot, askeetikot, ovat monesti ymmärtäneet, että täytyy oppia pois. He ovat halunneet oppia pois, päästä ulos opitusta. Se mistä on haluttu pois ja mikä on haluttu riisua itsestä on ollut doxa, se on voinut olla huonojen opettajien tai perheen vaikutus (teema oli läsnä Platonin teksteissä ja oli keskeinen pyrkimys kyynikoilla) tai opittuja paheita.

Joskus filosofi ei määrittele esteitä paheiksi, vaan tavanomaisiksi arvoiksi. Spinoza toteaa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa, että pyrkimyksessä pysyvään onneen ihmistä estävät sosiaalisen maailman tavanomaiset arvot: rikkaudet, maine, aistilliset nautinnot. Nämä mielessään ihmisen on vaikea ajatella mitään erilaista.

Näin filosofit ja muut itsestään huolehtivat olennot tulevat vaarallisiksi. He murentavat jotain ympärillään ja itsessään. Heitä sanotaan nyt radikaaleiksi, pettureiksi ja punkkareiksi. Kun ajattelu on yritystä oppia pois, siitä on tullut kritiikkiä. Käytännön tasolla, toiminnassa, se voi ilmetä alakulttuurina (hipit, moottoripyöräjengit, down low) tai vastakulttuurina (boheemit, hipit, womyn’s land). Ehkä se vaarallisimmallaan on todellista antikulttuuria: hyökkäystä kaanonia, konventioita, hyväksyttyjä normeja vastaan (kyynikkokoulukunta, fransiskaanit, dadaismi, zen).

Kun opimme pois, meistä tulee tyhjiä. Meistä tulee kevyitä. Projekti ei ole kuitenkaan kokonaan negatiivinen. Me emme vain mene pois; menemme jotain kohti. Lisäämme itseemme jotain, tavoittelemme jotain tilaa tai parannusta. Esimerkiksi Spinoza ei tahtonut vain vetäytyä turhasta ja tyhjästä sosiaalisesta elämästä ja sen keinotekoisista arvoista. Hän halusi jotain muuta, josta hän käytti sanaa fortitudo. Latinan sana merkitsi voimaa, lujuutta, pelkäämättömyyttä. Latinassa voima ja rohkeus assosioituvat yhteen. Esim. adjektiivi fortis merkitsee sekä voimakasta että rohkeaa. Spinozan hyve oli mielenlujuuttua ja rohkeutta, jopa pelottomuutta.

Spinoza käyttää sanaa vain yhden kerran Etiikassa, mutta sillä on suuri merkitys. Fortitudo ei ole vain yksi hyve toisten joukossa, vaan se on kaiken hyveellisyyden perusta; se on mukana kaikissa hyveissä. Vaikka Spinoza oli erittäin intellektuaalinen ja ymmärrystä korostava ajattelija, ymmärrys oli vain hyveellisyyden perusta, joka ei yksinään riittänyt tekemään ihmisestä eettistä. Fortitudo voidaan nähdä ihmisen sitoutumisena elää sen mukaan, mitä hänen oma ymmärryksensä sanoo.

Fortitudo on selkeästi hyveisiin ja etiikkaan liittyvä käsite, lähtökohtaisesti kaukana politiikasta. Teoksessa Tractatus theologico-politicus Spinoza kirjoittaa: ”Animi enim libertas, seu fortitudo, privato virtus est; at imperii virtus, securitas. ” (Hengen vapaus tai lujuus on yksityinen hyve; valtion hyve on turvallisuus.) Tämän kohdan perusteella voi todeta, että eettinen ja poliittinen ovat erillisiä ja näiden elämänalueiden hyveet ovat erilaisia. Monet tulkitsijat ovat nähneet mielenlujuuden keskeisen roolin Spinozan poliittisessa ajattelussa. Etiikan (Ethica, ordine geometrcio demonstrata) lukijat ymmärtävät tämän hyvin. Spinozalle todellinen vapaus oli kyvykkyyttä. Sen vastakohta oli orjuutta, kyvyttömyyttä tehdä. Todellinen vapaus, kyvykkyys, oli näin lähtökohtaisesti poliittista vapautta ja se kytkeytyi voimallisesti lujuuteen (fortitudo).  

Ajattelijat ja poliittiset toimijat, jotka opettelevat pois, hylkäävät annetun ja perityn maailmankuvan ja normiston, saattavat (ainakin joskus) ottaa jotain tilalle, varustaa itseään jollakin uudella periaatteella, voimalla tai hyveellä. Spinozalle se oli mielenlujuus, rohkeus. Esimerkki nostaa esiin kysymyksen myös siitä, eikö tämä mielenlujuus ja rohkeus (fortitudo) ole myös edellytys sille, että oppii pois. Voimme todeta, että haluamme oppia pois, haluamme päästä ulos opitusta ja peritystä. Kysymys kuuluu, miten siihen päästään, miten otetaan askeleita kohti. Spinozan esimerkki tuo esiin näkökulman ja idean, josta voi olla hyötyä.

Elämme usein kaavan mukaan. Elämme uskossa. Kaiken pitäisi mennä suunnitelman mukaan. Mutta eikö meidän tosiaan pitäisi oppia pois kaavoista, uskosta, suunnitelmista? Ehkä me silloin vihdoinkin olemme valmiita sille, joka ei vielä ole syntynyt...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Rasismi on imartelua

 

Otmar Freiherr von Verschuer

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. helmikuuta:

Lukekaamme kansallissosialistien rotuoppia. Sen mukaan saksalaiset ovat arjalainen rotu, joka on muiden yläpuolella oleva herrarotu. Kaikkein alimmat, esimerkiksi juutalaiset ja romanit, määriteltiin elinkelvottomaksi elämäksi. Olemme tottuneet ajattelemaan rasismin alistussuhteita tuottavaksi ajattelu-, puhe- ja toimintatavaksi. Se kytkeytyy syrjintään ja väkivaltaan, joskus äärimmäiseen. Kansallissosialistien puheiden – ja myöhempien vastaavanlaisten esitysten – tutkaileminen tuo esiin myös sen, että rasismissa on toinen puoli: jokin ryhmä nostetaan yläpuolelle ja etuoikeutettuun asemaan. Rasismi on halveksuntaa, mutta se on toisaalta myös yläpuolelle asetetun ryhmän imartelua. Hitler haukkui juutalaisia, mutta hän myös kehui ja ylisti saksalaisia.

En sano, että imartelu on kokonaan unohdettu puoli rasismissa, mutta sen ainakin jossain määrin se on laiminlyöty. Se avaisi mielenkiintoisia näkökulmia nykyisiin tapahtumiin ja meidänkin päivinämme esitettyihin puheisiin.

Imartelu oli tärkeä teema antiikin filosofiassa. Esimerkkejä löytyy Platonilta tai Plutarkhokselta. Aihe oli poliittinen. Isokrateen puhe Rauhasta liittää imartelun demagogiaan. Tekstin perusteella voi päätellä, ettei demagogia ollut vain kansankiihotusta (tämä käännös tuo esiin vain tietyn piirteen). Demagogi on joku, joka puhuu sitä mitä halutaan kuulla.

Imartelu ymmärrettiin usein suoran tai vapaan puheen (parrhesia) moraalisena vastustajana. Jälleen kerran Plutarkhos voisi olla esimerkki. Plutarkhoksella on kirjoitus nimeltään Miten erottaa ystävä ja imartelijasta. Todellinen ystävä ei imartele, vaan puhuu suoraan, hän puhuu totta, on parrhesian harjoittaja. Alemassa asemassa olevan ainoa tapa vaikuttaa ylempään on puhe. Hän voi yrittää saada mitä haluaa imartelun avulla. Rikas, enemmän valtaa omaava, ylempi saa kuulla olevansa rikkaampi tai mahtavampi kuin onkaan. Imartelu estää häntä näkemästä itseään sellaisena kuin hän on.

Tästä syystä kreikkalaiset ajattelijat näkivät tässä ongelman, joka oli luonteeltaan poliittinen. Yksivaltiaalla on imartelijoiden keskellä väärä kuva itsestään ja tilanteesta, mistä syystä hänen on vaikea tehdä oikeita päätöksiä, hallita niin kuin pitää. Imartelu on ongelma myös demokratiassa. Isokrateen mainittu teksti viittaa tällaiseen tilanteeseen. Ihmiset ovat karkottaneet kokouksista ne, jotka eivät puhu miellyttävällä tavalla, sano mitä halutaan kuulla.

Myös roomalaiset olivat huolissaan imartelusta ja sen vaaroista. Teoksen Naturales questiones neljännen kerran johdannossa Seneca puhuu tästä. Kirja on omistettu prokuraattorina toimivalle ystävälle, Luciliukselle. Seneca luottaa ystävänsä hoitavan työn hyvin, koska tällä on oikea suhde itseeensä – koska hän on kykeneväinen olemaan yksin itsensä kanssa. Imartelun vaara piilee siinä, että ihmisellä (esimerkiksi prokuraattorilla) on puutteellinen suhde omaan itseensä. Silloin hän voi tulla riippuvaiseksi toisesta, erityisesti imartelijasta ja hänen puheistaan.

Emme helposti huomaa, että Hitler tai joku muu yksinvaltias voi olla imartelija. Näemme helpommin hänet imartelun kohteena, myös riippuvaisena imartelusta ja ihailusta. Kun kuuntelemme massoja kiihdyttävää ja viihdyttävää puhetta, on ilmeistä, että puhuja, populisti, tarvitsee massoja. Kun arvioimme tai analysoimme tilannetta imartelun näkökulmasta, näemme, että puhuja tekee ihmiset riippuvaiseksi itsestään.

Mitä ihmiset kaipaavat, kun he kaipaavat johtajaa? Mitä he haluavat, kun haluavat isähahmoa? He tahtovat, että joku sanoisi: ”Te olette hyviä, te olette parempia...” Rasismissa ei ole kyse epätieteellisistä tai pseudotieteellisistä käsityksistä, tuntemattoman pelosta, halusta löytää syntipukki. Se ei ole vain harmillinen marginaalinen ilmiö. Se on erottamaton osa yhteiskunnallisia rakenteita, sosiaalisia suhteita ja poliittisia strategioita. Se on erottamaton osa niitä, mutta sen ei tarvitse olla välttämätöntä. Se ei olisi niin yleistä eikä se olisi välttämätöntä, jos ihmiset osaisivat kasvattaa itseään elämään ilman imartelua...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielipide on passiivisuutta

 

Francis Bacon

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19. helmikuuta:

Platonin teksteissä käytetään sanaa doxa, joka käännetään yleensä mielipiteeksi. Se oli perustelematon käsitys, joka siksi erotettiin tiedosta (episteme). Mielipiteitä oli kahdenlaisia: eikasia oli otaksuma tai arvaus, pistia puolestaan uskomus. Platonilta löytyy myös sana doxoforo, jolla hän viittasi sellaisiin yksilöihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan tai nousemaan asemaan levittäen väärää tietoa.

Englannin sana opinion ei ole ehkä hyvä käännös sanalle, koska sen merkitys on laajempi – ainakin se oli sitä 1600-luvulla, kun Francis Bacon käytti sanaa esseessään Of Seditions. Kapinan tai kansankiihotuksen estämiseksi hallitsijan piti vaikuttaa ihmisten vatsaan ja mielipiteisiin (opinions). Sana tuntuu viittaavaan laajemmin siihen mitä ihmiset ajattelevat.

Sosiologi Pierre Bourdieu (1930-2002) otti sanan doxa uudelleen käyttöön teki siitä oman käsitteensä. Hän kehitteli erityistä teoriaa kentistä, sosiaalisten suhteiden verkostoista, jotka kehittivät toiminnan kautta. Doxa oli tässä yhteydessä mielipide, uskomus tai ideologia (Bourdieu vältteli sanaa ideologia), joka oli erottamattomasti toiminnassa mukana – jotain jota ei kyseenalaisteta. Se vaikuttaa esimerkiksi sillä tavalla, että ihminen hyväksyy asioita pitäen niitä luonnollisina tai itsestään selvinä.

Terry Eagletonin kanssa vuonna 1991 käymässään keskustelussa Bourdieu antaa myös toisenlaisen esimerkin doxan vaikutuksesta. Hän viittaa kyselyyn opiskelijoiden koulumenestyksestä. Jos oman alemman, syrjityn aseman, hyväksyy, uskoo omaan tyhmyyteensä. Bourdieu toteaa, etteivät dominoidut ihmiset hyväksy kaikkea, mutta he hyväksyvät enemmän kuin yleensä uskotaan. Tämä tekee doxasta oivallisesti mekanismin ja välineen hallita.

Pelkästään näiden erilaisten esimerkkien – Platonin, Baconin ja Bourdieu´n – avulla näemme, ettei mielipide, omaksuttu käsitys, ole viaton asia. Se voi olla pyrkyryyden väline, se voi olla tapa hillitä ihmisiä ja keino manipuloida ihmiset hyväksymään alisteinen asema. Se ei ole viatonta ja se voi aiheuttaa kärsimystä. Bourdieu puhuu sopeutumisen hinnasta. Ihminen voi sopeutua tai alistua, ja kärsimyksestä tulee hiljaista. Silloin voi se ilmetä itseen kohdistuvana vihana, itsensä rankaisemisena.

Kaikissa näissä esimerkkitapauksissa näemme, että ihminen on suhteessa toisiin, mahdollisesti dominoivaan pyrkiviin ihmisiin, mutta myös itseensä. Mielipide on tarkistamaton käsitys, sitä ei ole alistettu testiin. Se voi esiintyä myös itsestään selvänä, maailman luonnollisimpana käsityksenä, jota ei kyseenalaisteta.  Doxa on merkki laiskuudesta. Se voi johtaa tuskaa aiheuttavaan alistumiseen. Siinä alistutaan vallalle, jota ei voi kontrolloida. Mielipide on passiivisuutta. Näennäisesti paradoksaalinen seuraus on, että aktiiviselta vaikuttava ihminen, joka puhuu ja toimii, esittää mielipiteitä, voi olla orjamainen tai vähintäänkin passiivinen.

Olkaamme varovaisia myös silloin, kun joku on kiinnostunut mielipiteistämme, siitä mitä ajattelemme. George Canguilhem (1904-1995) muistutti tästä luennossaan Aivot ja ajattelu (1980). Canguilhem puhui unelmasta, johon  liittyy halu voida ennakoida ja korjata erilaiset häiriöt ja poikkeamat. Ne halutaan korjata tiettyjen parametrien mukaan, ja nämä parametrit sovitaan ja säädetään sen mukaan, miten meidän pitäisi ajatella, tuntea tai toimia.

Doxa toimii kahdella vaarallisella tavalla. Sillä on merkitystä meidän hallitsemisesta ja se tekee meistä ihan liian kiinnostavia vallanpitäjille. He haluavat tietää, mitä ajattelemme. He haluvat tietää sen enimmäkseen siksi, että haluavat korjata meitä. Toinen vaara piilee siinä, että se ilmenee itsestään selvyytenä; se on jotain kyseenalaistamatonta. Doxa meissä sanoo: ”Näin asiat nyt vaan ovat.”   

Jos mielipide on passiivisuutta ja laiskuutta suhteessa itseen, suhde omaan itseen on poliittinen kysymys. Tarvitsemme enemmän oman itsen politiikkaa kuin hermeneutiikkaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Paaria poliittisena figuurina

 

Hannah Arendt

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. helmikuuta:

Kun Hannah Arendt puhui paariasta, hän ei viitannut intialaiseen kastiin. Hän puhui eri lajin figuureista, jotka ovat ulkopuolisia, suljettu tavalla tai toisella yhteiskunnan ulkopuolelle. 1) Yksi paarian laji oli hänelle schlemihl tai Unien Herra, kansan runoilija. 2) Toinen laji on tiedostava paaria niin kuin Bernard Lazare. 3) Kolmas on aina epäilty hahmo niin kuin  Chaplinin kulkuri. 4) Neljäs on Kafkan sankari.

On ilmiselvää, miten toinen paariafiguuri, tiedostava paaria on poliittinen hahmo; hän on niin kuin intellektuelli. Tietenkin – jos katsomme tarkemmin – näemme Chaplinin kulkurissakin poliittisesta merkitystä, vaikka hahmo ei ole poliittinen toimija, aktivisti. Hän on trickster. Neljäs hahmo, Kafkan sankari, tuli muille selväksi ja näkyväksi vasta Kafkan kuoleman ja toisen maailmansodan jälkeen. Kafkan Linnan sankarille sanotaan: ”Sinä et ole Linnasta etkä kylästä, sinä et ole mitään.” Häneltä kielletetään kaikki, koko olemassaolo.

Kaikissa näissä kiehtovissa hahmoissa on jotain surullista, jotain merkityksetöntä. He eivät ole voimakkaita ja kykeneväisiä muuttamaan mitään. En seuraa Arendtin ajatuksia enkä pistä häntä vastuuseen. Haluan tuoda esiin vain kaksi näkökulmaa, jotka tuovat näiden ylimääräisten ihmisten, ulkopuolisten ja turhien hahmojen, positiivisen merkityksen – niiden potentiaalisen arvon.

1.Ulkopuoliset, syrjään työnnetyt, mitätöidyt antavat ajattelun aihetta. Heidän pelkkä olemassaolonsa nostaa esiin kysymyksen siitä, mistä heidät on työnnetty pois. Jos jaksamme ja kestämme kiinnittää asiaan huomiota, huomaamme myös meitä sisällä pitävien lankojen haurauden. Sairaus tai työttömyys voi muuttaa kaiken.

Sairaus ja työttömyys ovat olleet tarpeeksi yleisiä ongelmia, jotta ne ovat voineet tulla politiikan aiheiksi. On varmasti marginaalisempia ulkopuolisuuden muotoja, harvinaisempia syitä tulla eristetyksi tai työnnetyksi pois. Ulkopuolisuuden eri muodot olisivat hyvä tutkimuksen ja ajattelun aihe, koska ne voisivat opettaa paljon siitä, miten ajattelemme ja miten järjestäneet asiat.

Etiikan ja yhteiskuntafilosofian professori Adela Cortina (1947) loi 1990-luvulla aporofobian käsitten. Aporofobia on köyhiin kohdistuvaa torjuntaa, pelkoa ja vihaa (sana hyväksyttiin Espanjan Kuninkaallisen Akatemian sanakirjaan 2017). Cortina yrittää tuoda esiin, miten erilaiset erilaiset sosiaaliset ja poliittiset käytännöt syrjivät köyhää ja tai miten media deshumanisoi köyhiä luoden etäisyyttä ”meidän” ja ”heidän” välille. Käsite on hyvä. Sen avulla voi tuoda sävyeroja myös muukalaisvihaan (ksenofobia); monta kertaa maahanmuuttaja ei ole torjunnan eikä vihan kohde, jos hän on rikas. Tuskailun aihe ei olekaan aina ihonväri tai uskonto, vaan se, että tulija on köyhä.

2.Ulkopuolelta ei aina näe paremmin ja tarkemmin, mutta ulkopuolelta voi sanoa, lausua, asioita, jotka ovat sisällä ryhmässä mahdottomia tai kiellettyjä; sisällä pelätään enemmän ja sisällä olevalla on jotain menetettävää.

Jos meillä olisi tarpeeksi herkät korvat ja terävä katse, huomaisimme ulkopuolisten sanovan meille asioita, vaikka he eivät puhu. Ulkopuolinen on angelos, viestintuoja. Hän muistuttaa meitä siitä, että olemme sisällä jossain. Osaamme ehkä katsoa ympärillemme, ajatella sitä missä olemme. Meidät on liitetty johonkin, integroitu. Se on osa kärsimystämme. Meillä on sata väsyttävää velvollisuutta vain siksi, että olemme suostuneet mukaan.

Ulkopuolinen, joka sanoo asioita, joita muut eivät sano, tarvitsee rohkeutta ja valmiutta yksinäisyyteen. Hän sanoo asioita, joita ihmiset eivät halua kuulla. Mihail Bahtin kirjoitti paljon ulkopuolisen merkityksestä ajattelussa, kulttuurissa ja taiteessa. Hän mainitsee kolme erityisen merkityksellistä kodittoman vaeltajan hahmoa: klovnin, narrin ja veijarin. Näiden hahmojen erottuva piirre ja näiden hahmojen etuoikeus oli oikeus oli oikeus olla toinen tässä maailmassa. Klovni, narri ja veijari eivät osallistu tavanomaiseen sosiaaliseen elämään; he eivät tee mistään kategoriasta tai asemasta omaa asiaansa. He ovat haastavassa suhteessa kaikkiin niihin ja näkevät niiden pimeän puolen, kaiken valheellisuuden.

Ei ole tärkeää, ovatko klovnit, narrit ja veijarit todellisia hahmoja, todellisia ihmisiä tai ryhmiä. Ne ovat jotain meissä ja ne mahdollistavat toisen näkökulman, paon tavanomaisesta kaavasta. Heissä on toisen tien, uuden mahdollisuuden, toisenlaisen olemisen siemen ja siksi he ovat syvästi poliittisia hahmoja. Politiikkaa ei ole ilman veijaria.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila