Timon Ateenalainen

 

Richard Cosway: Timon Ateenalainen

Filosofiakahvila 29.11./30.11./1.12.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Onko niin, että ihmisvihaajana tunnettu Timon Ateenalainen oli väärässä ja ihmiskunnan hyväksi työskennelleet tohtorit ja pyhimykset oikeassa? Ehkä kysymys on väärin muotoiltu. Ehkä kysymys ei ole oikeassa- tai väärässäolemisesta. Me käännämme katseen pois, jos näemme Timon Ateenalaisen, joka meidät hylkäsi. Hän ei ole sympaattinen. Mutta miksi hän meidät hylkäsi? Kestämmekö ajatella sitä? Entä jos tajuamme, että meissä on jotain vihattavaa?

Diktatuuri, demokratian puute, ei merkitse sitä, että Yksi hallitsee ja määrää kaikesta. Yksivaltiaan valta ei ulotu kaikkialle, hän ei harjoita valtaa kaikkialla. Sekä Natsi-Saksassa että Neuvostoliitossa valtaa käyttivät monet pienet ja tavalliset ihmiset. Riitti, että he olivat puolueessa, SS-joukoissa tai he olivat vain talon valvojia, jotka tarkkailivat asukkaita. On helppo vihata puoluetta tai yksinvaltiasta. Timon Ateenalainen oli silti oikeassa. Tavallinen ihminenkin on vihattava, kuka tahansa meistä on vihattava. Kaikki annamme syyn lähteä pois ja eristäytyä.

Kun me sitten  kohtaamme jonkun Timon Ateenalaisen, hän muistuttaa pelkällä olemassaolollaan tästä vihattavuudesta, alhaisuudesta, vajoamisesta, tulemisesta pikkutyranniksi. Haluaisimme, että meitä opettavat ihmiset olisivat pehmeitä, empaattisia ja suut täynnä lohduttavia sanoja.

Meille käy Timon Ateenalaisen kanssa ehkä samalla tavalla kuin Linjin kanssa. Kiinalainen Linji Yixuan oli kiinalainen filosofi, joka kuoli vuonna 866. Hän oli kaikkein radikaalein zen-mestari;  Linji ei halunnut opettaa eikä halunnut, että joku imitoisi.  Hän ei tahtonut, ihmiset antaisivat toisten johtaa harhaan. Jotta tämä opetus menisi perille, Linji huusi ja löi, oli kaikkea muuta kuin se mitä odotamme buddhalaisuuden opettajalta.  Hän sanoi: ”Jos kohtaatte buddhan, tappakaa hänet.” 

Onko meillä siis syytä mennä nurkkaan ja sirotella tuhkaa päällemme? Syytä meillä voi olla, mutta se ei ole kannattavaa. On vältettävä vajoaminen henkiseen kuolemaan, vaikka tajuamme, että meissä on jotain vihattavaa. Tässäkin pitäisi muistaa annostelun merkitys. Kun kohtaamme itsessämme olevan vihattavan puolen, tarvitsemme vastapainoa, lempeyttä tai joviaalisuutta. Jos oppisimme elämään hyväntuulisina oman murheemme ja vihattavuutemme kanssa, Timon Ateenalainen ei olisi enää niin mahdoton kestää.

Linji tai Timon Ateenalainen voivat näyttäytyä vastenmielisinä hahmoina, mutta jos pysähdymme ajattelemaan, heissä voi nähdä jotain ihailtavaa. Timon Ateenalainen teki käytännöllisen johtopäätöksen pettymyksestään ja vihastaan. Hän vetäytyi yksinäisyyteen. Hänen elämäntapansa pakottaa meidät kysymään itseltämme: Kuinka monta kertaa me toimimme ajatuksemme ja sen logiikkaa seuraten tai luommeko koskaan elämäämme mitään logiikkaa? Olemme haluttomia tekemään niin varsinkin jos se merkitsisi meidän muuttumista vastenmielisiksi toisten silmissä.

Myös Linji on epäsympaattinen, mutta hänen aggressionsa poikkeaa silti Timon Ateenalaisen elämäntavasta ja asenteesta. Linjin aggressiivisuudessa ja raakalaismaisissa sanoissa oli mukana rakkautta tai jotain sellaista. Hän halusi vielä opettaa ihmisiä, tahtoi heidän kulkevan omia polkujaan antamatta muiden harhauttaa. Linji opetti takertumattomuutta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinäisyys

(Hannah Arendt)

On monenlaista yksinäisyyttä, haettua ja paettua. Myös tarpeellinen, kaikkein välttämättömin yksinäisyys voi olla kärsimyksen aihe. On tarpeellista olla yksin itsensä kanssa, mutta se on  vaikeaa, tuskallista. On myös yksinäisyyttä, missä emme ole itsemme kanssa, yhdessä itsemme kanssa, monena, vaan olemme yksi; olemme menettäneet jotain. Olla yksin ja olla yksinäinen ovat eri asioita. Yksinäisyys on tunne ja se on epäilemättä luonteeltaan refleksiivinen: tunnen itseni yksinäiseksi.

Kysymys yksinäisyydestä liittyy toiseen ongelmaan, yhdessäoloon, ja nämä molemmat teemat ovat yhteydessä kysymykseen hallitsemisesta, ohjauksesta. Erakot – tai filosofit – vetäytyvät yksinäisyyteen harjoittaakseen itseään, irrottaakseen itsensä ihmisyhteisön vaikutuksista. Monesti heidät on haluttu yhteen, yhteisöön, saman lain alle. Kun Hannah Arendt, joka ystäviensä todistusten mukaan varjeli yksinäisyyttään (solitude), puhui yksinäisyyttä (loneliness) vastaan, hänen ajattelunsa oli poliittista: yksinäisyys, eristyneisyys, oli hänelle totalitaristisen hallitsemisen olemus.

Yksinäisyys (loneliness) oli Aredtille ”aikamme sairaus”, joka kehittyy siellä missä ihminen menettää yhteisesti asutetun maailman, jaetun kokemuksen. Sen äärimmäisessä muodossa ihminen ei enää tunne kuuluvansa maailmaan. Jos käytämme tätä huomiota näkökulmana omaan aikaamme, joudumme toteamaan: Meidän ei anneta olla yksin, meidän ei anneta olla yhdessä. Ihmiset ovat entistä eristäytyneempiä, yhä enemmän kotona, suojassa, elämässä yksityistä elämäänsä. He eivät silti löydä paikkaa, jossa he eivät olisi kytköksissä yhteisöön. Jaamme koko ajan, mutta maailma muuttuu yhä etäisemmäksi, vähemmän yhteiseksi.

Tämä on tietenkin paradoksaalista; me sekä eristymme että kytkeydymme yhä enemmän muihin. Mutta paradoksaalisuus oli mukana jo Arendtin kuvaamassa yksinäisyydessä. Ollakseen yksin on oltava yksilö, jotakin erillistä. Silti totalitaristinen hallitus pyrkii johonkin päinvastaiseen kuin yksilöllisyyteen; yksilöstä tehdään osa kokonaisuutta. Joka tapauksessa ajattelu, joka pyrkii tekemään diagnoosia, joutuu kysymään, mitkä ovat tämän nykyisen yksinäisyyden ja kollektiiviin kytketyn eristäytyneisyyden vaikutukset ja vaarat. Kyse on tuskin totalitarismista; siitä puhuminen saattaisi olla epätarkkaa, vähintäänkin liioittelevaa.

Diagnoosin, filosofian, pitäisi tarttua kysymykseen yksinäisyydestä poliittisena kysymyksenä. Mitä tulee olemaan politiikka, jos yhteinen maailma katoaa, jos katoaa yhteinen kokemus, jaettu kokemus? Filosofia on aina opettanut yksinäisyyttä. Monet filosofit ovat sitä etsineet tai he ovat korostaneet yksinäisyyden kokemuksen olennaisuutta inhimillisessä elämässä. Se on opettanut – minulle ainakin – että vaikka olen yksin, koen yksin ja elän itselleni, niin sanat, puhe, ääneen sanominen, voivat tehdä yksin koetusta tuskasta yhteisen kysymyksen, yhteistä maailmaa koskevan kysymyksen.

Mutta voisiko filosofia opettaa olemaan yksin, välttämään huonon yksinäisyyden? Voisiko filosofia lohduttaa niin kuin se lohdutti Boëthiusta hänen yksinäisyydessään, vankilan eristyneisyydessä? Voisiko se opettaa olemaan yhdessä? Ehkä filosofia ainakin voisi tuoda esiin sen, että yksinäisyys ja ystävyys, yhdessäolo, ovat samaa tehtävää: monen filosofin päämäärä oli kerran olla itsensä ystävä, ja kyky olla itsensä ystävä on ehkä aina ollut yksi tärkeimpiä ehtoja yhdessäololle; se on taitoa ystävyyteen myös muiden kanssa.

Yksinäisyyden filosofia on siis poliittista filosofiaa, mutta myös ajattelua, joka nostaa esiin kysymyksen siitä miten elämme ja olemme suhteessa itseemme ja muihin. Yksinäisyys voi olla tuskallista. Siksikin sitä on syytä ajatella. Mutta se on hyvä aihe myös siksi, että se kytkeytyy niin moneen muuhun asiaan, tuo esiin maailmassa olemisen vaikeuden.

(Edward Hopper: Nighthawks)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikki on koetta

Kaikki on koetta. Esimerkiksi yksinäisyys. Se näyttää monta kertaa, missä määrin on roolinsa vanki, tyhjä ilman roolia. Ystävyys on myös koe, tietenkin... ”Elämästä tuli harjoitus, siinä sen mieli”, kirjoitti Mirkka Rekola.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Erakon katoaminen

(Nursian pyhä Benedictus)

Kristityille itsensä harjoittamisen idea oli voimakkaammin kuin pakanallisille askeesin harjoittajille kieltäymys ja sitä kautta kilvoittelu: paheiden kitkeminen ja hyveiden istuttaminen. Varhaiskristityt käyttivät silti vielä hyvin samantapaista terminologiaa kuin jotkut antiikin filosofit. He kirjoittivat kreikaksi ja puhuivat ”sydämen puhtaudesta” käyttäen sanaa apatheia, joka oli monien filosofien käyttämä sana.

Yksinäisyys oli monesti osa harjoitusta; se oli ”filosofian äiti”, sanoi  Nilus Siinailainen. Yksinäisyydessä oli rauhaa samalla tavalla kuin luostarielämässä parhaimmillaan. Ulkoinen rauha siirtyy sydämen rauhaksi ja mahdollistaa tietoisen yhteyden korkeimpaan.

Yksinäisyys ei ollut passiivisuutta; se oli taistelukenttä, missä taisteltiin demoneja vastaan. Ennen kaikkea se oli kristityille maailmasta vetäytymistä, maailmallisuuden hävittämistä. Pyhä Basil (330-379) määritteli kirjoituksessaan Regula brevis kolme yksinäisyyden tasoa: 1)ihmisten pakeneminen 2)hiljaisuuden tarkkaileminen 3)rauha. Rauhaan pyrkivä yksinäisyys oli ensin, ennen muuta, pakenemista ihmisten luota, vetäytymistä maailmasta.

Pyhä Johannes Cassianus (360-435) perusti tietonsa ja viisautensa autiomaan erakkojen ajatuksiin. Kreikan sana anachoreo (vetäytyä) kuvasti asennetta ja käytäntöä: kyse oli vetäytymisestä muualle, maaseudulle. Anachoresis (vetäytyminen) ei merkinnyt absoluuttista yksinäisyyttä, vaan kontaktien vähentämistä maailmaan.

Jo pian Cassianuksen jälkeen asenne muuttui. Nursian Pyhällä Benedictuksella (480-547) oli itselläänkin erakkokokemuksia, mutta abottina hän kiinnitti huomiota sääntöjen selvään ilmaisemiseen. Yksinäisyys näyttäytyi siis vaarallisena, eräänlaisena anarkiana, säännöttömyytenä. Abotti suhtautui epäluuloisesti vaeltaviin munkkeihin (gyrovagues). Erakko pystyi hänen mukaansa olemaan vasta valmentautumisen jälkeen, sen jälkeen kun on saanut muilta tukea.

Ilmeisesti vaeltavien munkkien maine oli välillä hyvinkin huono. Se vähensi omalta osaltaan erakkouden arvostusta. Jokatapauksessa luostarit alkoivat vierastaa yksinäisiä hyvin varhain, jo ennen 1100-lukua, jolloin erilaiset erakkoliikkeet alkoivat yleistyä.

Epäluulo naisten, erityisesti nunnien, yksinäisyyteen on kuvaavaa. Keskiaikaisilla naisilla ei ollut lupaa eikä yleensä mahdollisuutta elää yksin. Nunnilla ei ollut lupaa täydelliseen tai merkittävään yksinäisyyteen. Yksinäisyys, taistelu demonia vastaan, ajateltiin vaaralliseksi. Naisten, heikomman sukupuolen, ei uskottu pystyvän tällaiseen kamppailuun.

Erakkoliikehdintöjen yleistymisen myötä kirkolliset auktoriteetit alkoivat puhua heitä vastaan yleisesti, erityisesti 1200-luvulla.  Kirkon miehet kokivat, ettei yksinäisyys ollut vaarallista vain yksinäisyydessä hyökkäävien demonien takia. Yksinäiset, erakot, olivat erillään, siis mahdollisesti hallitsemattomissa. Tämän myötä kirkko alkaa asettaa vastakkain luostarikäytännön ja erakkouden. Hermit, erakko, tulee sanasta eremos, autiomaa ja munkkia taas sanasta monachos, yksi; se merkitsi jonkun olevan yksi joukossa, yksi yhteisössä.

Francesco Petrarca (1304-1374) kirjoitti laajasti yksinäisyydestä useissa teoksissaan (De otio religioso, De vita solitaria, Secretum). Hän puolusti yksinäisyyttä. Kirjoitukset muodostuivat apologiaksi.  Hänelle yksinäisyys oli varmasti idealisoitua ja se oli joskus enemmän halun kohde kuin harjoitettu elämänmuoto. Silti hän liitti sen aina askeesiin, itsensä harjoittamiseen, niin kuin varhaiskristitytkin. Hän tunsikin heidän kirjoituksiaan ja ajatteluaan samoin kuin edeltävän ajan filosofeja, erityisesti stoalaista ajattelua.

Keskustelu ja yksinäisyyttä vastaan käyty kampanjointi oli ollut kiihkeää jo ennen häntä. Tuomas Akvinolainen (1225-1275) kirjoittaa asiasta Summa Theologiassa. Kysymys, jonka hän nostaa esiin ja jota hän kommentoi on tämä: Onko yhteisössä elävien uskonnollisten elämä parempaa kuin yksinäisyydessä elävien?” Tuomaan mukaan yksinäisyys ei ole täydellistä ja se sopii vain väliaikaisesti. Julkinen, avoin erakkous, näyttäytyy hänelle tottelemattomuutena.

Petrarkan puolustus oli yksinäinen ääni. Erakkous oli kadonnut, erakko karkotettu. Hänet karkotettiin jo ennen hulluutta ja naurua. Ymmärrettävistä syistä monet ovat seuranneet Petrarkan esimerkkiä, puolustaneet yksinäisyyttä, kaivanneet sitä: Emerson, Thoreau, Nietzsche. Ajattelijoita ja vaeltajia, jotka pyytävät saada jäädä rauhaan.

Mainitsen nämä 1800-luvun ajattelijat siksi, että samaan aikaan tai vähän sen jälkeen, vuosisadan loppupuolella, alkoi kehittyä yksinäisyyden sosiologisointi. Émile Durkheim (1858-1917) puhui ulkopuolelle jäämisen vaarasta. Kun yhteiskunnassa tapahtuu muutoksia, kun kaikille ei olekaan enää paikkaa yhteisössä, he kokevat olevansa ulkopuolella ja tästä kokemuksesta Durkheim käyttää termiä anomie. Kreikan termi anomia merkitsee kirjaimellisesti laittomuutta. Se on sekä tunnetta yksinäisyydestä että normittomuutta; se on tila, joka lisää rikollisuutta ja itsemurhia.

Vaikka Durkheim ajatteli irtaantuneena kirkon huolesta, hänen huolensa oli homologinen; yksinäisyys, ulkopuolisuus, oli yhteiskunnan kyvyttömyyttä saada palvelemaan yhteiskunnan päämääriä. Se oli vaarallista. Kirkon miehet ja abotit puhuivat säännöistä, Durkheim normeista.

...

Joskus haikailemme yksinäisyyteen, autiomaahan. Se on osa henkistä historiaamme ja se vietiin meiltä pois. Autiomaan mahdollisuus kätkettiin, jotta olisimme yhdessä niin kuin muut. Pelkäämme mennä sinne. Jostain takaa kuuluu kuiskaus: ”Siellä hyökätään päällesi, pysy luonamme.” Silti, ainakin salassa, menemme yksinäisyyteen, koska on ajateltava, kysyttävä myös miten meistä tehtiin munkkeja. Kysyn, olenko munkki, olenko yksi vai olenko monta. Etsin autiomaata,  olen autiomaa, tyhjä paikka, jossa jokin määrittelemätön on mahdollista.

Kahdeksankulmainen aukio

Yhteys itseen, siis yksinäisyys, ruokkii kipinää. Se puhaltaa siihen. Joskus pidätän hengitystä ollakseni oikein hiljaa, kuullakseni sen puhalluksen.

En tiedä mitään. Ei tarvitse. Täytyy vain olla estämättä puhallusta. Joskus oma itse on tiellä estämässä. Silloin on väistyttävä, tehtävä tilaa. Olen vain provosoidakseni. Mutta provosoin antaakseni tilaa, luodakseni tilan.

Joskus ajattelen, itseäni huvittaakseni, että tila on kahdeksankulmainen aukio, samanlainen kuin Aguilar de la Fronterassa: se eksyttää liian totutetut silmät, avaa meidät erehtymään. Emme pysähdy ajattelemaan, vaan heilahdamme liikkeeseen ajattelemaan liikkeessä...

Yksinäisyys

(Rainer Maria Rilke)


Yksinäisyys ajatellaan usein ikäväksi ja vältettäväksi tilaksi, mutta yksinäisyys on hyvä, tarpeellinen ja kaunis. Kun yksinäisyys ajatellaan tunteeksi, se ajatellaan negatiiviseksi tunteeksi, mutta yksinäisyys on yksi tehokkaimpia keinoja välttyä negatiivisten tunteiden tartunnalta.

Kun puhun kauniisti yksinäisyydestä en silti väheksy syrjinnän, eristämisen, erottamisen ja aitaamisen vaikutuksia tai näiden vaikutusten ajankohtaisuutta. En myöskään pyyhi pois mielestäni ystävyydelle antamaani merkitystä.

Filosofit ovat aina tarvinneet yksinäisyyttä, toiset enemmän toiset vähemmän. Sitä ovat tarvinneet myös mystikot ja monet, jotka omistautuvat luovalle työlle. On monenlaista yksinäisyyttä ja monenlaisia tapoja harjoittaa itseään yksinäisyydessä ja yksinäisyyden kautta.

Olla yksin – se on mahdollisuus irtaantua seuran, ryhmän, ihmisten seurassa tarttuvilta ajatuksilta, mielipiteiltä, tunteilta; se on mahdollisuus kääntyä oman itsensä puoleen, hengittää raikasta ilmaa, keskustella itsensä kanssa, luoda uusi, uudistunut yhteys itseensä ja luontoon.

Itse ajattelen, että yksinäisyys on sama asia kuin itsenäisyys; se on sitä, ettei takerru mihinkään, edes kehenkään ihmiseen, vaikka kuinka rakastettavaan. Ei takertua kehenkään tai mihinkään - se on yksinäisyyttä ja itsenäisyytensä varjelemista.

Mennä yksinäisyyteen ei merkitse silti itsensä löytämistä, oman persoonan tai persoonallisuuden vahvistumista, vaan pikemminkin siirtymistä olennaisesti virtaavampaan tilaan. Seura vahvistaa persoonaa, naamiota. Yksinäisyydessä voi olla nimetön ja ilman ihmisten loputtomasti kierrättämiä sanoja, kategorioita, jotka pyydystävät ihmistä koko ajan, sitovat häntä määritelmään hänestä. Tästä syystä yksinäisyys irrottaa meidät kysymyksestä, keitä olemme ja vapauttavat meidät kysymään, mitä voimme olla, mitä voimme tehdä.

Rainer Maria Rilke, jonka runous on täynnä yksinäisyyttä, pyysi, että häntä rakastavat rakastaisivat myös hänen yksinäisyyttään. Kirjeitä nuorelle runoilijalle –teoksessa hän kirjoittaa: ”Mennä itseensä ja olla tuntikausia tapaamatta ketään – siitä tulee oppia nauttimaan.” Rakastavaisten suhdekin voi hänen käsityksensä mukaan kestää vain, jos se on kahden vierekkäin olevan yksinäisyyttä.


Mielenkuiintoisia ja selkeitä englanninkielisiä artikkeleita aiheesta sivuilla

www.hermitary.com