Narkissoksesta ja nymfeistä

(John William Waterhouse: Narkissos ja Eco 1903)

Jäämme helposti kuvan vangiksi. Se kidnappaa meidät, muuttuu kummitukseksi. Meissä kummittelee. Tämä ei ole vastalause mielikuvitusta vastaan. Päinvastoin. Kun kuva muuttuu pysähtyneeksi ja kiinnittää meidät itseensä, mielikuvitus haihtuu.

Mielikuvitus ei Gaston Bachelardin mukaan ollut turha ylijäämä, vaan kyky, joka tekee meistä ihmisiä, mahdollistaa inhimillisen olemassaolon. Meistä tulee ihmisiä kun kurottaudumme toista kohti, toisaalle, ja tämä kurottautuminen on mahdollista vain mielikuvituksen avulla. Mielikuvitusta ei ruoki tarve, vaan halu. Halu, ranskaksi désir, tulee latinan sanasta sidus, tähti, tähtikuvio. Mielikuvituksen avulla kurottautumme tähtiin, avaudumme ulos maailmaan, joka on totutun (kausaalisen, lineaarisen) ulkopuolella.

Jos mielikuvitus on edes puoliksi niin merkittävä kuin Bachelard ajattelee, kuvan vangiksi jääminen on suuri vaara. Voi joutua myös oman kuvansa vangiksi niin kuin Narkissos. Kaunis nuorukainen, joka katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen ja kuihtui.

Hän ei ole psykologian tai psykiatrian kuvaaman narsismin mukainen. Jotain tunnistettavaa, yhä ajankohtaista tässä myytissä silti on. Narkissoksessa on nähtävissä turhamaisuutta ja hänessä on nähtävissä yritys säilyttää itsensä, pyrkimys pysyä. Näin tulkitsen myyttiä. Nuorukaisen muuttuminen kauniiksi kukaksi on ironinen päätös. Jos tahdot pysyä, olla ikuisesti oma itsesi, sen saat: olet kaunis kukka.

Narkissostakin selvempi myyttinen hahmo, jonka kautta kuvan vangiksi jäämistä voi lähestyä, on nymfi. Mikä on nymfi? Nymfi on maanpaossa oleva pakanallinen jumalatar, joka ei ole elossa, jos ei onnistu valloittamaan elävän sielua. Se on siis sielun valtaava voima ja kuva.

Tarvitaan henkistä moniavioisuutta - irtaantumista kuvasta, joka pysäyttää meidät. Jos emme enää kykene kuvittelemaan muuta ja mielikuvituksemme kuihtuu, me pysähdymme, emme enää osaa kurottautua toisaalle. Ovidiuksen versiossa Narkissos-myytistä esiintyy myös toinen hahmo, nymfi Eco, joka Hera-jumalattaren rankaisemana on tuomittu toistamaan viimeiset kuulemansa sanat. Kun Narkissos torjuu hänet, nymfi katoaa luolaan, mutta jää ääni, joka toistaa viimeiset sanat. Kaiku synnyttää tunteen etäisyydestä, avaruudesta, mutta samalla se palauttaa meidät paikkaan, josta huudamme: olemme yksin, kuulemme vain omien sanojemme heijastuksen.

Mitä merkitsee pysähtyminen ja kyvyttömyys kurkottautua? Sulkeudumme itseemme ja suljemme kaiken muunkin itseemme. Narkissos on nielijä. Hän ei juo vettä, mutta kaikki muu kuin hän itse haihtuu, koska hänen kuvansa voi säilyä vain, jos kaikki tulee osaksi häntä, sulautuu häneen, lakkaa olemasta toiseutta. Sielun vallannut nymfi estää näkemästä muuta kuin itsensä. Vallattu sielu estyy ja köyhtyy. Vallattu on siis uskollinen. Joka hetki ja kuolemaansa saakka.

Lakatkaamme siis ylistämästä uskollisuutta, luomasta sellaista uskollisuutta, joka on todellisuudessa maailman haihduttamista ja itsemme köyhdyttämistä. Uskollisuus voi olla muutakin: toisen luotettavuutta, koska hän seuraa omaa ”lakiaan” (ranskan sanan loyal ja espanjan leal tulevat latinan sanasta legalis, lakia noudattava, luotettava).

Uskollisuus merkitsee tässä tapauksessa sitä, että tekee mitä sanoo... Kuka tuntee tällaisen uskollisuuden? Missä sille luodaan olemassaolon edellytyksiä? Kuullaanko jossain muutakin kuin kaikuja?

Elämän elävyys ja ravitsemisen filosofia

(Zhuangzi)

Huomautus itsesuojeluvaiston periaatetta vastaan

Elämän käsitettä on käytetty eri tavoin filosofiassa, ja eri ajattelijat ovat tehneet toinen toisestaan erilaisia jaotteluita tehdäkseen selväksi mistä he puhuvat kun he puhuvat elämästä. Vaikka biologiankin käyttämä käsite on muuttunut, filosofien käsite ei yleensä ole samastettavissa tai redusoitavissa biologisen elämän käsitteeseen.

Nietzschen Zarathustra sanoo, että elämä on se jonka täytyy ylittää itsensä. Elämä ei ole jotain joka pyrkii vain säilyttämään itsensä, vaan ylittämään itsensä, jatkumaan jatkuvan muutoksen, lisääntymisen kautta. Toisin sanoen Nietzschelle elämän käsite osaltaan selittää hänelle tärkeän itsensä ylittämisen idean. Ylittäessämme itsemme menemme olemassaolevan tuolle puolen, katsomme mitä voisimme olla, mihin pystymme. Kyse on tietynlaisesta etiikasta.

Israelilainen filosofi Yirmiyahu Yovel sanoo, että tällainen etiikka ei aseta ulkopuolisia rajoja tai lakeja elämälle, vaan antaa elämän uudelleenmuotoilla itseään; elämä muotoilee itseään ja lisää omaa voimaansa ollen näin itsensä ylittämisen synnyttäjä.

Nietzschen ajatus elämästä muistuttaa kiinalaisen - neljännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua eläneen - Zhuangzin ideaa aidosta toiminnasta tai ei-toiminnasta. Zhuangzin mukaan aito toiminta on elämän oman virtauksen (sheng) kantamaa. Tällainen toiminta ”välittää elämästä” tai ”ravitsee elämää” niin kuin Eske Møllgaard sanoo teoksessaan An Introduction to Daoist Thought.

Minullekin on tärkeää ajatella, että toiminta tai ajattelu on hedelmällistä, siis elämää ruokkivaa. Siteeraan mielelläni Novalista, joka sanoi, että kaikesta on tultava ravintoa. Itsetutkiskelun, itsensä ja omien ajatustensa koettelemisen lähtökohta on minulle tämä kysymys: Onko tämä hedelmällistä? Kysymys merkitsee sitä, että yritetään selvittää, lisääkö ajatus tai teko voimia, ravitseeko se vai hävittääkö tai vähentääkö se.

Ongelma ei ole yksinkertaisesti elämän säilyttäminen, vaan elämän elävyys. Mutta miten voimme taata ajatustemme ja tekojemme ravitsevuuden? Mikä on suurin vaara? Kun meillä on jokin negatiivinen tunne, me emme yksinkertaisesti tee jotain arvoarvostelmaa, vaan kiinnitymme arvoarvostelmaan, lukkiudumme, ja elämä ei pääse toteuttamaan itseään, siis muokkaamaan itseään. On siis sallittava muodonmuutos, ruokittava sitä liikettä, joka muokkaa, muuntaa...

Minä en ole marxilainen

(Jenny ja Karl Marx)

Karl Marx sanoi: ”Minä en ole marxilainen.” Ainakin tämän lauseen kautta pääsen käsiksi Marxin ajatteluun. Tähän huomautukseen liittyy ainakin kaksi mielenkiintoista ulottuvuutta. Sanoja tietää ja kokee, että ihminen ei ole yksi; hän on monta ja siksi häntä ei voi leimata tai nimetä. Kyseessä on kieltäytyminen olemasta aina sama niin kuin totesi kirjailija Saara Kesävuori muistopuheessaan Jussi Kylätaskun hautajaisissa (Kylätasku käytti tätä Marxin lausetta mottona esikoisteoksessaan Yksityiset yrittäjät). Toinen ulottuvuus on siinä, että Marx selvästi tiedostaa oman ajattelunsa ja sen seuraamisen erottuvan toisistaan. Hän aavisti marxilaisten tekevän jotain muuta kuin hän itse.

Marx oli kapitalismin kriitikko. Hän yritti nähdä historiallisina tapahtumina asioita, joita oltiin pidetty itsestään selvinä ja annettuina. Hegelin ansiosta – hänen logiikkaansa kääntäen – hän näki kaiken olevan jatkuvassa muutostilassa. Näin hän kykeni tekemään tyhjäksi, tekemään tekemättömäksi. Myöhemmin hänet on tunnettu ennen kaikkea kommunistina, yhtenä kommunismin isistä ja sankareista, mutta hän oli enemmän ajattelija kuin poliitikko.

Marx, vanha juoppo, oli todellisuudessa antiikin filosofian asiantuntija. Väitöskirjansa hän teki Demokritoksen ja Epikuroksen ajattelun eroista. Epäilemättä hän myöhemmällä iällään, Pääomaa kirjoittaessa, tunsi olevansa pikemminkin kansantaloustieteilijä kuin filosofi. Toisaalta voi todeta, että näin hän muistuttaa paljon 1900-luvun filosofeja, jotka usein sekoittavat filosofisiin teksteihinsä sosiologiaa, historiaa, antropologiaa ja kielitiedettä välittämättä liikaa raja-aidoista. Edelläkävijä.

Minua on pyydetty puhumaan Marxin ajattelusta ja marxilaisuudesta. Näin tulen tekemään. Tämä tulee olemaan extra-aihe syksyn viidennen teeman (Tyhjäksitekemisen taito) yhteydessä. Olen jo alustavia huomioita tehdessäni huomannut, että aihe on laaja ja vaatisi oman, itsenäisen, käsittelyn. Se vaatisi myös perusteellisempaa perehtymistä kuin mihin olen kykenevä. Minua kiinnostaa silti tuoda esiin kysymys Marxin ajattelun mahdollisuuksista ja rajoista.

P.S.
Marxin ensimmäinen lukija oli hänen vaimonsa, Jenny von Westphalen, preussilaisen aristokratian paronitar. Muistakaamme että Marxin ja Engelsin lisäksi kuuluisan Kommunistisen manifestin laatimiseen osallistui aktiivisesti tämä kaunis luokkapetturi.

Exsilium

(F.Holland Day 1905)


Kun joutuu odottamaan, että ystävä pääsisi pois maastaan, osaa aavistaa maanpaon tuskaisuuden. Silti exsilium, lähteminen, vapaaehtoinen tai pakollinen, synnyttää arvoja. Emme voi kuvitella 1900-luvun kulttuurielämää ilman maanpakoa. Thomas Mann ja James Joyce valitsivat maanpaon ja kokivat sen hedelmällisyyden. Molemmille se oli elämäntapa ja kirjallinen teema. Myöhemmin esimerkiksi Edward W.Said, joka oli pakolainen itsekin, näki maanpakolaisuuden mahdollistavan erilaisen katseen, etäisyyden ja kriittisyyden.

Isänmaan ylistäjät ylistävät ja kiittävät vankilaa! Maanpakolainen, lähtijä, ylittää rajat ja kokee enemmän, onnistuu ehkä irtaantumaan oikeaoppisuudesta. Ajattelun tehtävä tänään: tuhota peritty tulkinta, olla nuoli joka läpäisee sumun tietämättä mihin päätyy.

Outsider

Olen ulkomaalainen. Mitä se oikeastaan merkitsee? Oman maani rajojen sisällä olen myös näkymättömien rajojen sisällä, omassa paikassani, siinä mihin olen syntynyt. En ole valinnut - olen siis annetussa maailmassa. Näin on mahdotonta ajatella uudestaan, aloittaa alusta, kysyä.

Koti on suoja. Se on muuri, joka vartioi ulkopuoliselta, mutta samalla kahlitsee sisäänsä eikä mikään minusta – ei minun uteliaisuuteni eikä minun väkivaltani – pääse ulos. Ulkomailla olen irti; en ole enää ihminen, siis työntekijä, orja, vaan enkeli, vapauttaja. Eräs pakolainen, Edmond Jabes, sanoi, että ulkomaalainen vapauttaa, koska tekee toisenkin ulkomaalaiseksi. Jostain tällaisesta salaperäisestä prosessista on kyse. Siksi ulkomaalaisia usein vihataan. He ovat enkeleitä.

Virginia Woolf kirjoitti:

The outsider will say, "in fact, as a woman, I have no country. As a woman I want no country. As a woman my country is the whole world."

Ulkomailla, ulkopuolisena, voi oppia asioiden tilan sattumanvaraisuuden, nähdä ettei kaikkia ole välttämätöntä, pysyvää, Jumalan säätämää.

Maailmankansalaisuus

Kysyttäessä mistä hän on Diogenes vastasi: ”Olen maailmankansalainen (kosmopolitês).” Jos anekdootti on totta, Diogenes oli ensimmäinen, joka käytti sanaa kosmopoliitti, maailmankansalainen.

Antiikin maailmassa erityisesti stoalaiset kehittivät ideaa maailmankansalaisuudesta. Ideaan liittyi stoalaisilla toistuva ajatus siitä, että maapako ei ole paha asia. He olivat siis kyynikkojen sukulaissieluja tässäkin, mutta Diogenes meni pidemmälle. Kun joku ihmetteli, eikö hän kärsinyt maanpakolaisuudestaan, Diogenes vastasi: ”Typerys! Maanpakolaisuuden ansiosta olen filosofi.” Olla karkotettu, ilman omaa kaupunkia, ei ollut hänelle paha asia niin kuin ei myöhemmin stoalaisillekaan, mutta se oli enemmänkin: se oli siunaus.

Maailmankansalaisuudesta ollaan tehty usein onnellinen asenne, joka mahdollistaa, että ihminen kokee olevansa kotonaan kaikkialla, koko maailmassa. Tässä hengessä Goethe tulkitsi ja eli maailmankansalaisuutta. Radikaalimpi, kriittisempi, tapa tehdä itsestään kosmopoliittia on tehdä kaikista maista itselleen vieraita.

Heinrich Niehues-Pröbsting sanoo, että Diogeneelle maailmankansalaisuus merkitsi ulkopuolisuutta: hän ei ollut integroitunut mihinkään yhteisöön tai yhteiskuntaan. Filosofi etäännytti itsensä ennakkoluuloista ja uskomuksista, joita integroituminen edellyttii. Tästä syystä kosmopoliitilla oli Niehues-Pröbstingin mukaan etuoikeutettu asema; hän näki totuuden ja voi sen kertoa muille.

Maailmankansalaisuus vierautena, ulkopuolisuutena ja yksinäisyytenä voisi siis olla mahdollisuus panna kaikki uudelleen liikkeeseen, mahdollisuus olla hyväksymättä mitään lopullisena, ehdottomana ja itsestään selvänä. Maailmankansalaisuus voisi olla vapauden lähde ja sitä kautta olemassaolon merkitys.