Miten käyttää Wittgensteinia?

(Ludwig Wittgenstein)

Miten käyttää jotain filosofia? Otan esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin. Hän on tietysti käytetty, paljon luettu filosofi. Siinä mielessä hyvä esimerkki: on erilaisia käyttöjä, joita verrata. En silti vertaile erilaisia käyttötapoja; ehdotan vain yhtä tapaa.

Jos tarttuu esimerkiksi Wittgensteinin Filosofisiin tutkimuksiin, joutuu toteamaan, että siinä käsitellään aika teknisiä kysymyksiä, sellaisia jotka kiinnostavat ”ammattilaisia”.  Se ei vaikuta yhtä viehättävältä ja ymmärrettävältä kuin Sokrateen puheet oikeudenmukaisuudesta, rakkaudesta tai rohkeudesta. Silti kirja ei ole tyypillinen akateeminen teos, enemmän tai vähemmän systemaattinen esitys käsillä olevista aiheista. Filosofisia tutkimuksia on filosofian harjoittamista in situ.

Kiinnitän huomiota esimerkiksi siihen, miten usein Wittgenstein kehottaa lukijaansa kuvittelemaan jotain; hän piirtää esiin jonkun tilanteen, näyttämön. Tämä on harvinainen menettelytapa, mutta sille on selitys. Kirjoittaja ei pyydä meitä ajattelemaan, vaan katsomaan asioita. Jotkut ovat sanoneet, että Wittgenstein halusi opettaa katsomaan asioita ja ihmisiä toisella tavalla.

Tätä käsitystä voi tukea monilla Wittgensteinin omilla huomioilla.  Kun Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jotain, hän kehottaa harjoittamaan filosofiaa; hän ei kirjoita meille valmiiksi tractatusta, filosofista esitelmää, vaan panee meidät harjoittamaan sitä. Filosofointi ei ollut hänelle vain teoretisointia tai järkeilemistä, vaan työtä itsensä kanssa, itseensä vaikuttamista. Tunnettu tekstikatkelma, jossa Wittgenstein puhuu (kirjoitettu 13.lokakuuta 1931) tästä, vertaa filosofia arkkitehtiin. Molemmat tekevät työtä itsensä kanssa. Filosofi vaikuttaa itseensä, muuttaa itseään muuttaen tulkintojaan.

Kieltämättä välillä vaikuttaa kuin lukisi kirjaa nimeltä Liisa Ihmemaassa. Wittgenstein pyytää lukijaa katsomaan kiveä ja kuvittelemaan sitten, että sillä on aistimuksia. Hän toteaa, että silloin helposti sanoo itselleen, että miten niin voi tehdä; pitäisi voida ajatella, että eloton objekti on kyvykäs tuntemaan aistimuksia – yhtä hyvin voisi ajatella, että numerolla on aistimuksia. Sitten Wittgenstein pyytää katsomaan räpyttelevää kärpästä: ongelma katoaa. (Vaikka Wittgenstein toteaa, että kärpänen on ongelmallinen esimerkki. Hän ei ole aina niin varma niin sanottujen alempien eläinten tuntemuksista viitaten siihen mahdollisuuteen, ettemme aina tiedä, olemmeko julmia.)

Itsensä kuvitteleminen johonkin tilanteeseen on meditaatiota sanan alkuperäisessä merkityksessä; sen harjoittaja nimenomaan kuvitteli itsensä johonkin tilanteeseen kysyäkseen, testatakseen, miten reagoisi. Wittgensteinin ehdottamat ”mediataatiot” vievät meidät outoihin tilanteisiin, outoihin paikkoihin, jossa oudot olennot puhuvat käsittämätöntä kieltä. Hän vie meidät ikään kuin avaruusseikkailuun, jonka jälkeen katsomme omaa toimintaamme, omia tekemisiämme toisin. Wittgenstein esimerkiksi pyytää kuvittelemaan, että muutut kiveksi. Jos muutut kiveksi, tunnetko sitten aistimuksia?

Mutta miksi näin erikoisia harjoituksia? Miksi kuvitella itsensä muuttumassa kiveksi, jos tahdon oppia tuntemaan itseni, muuttaa itseäni, tulkintojani? Taustalla on selvästikin epäluottamus introspektioon, Descartes´n tapaa ”meditoida”. Esimerkiksi, jos haluaa tietää mitä on mielikuvitus, ei kannata tarkastella itseään kuvittelemassa asioita, vaan katsoa miten sanaa mielikuvitus käytetään (370).

Suurimmassa osassa tapauksia – näin kuvittelen – Wittgenstein pyytää kuvittelemaan jonkunlaisen kielen, vaikka sellaisen, joka muodostuu pelkistä käskyistä. Tälle on muukin syy kuin puhtaan teoreettinen; hän sanoo, että kuvitella kieli on kuvitella elämänmuoto. Näin, epäsuorasti, saamme esiin asioita siitä miten elämme; kohtaamme oman elämänmuotomme rajat, opimme voisiko tuon tai tämän kuvitellun skenaarion hyväksyä.

Liisa seikkailut Ihmemaassa ja Liisa seikkailut peilimaailmassa. Filosofisissa tutkimuksissa on peilejä peilien sisällä, mise en abyme –kohtauksia .  Wittgenstein kehottaa kuvittelemaan kuvan nyrkkeilijästä tietyssä asennossa. Hän toteaa, että tätä kuvaa voidaan käyttää eri tavoilla, esimerkiksi näyttämään jollekin minkälainen asento hänen pitää ottaa tai päinvastoin miten hänen ei pitäisi seistä. Tai sitä voidaan käyttää näyttämään, miten joku tietyssä tilanteessa seisoi.  Ehkä voisi ajatella, että Wittgensteinin ”meditaatiot” ovat tällaisia: niille voi keksiä monia käyttöjä, mahdollisesti uusia käyttöjä.

Ehdotukseni on jokatapauksessa käyttää Wittgensteinin tekstejä meditaatioina, kuvitteluharjoituksina. Toinen, tärkeämpi ehdotukseni, josta halusin tässä antaa vain esimerkin, on ylipäätään se, että käyttäisimme filosofeja, emme vain kommentoisi tai tulkitsisi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinäisyys

(Hannah Arendt)

On monenlaista yksinäisyyttä, haettua ja paettua. Myös tarpeellinen, kaikkein välttämättömin yksinäisyys voi olla kärsimyksen aihe. On tarpeellista olla yksin itsensä kanssa, mutta se on  vaikeaa, tuskallista. On myös yksinäisyyttä, missä emme ole itsemme kanssa, yhdessä itsemme kanssa, monena, vaan olemme yksi; olemme menettäneet jotain. Olla yksin ja olla yksinäinen ovat eri asioita. Yksinäisyys on tunne ja se on epäilemättä luonteeltaan refleksiivinen: tunnen itseni yksinäiseksi.

Kysymys yksinäisyydestä liittyy toiseen ongelmaan, yhdessäoloon, ja nämä molemmat teemat ovat yhteydessä kysymykseen hallitsemisesta, ohjauksesta. Erakot – tai filosofit – vetäytyvät yksinäisyyteen harjoittaakseen itseään, irrottaakseen itsensä ihmisyhteisön vaikutuksista. Monesti heidät on haluttu yhteen, yhteisöön, saman lain alle. Kun Hannah Arendt, joka ystäviensä todistusten mukaan varjeli yksinäisyyttään (solitude), puhui yksinäisyyttä (loneliness) vastaan, hänen ajattelunsa oli poliittista: yksinäisyys, eristyneisyys, oli hänelle totalitaristisen hallitsemisen olemus.

Yksinäisyys (loneliness) oli Aredtille ”aikamme sairaus”, joka kehittyy siellä missä ihminen menettää yhteisesti asutetun maailman, jaetun kokemuksen. Sen äärimmäisessä muodossa ihminen ei enää tunne kuuluvansa maailmaan. Jos käytämme tätä huomiota näkökulmana omaan aikaamme, joudumme toteamaan: Meidän ei anneta olla yksin, meidän ei anneta olla yhdessä. Ihmiset ovat entistä eristäytyneempiä, yhä enemmän kotona, suojassa, elämässä yksityistä elämäänsä. He eivät silti löydä paikkaa, jossa he eivät olisi kytköksissä yhteisöön. Jaamme koko ajan, mutta maailma muuttuu yhä etäisemmäksi, vähemmän yhteiseksi.

Tämä on tietenkin paradoksaalista; me sekä eristymme että kytkeydymme yhä enemmän muihin. Mutta paradoksaalisuus oli mukana jo Arendtin kuvaamassa yksinäisyydessä. Ollakseen yksin on oltava yksilö, jotakin erillistä. Silti totalitaristinen hallitus pyrkii johonkin päinvastaiseen kuin yksilöllisyyteen; yksilöstä tehdään osa kokonaisuutta. Joka tapauksessa ajattelu, joka pyrkii tekemään diagnoosia, joutuu kysymään, mitkä ovat tämän nykyisen yksinäisyyden ja kollektiiviin kytketyn eristäytyneisyyden vaikutukset ja vaarat. Kyse on tuskin totalitarismista; siitä puhuminen saattaisi olla epätarkkaa, vähintäänkin liioittelevaa.

Diagnoosin, filosofian, pitäisi tarttua kysymykseen yksinäisyydestä poliittisena kysymyksenä. Mitä tulee olemaan politiikka, jos yhteinen maailma katoaa, jos katoaa yhteinen kokemus, jaettu kokemus? Filosofia on aina opettanut yksinäisyyttä. Monet filosofit ovat sitä etsineet tai he ovat korostaneet yksinäisyyden kokemuksen olennaisuutta inhimillisessä elämässä. Se on opettanut – minulle ainakin – että vaikka olen yksin, koen yksin ja elän itselleni, niin sanat, puhe, ääneen sanominen, voivat tehdä yksin koetusta tuskasta yhteisen kysymyksen, yhteistä maailmaa koskevan kysymyksen.

Mutta voisiko filosofia opettaa olemaan yksin, välttämään huonon yksinäisyyden? Voisiko filosofia lohduttaa niin kuin se lohdutti Boëthiusta hänen yksinäisyydessään, vankilan eristyneisyydessä? Voisiko se opettaa olemaan yhdessä? Ehkä filosofia ainakin voisi tuoda esiin sen, että yksinäisyys ja ystävyys, yhdessäolo, ovat samaa tehtävää: monen filosofin päämäärä oli kerran olla itsensä ystävä, ja kyky olla itsensä ystävä on ehkä aina ollut yksi tärkeimpiä ehtoja yhdessäololle; se on taitoa ystävyyteen myös muiden kanssa.

Yksinäisyyden filosofia on siis poliittista filosofiaa, mutta myös ajattelua, joka nostaa esiin kysymyksen siitä miten elämme ja olemme suhteessa itseemme ja muihin. Yksinäisyys voi olla tuskallista. Siksikin sitä on syytä ajatella. Mutta se on hyvä aihe myös siksi, että se kytkeytyy niin moneen muuhun asiaan, tuo esiin maailmassa olemisen vaikeuden.

(Edward Hopper: Nighthawks)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mielikuvitus ja maailma

(Hieronymus Bosch)

(Olen aikaisemmin käsitellyt mielikuvitusteemaa: otsikko oli silloin Mielikuvitus hyveenä)

René Char sanoi, ettei hänen mielikuvituksensa pakene todellisuutta; se päinvastoin mahdollistaa pääsyn siihen. Runoilijan sanat implikoivat sen ajatuksen, että joskus mielikuvitusta käytetään huonosti: pakenemiseen. Herää myös kysymys, miten paljon positiivista merkitystä ja arvoa voisi mielikuvituksella olla, jos osaisimme sitä toisin käyttää.

Gaston Bachelard ei hyväksynyt tavanomaista, jo Aristoteleeltä perittyä tapaa ajatella mielikuvitus kyvyksi tuottaa kuvia mielessään, tuoda mieleen esimerkiksi kuva läsnäolemattomasta esineestä. Bachelardille se oli jotain paljon dynaamisempaa, transformoivampaa. Mielikuvitus muuttaa kuvia, panee ne liikkeelle, laittaa ne leikkimään; Bachelardin mukaan se on luova kyky. Hän siteeraa William Blakea, joka sanoi, ettei mielikuvitus ole tila, se on itse inhimillinen olemassaolo.

Mielikuvitus ei ole tämän mukaan vain jotain, joka tapahtuu meille tai jokin kyky: se on toimintaa ja se on luovaa, muokkaavaa toimintaa. Siinä on mukana koko ihminen, ennen kaikkea se mikä kurottautuu kauemmaksi: ihmisen halu, ei vain tarve.  Sekä Charin sanat että Bachelardin ajatukset panevat minut ihmettelemään, missä määrin maailma on riippuvainen mielikuvituksesta. Käytän tässä sanaa maailma niin kuin filosofit monesti tekevät: maailma ihmisen asuttamana paikkana. Toisin sanoen maailma erotetaan ympäristöstä. Eläin elää aina ympäristössä, reagoi sen antamiin impulsseihin. Ihminen voi sen sijaan ottaa etäisyyttä ympäristössä oleviin asioihin, sisällyttää maailmaan myös sellaisia elementtejä, jotka eivät ole välittömästi läsnä, myös sellaisia asioita joilla ei ole mitään tekemistä meidän kanssamme. Tällaisen erottelun ympäristön ja maailman välillä tekee muun muassa Max Scheler.

Tietenkin ihmisen asuttama maailma – erotettuna ympäristöstä – on mahdollinen kielen ja käsitteellisen ajattelun ansiosta. Bachelardin hahmottelema mielikuvitus vaikuttaa silti yhtä merkitykselliseltä, erityisellä tavalla olennaiselta; maailma ei sisällä vain sitä mitä on, se sisältää myös mahdollisuuksia. Maailma ei ole vain annettu – ympäristön impulssit ja kielessä annetut käsitteet.

Maailma, jota asutamme ja jota ihmettelemme, on meille olemassa vain kurottautumisen, halun ja kaipuun, mielikuvituksen kautta. Tässä liikkeessä ei ole olennaista kuvan luominen maailmasta. Ihminen itse muokkautuu tässä kurottautumisessa enemmän kuin kuva maailmasta; ihmisestä tulee epälopullinen, laajeneva. Ihminen maailmassa, ihminen kurottautuvana olentona, mahdollistaa oman eettisyytensä ja poliittisuutensa – ja hän mahdollistaa nämä asiat poeettisuutensa ansiosta.

Ihmisen voima, mielikuvitus, tekee ihmisen olemassaolosta erityisen; hänen tilanteensa on sellainen, että maailma ei ole annettuna hänen edessään, vaan hän tekee jotain, toimii, ottaa asiakseen jonkun tehtävän. Tämä edellyttää sitä, että hänellä on suhde itseensä, hänellä kuva itsestään. On tietenkin vaara, että tämä kuva, kun se muuttuu vankilaksi, vääristää maailman. Char varoitti tästä: ”Kuinka tämä maailma kärsiikään muuntumisestaan ihmisen mukaiseksi, olemaan muokattu kirjan neljän muurin sisälle!”

Paul Éluard kirjoitti: ”Toinen maailma on mahdollinen, mutta se on tässä maailmassa.” Ehkä tämä varoittaa siitä myös, miten mielikuvitus voi heittää meidät väärään paikkaan: toiseen maailmaan, joka ei ole tässä, toisin sanoen tuonpuoleiseen.

Jos mielikuvitus luo tuonpuoleisen maailman, se tappaa itsensä, sillä tuonpuoleinen maailma alkaa hallita; se jähmettää kuvat. Tuonpuoleista maailmaa ei tuhoa mikään tieto. Pitäisi saada kuvat muuttumaan, täytyisi löytää uudestaan mielikuvitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kosmopoliitti

Mietin – muun muassa nationalististen tunteiden ja kansainvaellusten takia - voisiko sanalla kosmopoliitti olla merkitystä, voisiko jonkinlaiselle kosmopoliittisuudelle olla tilausta.

Kerrotaan, että kun Diogeneeltä (Diogenes Sinopelainen 422 eea.-323 eea.) kysyttiin mistä hän on, vastasi kuuluisa filosofi: ”Olen maailmankansalainen.” Hän käytti sanaa kosmopolitês, ja tekstit, joista anekdootti löytyy, ovat ensimmäiset, joissa sanaa käytettiin. Monien tulkintojen mukaan Diogeneen lausunto oli ennen kaikkea kielteinen; hän kieltäytyy olemasta sinepolainen, palvelemasta Sinopea. Stoalaisille maailmankansalaisuus oli jo erityinen tehtävä, sitoutumista auttamaan ihmisiä. Valistuksen ajan Encyclopédie puhuu kosmopoliitista ihmisenä ilman vakituista paikkaa ja ihmisenä, joka ei ole vieras missään. Kieltämättä valistusfilosofien kosmopoliittisuus on vaikuttanut; sen sanotaan vaikuttaneen muun muassa 1789 tehtyyn ihmisoikeusjulistukseen.

Kosmopoliittisuutta on tietenkin arvosteltu. Sitä ovat arvostelleet muun muassa monet patriootit ja oman kansakunnan etua ajavat. Marx ja Engels pitivät kosmopoliittisuutta kapitalismin hengen tuotteena: pääomalla on taipumus levittäytyä, olla välittämättä rajoista. Samalla he kuitenkin kutsuivat kaikkia maailman työläisiä yhdistymään.

Mutta voisiko sanalla olla merkitystä tänään? Pitäisikö sille antaa merkitys, myöntää uusi arvo? Meitä hallitaan entistä kansainvälisemmin. On multikansalliset yhtiöt. Asioistamme päätetään kansainvälisissä kokouksissa, joskus salaisissa. Maailman järjestys, sen sodat, eivät ole toisessa maailmassa; niillä on seurauksensa ja vaikutuksensa meidän kuplassamme. Jotkut kysymykset, esimerkiksi ympäristökysymykset, ovat yhteisiä, koko ihmiskunnan ongelmia. Jos minuun kohdistettu valta, myös sen liiallinen käyttö, on kansainvälistä, on vastauksen oltava kansainvälinen; se ei voi rajoittua kansallisen parlamentin äänestämiseen. Tässä mielessä on tilaus maailmankansalaisuudelle. Maailmankansalaisuus on vastaus, yritys vastata, aikamme ongelmiin.

Amnesty International, Greenpeace, Lääkärit ilman rajoja ovat vain muutamia esimerkkejä vastausyrityksistä. Nykyisin, internetin aikana, on syntynyt organisaatioita, yhteisöjä niin kuin Avaaz. Se on netissä harjoitettavaa aktivismia, aktivistien verkosto, johon kuuluu yli neljäkymmentä miljoonaa ihmistä. Kyse on siitä, että jos ja kun jotain tapahtuu, maailman kansalaiset tuovat esiin äänensä, vastalauseensa, tekevät hallitsijoille selväksi, ettei ketään esimerkiksi kivitetän ilman reaktiota. Tällainen toiminta ei ole enää kansalaisoikeuksien käyttöä, vaan maailmankansalaisuuden luomista.

On kuitenkin ymmärrettävä eräs rajoitus, mahdottomuus. Emme voi luoda kaikille yhteistä moraalia, tuskin edes kuvitella myöskään ihmiskuntaa harmoniassa, haaveilla kaikkien ihmisten veljeydestä. Tällaisiin pyrkimyksiin sisältyy suuri vaara. Kun kaikille halutaan samat normit, aletaan normalisoimaan – eli erilaista aletaan oikoa, kaikesta tehdä yhdenmukaista. Yhdenmukaisuuden vaatimus johtaa usein mukautumiseen, mukautuminen vapauden puutteeseen ja mukautumattoman eliminoimiseen.

En tiedä, voisiko tämän ajan vaatimalla, tarvitsemalla kosmopoliittisuudella olla uskoa veljeyteen. Se ei ainakaan voi olla utopistista veljeyttä, sellaista johon pääsemme osallisiksi syntymällä tähän maailmaan. Jan Patočka puhui särjettyjen, murrettujen, solidaarisuudesta; sen kokevat ne, jotka ovat kokeneet jotain, törmänneet kysymyksiin eivätkä enää pysty jatkamaan samalla tavalla. Se on särjettyjen solidaarisuutta, koska he eivät enää kestä. Tämä solidaarisuus ja veljeys on konkreettisten ihmisten kyvykkyyttä jossakin tilanteessa: kykyä nähdä mikä on pelissä elämässä ja kuolemassa, historiassa  - kykyä synnyttää käänne.

Aikamme tarvitseman maailmankansalaisen erityispiirre, irrottautuminen klaanista, ei merkitse oletettujen universaalien arvojen pyhittämistä, vaan kysymistä. Hänen yhteisönsä ei ole valmiina olemassa eikä se ole pysyvä. Vaikka hän on irrottautunut klaanista, hän voi sanoa ”me”.  Yhteisö ei vain ole enää niin kuin puolue, joka on aina taustalla lakina, valmiina vastauksena. Yhteisö ei ole enää heimo, johon synnymme ja jota puolustamme kirves kädessä. Jos onnistumme olemaan kosmopoliitteja, se on ajattelun ansiota; maailmankansalaisuus syntyy ajattelussa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila