Resepti

(Cristóbal Serra)

Syksyn viimeinen aihe oli laiskuus. Otsikko oli Laiskuus – Oikeus vai pahe? Aihe oli syksyn vaikein. Erikoista on, että olin jopa kohtalaisen selkeästi rajannut aiheen, luonut siihen näkökulman. Puheeni ei ollut erityisen raskas eikä tekninen. Eikä kukaan tarttunut lopussa antamaani mahdollisuuteen, eräänlaiseen takaporttiin; sanoin etten kehota henkiseen enkä moraaliseen laiskuuteen.

Oli kuin olisi ollut pakko puhua laiskuudesta. Ihmiset ajattelivat ehkä: ”Taas se Pasi teki tämän, pakottaa ajattelemaan jotain vastenmielistä...” Tilanne oli hullunkurinen: minä vaadin ponnistusta, ja laiskuuden vastustajat eivät suostuneet, eivät jaksaneet. Näin vähän yksinkertaistetusti sanottuna.

Olisin voinut olla paljon pahempi, ihan oikeasti. Olisin voinut ottaa otsikoksi Laiskuuden ylistys. Olisin voinut ottaa lähtökohdaksi tämän Cristóbal Serran (1922-2012) tekstin:

”Teit hyvin vapauttaessasi itsesi kuolleesta kirjaimesta ja kääntyessäsi henkiseen laiskuuteen. On tietty laiskuuden resepti, välttämätön hengen terveydelle. Joka ei toimi reseptin mukaisesti on tarttuvan taudin uhri. Säilytä siis koskemattomana laiskuutesi tietoisena siitä että olet varjeltu.”

Mutta lupaan, että keväällä kaikki aiheet ovat helppoja. Ihan totta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä ilman filosofiaa...

Jokaisella on omat joululaulunsa. Puita sahattuani, puita kannettuani ja siivottuani minäkin hyräilen jotain, ehkä se on Bachia. Ja edessäni ovat nämä markiisi de Saden sanat:

Mitä on olemassaolo ilman filosofiaa? Onko elämä elämä elämisen arvoista, kun elää muserrettuna valheen ja tyhmyyden ikeessä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään aiheet, kiitokset ja muuta

Syksyllä filosofiakahvilaistuntoihin Fuengirolassa ja Torre del Marissa osallistui laskelmieni mukaan 79 eri ihmistä. Kiitos kaikille osallistujille, sillä filosofiakahvila elää osallistujista, keskustelijoista. Minä tuon mukaan sen pölyn, vanhojen kirjojen hajun. Tuon ne, koska kuivuneet lehdet palavat hyvin: saadaan sytyke.

Kevään aiheet:

1.Mitä on filosofin puhe? (2.vko)

2.Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri (3.vko)

3.Totuus ja toiseus (4.vko)

4.Ilman perustaa (5.vko)

5.Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen (6.vko)

6.Syyllisyys (7.vko)

7.Spinozan erilainen elämä (8.vko)

8.Poliittinen näyttämö ja oma itse (9.vko)

9.Valppaus (10.vko)

10.Nöyryyttämisen historia (11.vko)

11.Tunne itsesi (12.vko)

12.Margaret Thatcher ja sielu (13.vko)

13.Linji ja buddhan tappaminen (14.vko)

14.Kosmopoliitti (15.vko)

15.Mielikuvitus ja maailma (16.vko)

16.Yksinäisyys (17.vko)

17. Miten käyttää Wittgensteinia? (18.vko)

“Miksi elän? Mitä minun on elämästä opittava? Miten tulin siksi mikä olen ja miksi kärsin siitä mitä olen?” – Friedrich Nietzsche

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käskyt

(Rembrandt: Mooses 1659)

Mikä on käsky? Onko se moraalin perusta? Sitäkö tarvitsemme, jotta olisimme moraalisia? En tiedä, mutta käskyistä ei pääse. En tee mitään muuta kuin kuuntelen puheita, joskus yritän niitä ihan työkseni analysoida. Tämä on tullut selväksi: kaikki puheet käskevät. Kaikki tietävät, että vaimon kysymys on käsky.

Kaikki tietävät, ettei sanakirjasta saa mitään selvää, mitään siitä ei opi. Kun kysyin itseäni tietävämmältä erästä sanaa suomeksi, hän vastasi: ”Katso sanakirjasta.” Noudatin käskyä toisen sanan kohdalla, sanan mandamiento, käsky, kohdalla. Sen yksi, ensimmäiseksi mainittu merkitys, on määräys tai ohje, jonka antaa joku, jolla on auktoriteettia antaa se.  Mitä helvettiä? Millä perusteella sitten vaimon sana olisi käsky? Eihän mikään pykälä anna puolisolle mitään auktoriteettia, ainakaan tässä maailman kolkassa.

Espanjan sana käskeä, mandar, tulee niin kuin arvata saattaa latinan sanasta mandare, joka merkitsi alunperin tehtävän antamista; se muodostui sanoista manus (käsi) ja dare (antaa). Käskeminen oli käteen antamista; jollekin luovutettiin jotain, hänelle annettiin käteen jotain, jotta hän antaisi sen jollekin kolmannelle. (Espanjassa on yhä muistuma tästä alkuperäisestä merkityksestä, sillä mandado on henkilö, jolle on annettu joku tehtävä tai on lähetetty toimittamaan jotain. Kuubassa se toki merkitsee myös penistä.)

Käskyssä ja sen noudattamisessa, tottelemisessa, on paradoksaalisuutta filosofisesti. Jos tottelen, en ole vapaa. Jos en ole vapaa, minulla ei voi olla mitään moraalista kysymystä mielessäni; ei ole vaihtoehtoa, valinnanvapautta. Etiikka moraalia koskeva pohdintana olisi turhaa. Etiikka ymmärrettynä ajatelluksi vapauden käytöksi olisi mahdotonta. Silti moraali ilmaisee itsensä käskyinä. Moraali ei selvästikään välitä filosofisuudesta tai johdonmukaisuudesta. Se ei välitä etiikasta.

Mutta käskyn tottelijakin ajattelee. Hän ajattelee omaa tottelemistaan, jopa perustelee sen. Ajatellessaan hän luo suhdetta itseensä, luo kuvaa itsestään ja luo enemmän tai vähemmän aktiivisen suhteen käskyyn. Jos tutkimme jonkun aikakauden tai kulttuurin moraalia, ainoa asia ei ole käsky, laki tai normi; on myös eettisen subjektin muotoutuminen. On esimerkiksi aivan erilaisia tapoja totella, koska totteleminen tai säännön noudattaminen perustuu erilaiseen perusteluun, erilaiseen alistumisen tapaan. Joku voi noudattaa lakia tai sääntöä pelkästään siksi, että se on tapana ja se on turvallisempaa, ei joudu vaikeuksiin. Silloin suhde käskyyn, lakiin, on erityisen passiivinen.  (Michel Foucault ottaa esimerkiksi uskollisuuden. Joku voi olla uskollinen siksi, että hän tunnistaa itsensä ryhmän jäseneksi, sellaisen ryhmän joka pitää sitä hyväksyttävänä tapana. Tai joku voi olla uskollinen aivan muunlaisista syistä: haluten antaa elämälleen tietynlaisen muodon, joka noudattaa tietynlaisia kriteerejä, sellaisia jotka tekevät elämästä jalon tai loisteliaan.)

Tämä passiivisuushan on suurin syy siihen, että jotkut ovat valmiita sanomaan, että kymmenestä käskystä voi pitää kiinni: niistä pidetään kiinni, koska niistä on ennenkin pidetty; niiden pysyvä asema todistaa niiden puolesta. Silti suurin osa ihmisistä ei tiedä, mitä nämä kyseiset käskyt merkitsevät, mitä niissä sanotaan, mitä ne implikoivat. Toinen käsky: ”Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä.” Uusi käännös: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.” Tietääkö joku mikä on Jumalan nimi, siis osaako joku ääntää sen? Tietääkö joku mikä on nimen turhaa tai väärää käyttämistä? Kuinka moni tietää, että Mooseksen aikana Jumalan nimi oli todellinen voimasana; se oli maaginen sana, jonka avulla pystyi vaikuttamaan maailmaan, nostattamaan myrskyjä ja muuta vastaavaa. Käsky merkitsee: Älä käytä magiaa muuta kuin tiukan paikan tullen, esimerkiksi vihollisen lyömiseksi, siis tappamiseksi.

Jos kaikki puheet käskevät, ovat suoraan tai epäsuoraan imperatiivisia, mikä on tämän minun puheeni käsky? En sano: Hylätkää tämä tai tuo käsky. Puheessani on mieto, sanoisin ehdollinen käsky: Jos tahdotte vapautta, ajatelkaa, tutkikaa mitä käskyjä tottelette ja miksi, epäilkää niiden antajan auktoriteettia. Ehkä voitaisiin muotoilla toinenkin ehdollinen käsky: Jos tahdotte olla moraalisia,  älkää luottako siihen että käskyn totteleminen riittää.

Varmasti puheeni sisältää myös jotain kovempaa, ankarampaa, ehdottomampaa - varsinkin itselleni kohdistettua: Älä lannistu! Sillä suurin vaara tässä käskyjen ja vihan maailmassa on lannistuminen, toivon menettäminen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila