Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila