Sairastamisesta

 

Virginia Woolf

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.3. ja 2.3. ja 3.3.

Virginia Woolf (1882-1941) kirjoitti vuonna 1925 esseen On being ill. Se julkaistiin seuraavana vuonna T.S. Eliotin lehdessä The Criterion. Woolf kirjoitti esseen vuodepotilaana. Hän sanoo kirjoituksessaan, että vaikka sairastaminen on yleistä ja se voi tuoda suuria henkisiä muutoksia, sillä ei ole samanlaista asemaa kirjallisuudessa kuin rakkaudella, taistelulla tai mustasukkaisuudella. Saatamme kohdata sairauden kautta elämän ja kuoleman kysymyksen, mutta se ei ole samanlainen teema romaaneissa. Kirjallisuus kiinnittyy mielenliikkeisiin, ei ruumiilliseen olemiseen. Tällä omat seurauksena. Woolfin mukaan meillä ei ole kieltä sairastamiselle, varsinkaan tavalliselle, arkipäiväiselle sairastamiselle.

Myös terveys on usein hiljaista. Hiljaisuus on ollut jopa tärkeä sana terveyden määrittelyssä. Ranskalainen kirurgi René Leriche (1879-1955) kirjoitti näin: ”Terveys on elämä elinten hiljaisuudessa.”  Terveys ei ehkä tarvitse kieltä yhtä paljon kuin sairastaminen. Sairastaminen  on sanatonta, vaikkei mykkää; siihen liittyy valitus, myös tuskainen huuto. Tämä ei silti merkitse, ettei sairaus olisi tärkeä elementti erilaisissa kulttuureissa. Menneitä tai nykyisin rinnakkain eläviä kulttuureja voi analysoida siitä näkökulmasta, miten ne ovat reagoineet sairauteen. Sillä mitä sanomme lääketieteeksi on pitkä historia. Lääkitsemistä ja hoitamista oli jo paljon ennen kuin siitä tuli tieteellistä tai tieteeseen perustuvaa.

Lääketiede on meidän aikamme merkittävin strategia suhteessa sairauteen ja tapa suhtautua sairauteen. Lääketieteen historia on muutakin kuin tarinaa edistysaskeleista. Se voisi kertoa monenlaisia asioita kultuuristamme ja myös siitä, ettei yksi tai toinen tapa suhtautua sairauteen ole välttämätön. Vuonna 2013 filosofikahvilan aiheena oli Sairaus, terveys ja yhteiskunta. Väitin, että medikalisointi ja kriminalisointi ovat kulkeneet käsi kädessä, koska kummassakin tärkeänä lähtökohtana on poikkeus tai poikkeama. 

Woolf toteaa, että jokaisella nuorella rakastuneella neidolla on Milton ja Shakespeare, mutta kenellekään ei ole runoilijaa, kun hän sairastuu. Hiljaisuus ja mykkyys pysyvät mukana sairauden ja terveyden teeman ympärillä kaikkina aikoina. Ihmiset haluavat lohduttaa sairasta, puhua hänelle, valaa häneen uskoa. Kuka haluaa kuunnella sairasta? Onjo sairaan sanoilla väliä?

Jobin kirjaa voi lukea runoutena tai uskonnollisena teoksena, mutta myös dokumenttina, joka todistaa vuosituhansien takaisesta asenteesta sairauteen. Jobin kärsimykset ja hänen kapinallinen puheensa nostavat esiin teologisen ja maailmankatsomuksellisen kysymyksen sairaudesta. Edes Jobin kirja ei ole vastaesimerkki Woolfin väitteelle. Viimeisenä koettelemuksena Herra runtelee Jobia märkivillä paiseilla. Vaikka Jobin sanat säkenöisivätkin päidemme päällä, emme löydä sanoja ruumiilliselle tuskalle tai pahoinvoinnille. Jobin tuskaiset sanat ilmaisevat sielullista kärsimystä; hän tuntee olevansa Jumalan hylkäämä, ystävien pettämä, naurettu.

Sairastava aikuinen saattaa tuntea joutuneensa lapsen asemaan. Vaikka meillä ei olisi Jobin ajan metafyysisiä uskomuksia, tämä oman haavottuneisuutensa ja avuttomuutensa kohtaaminen voi olla yllätys ja järkytys. Se mikä tekee lääkäreistä ja sairaanhoitajista etuoikeutettuja on se, että heille sairaus ja kuolema ovat olemassaolevia. Ne nähdään osana elämää. Ne eivät putoa eteen taivaan outona epäoikeudenmukaisuutena tai luonnottomana erehdyksenä.

Vaikka emme voisi odottaa, että meitä kohdeltaisiin kuin aikuisia tai emme osaisi luoda kieltä sairastamiselle, sairasvuode voi opettaa. Avaruus ympärillämme ja mikrobit sisällämme – avaruus sisällämme – ovat välinpitämättömiä. Sairaalassa voimme olla numeroita, mutta kosmokselle emme ole edes sitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valta ja etiikka

 

Dion esittelee Platonin Donysiokselle

FILOSOFIAKAHVILA ALOITTAA FUENGIROLASSA 3.MAALISKUUTA

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila alkaa Fuengirolassa 3. maaliskuuta. Torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 22.2. ja 23.2

Tässä huomautuksessani valta on ymmärretty suhteeksi, jossa toinen yrittää toista ohjata. Kun puhun etiikasta, tarkoitan vähintäänkin ajateltua itsensä ohjaamista. Moraali ei ole sama asia kuin etiikka, koska viimeksi mainittu voi olla moraalifilosofiaa, mahdolllisesti vallitsevan moraalin kyseenalaistamista.

Kun ajattelemme ajattelun ja vallan suhdetta, kuvittelemme helposti, että ajattelu (kriittinen ajattelu) asettuu ulkopuolelle, arvioi ulkopuolelta. Jos haluamme ajatella vallankäytön ja ajatteluksi ymmärretyn etiikan suhdetta toisiinsa, meidän on ajateltava ajattelun suhdetta valtaan, toimintaan ja todellisuuteen. On ehkä syytä hylätä valmiit mielikuvat erillisyydestä ja ulkopuolisuudesta. Ajattelua ja elämää  ei ole pakko ajatella toisensa poissulkeviksi. Voisi olla mielenkiintoista, jopa hedelmällistä, ajatella ajattelun ja vallan välttämätöntä yhteenkietoutumista. Näin yrittää tehdä esimerkiksi Madridin Complutense –yliopiston professori Aitor Alzana Molina artikkelissaan El silencio de los intellectuales, jossa hän käyttää esimerkkinä keskustelua ja kiistaa, joka käynnistyi Ranskan sosialistihallituksen ja intellektuellien välillä -80-luvun alussa.

Yksi tapa katsoa etiikan ja vallankäytön suhdetta on tutkailla todellisia, historiallisia, esimerkkejä. Alzana Molina (minäkin) käyttää esimerkkinä Platonin seitsemättä kirjettä sekä siihen liittyvää filosofin ja tyrannin (Dionysios II, Sisilian Syrakusan johtaja). Dionysios ärsyyntyy Platonin puheista, vaikka hän ei ehdota demokratian perustamista tai neuvo muutenkaan suoranaisesti politiikan teossa. Se mihin Platon yrittää vaikuttaa tai mihin hänen sanansa tähttäävät on johtajan ethos, olemisen tapa. Filosofin neuvo ei ole poliittinen; se ehdottaa tietynlaista tapaa toimia, tietynlaista käytöstä. Platon tahtoo, että etiikka on hallitsemisen, vallankäytön, sisällä. Se on sen sisällä, jos vallankäyttäjä kehittää ethosta.

Voisi ajatella, että meillä on tiettyjä jäänteitä tämäntapaisesta ajattelussa, kun vaadimme ministeriltä tai kansanedustajalta tietynlaista käytöstä, mutta yleensä vaatimus koskee lain noudattamista tai jonkin moraalisen säännön (ei saa valehdella) seuraamista. Jossain määrin ja aika usein tämä vaatimus on naamio, sillä samaa ei vaadita aina, vaan aina erityisissä olosuhteissa. Bill Clintonin ongelmaksi muodostui valehteleminen, mutta ei poliittisissa päätöksissä, vaan intiimeissä asioissa. Kukaan ei varsinaisesti vaatinut, että hän olisi symphonos itsensä kanssa, harmoniassa itsensä kanssa.

Etiikan ja vallan yhteenkietoutuminen tai niiden eroaminen toisistaan näyttäytyy erilaisessa valossa, jos ajattelemme modernia vallankäyttöä, esimerkiksi normalisointia. Michel Foucault käytti termiä normalisointi aluksi puhuessaan kurista (normalisointi merkitsee hiukan eri asiaa, kun hän puhuu myöhemmin turvallisuusdispositiiveista). Kyse on prosessista, jossa jostakin toiminnan tavasta tai piirteestä rakennetaan ideaali. Meillä on kuriyhteiskunnan esimerkkitapaus, sotilas. Hänen pitää seistä tietyllä tavalla. Poikkeaminen tästä tavasta on epänormaalia. Normalisointi ei kuitenkaan ole vain ideaalin rakentamista. Se kytkeytyy tietoon ja tiedonkeruuseen tarkkailun ja dokumentoinnin avulla. Joku kerää tietoja, rakentaa kuvaa keskiarvosta. Normi, johon normalisointi pyrkii, ei ole vain ideaali; se on lain ja luonnon risteytys. Hoitaja sanoo: ”Teidän lapsellanne on epänormaalin suuri pää.” Se ei ole toivottavaa ja se on poikkeama keskiverrosta.  Normalisointi on kaikkialla. Pasia tai Claudiota ei vain kuntouteta. Pasia ojennetaan, koska hän ei kävele normaalisti. Jos Claudio ei käyttäydy, hänelle sanotaan: ”Haluatko, että kätesi jää tuollaiseksi?” Normalisointi on taktiikkaa ja se on sosiaalista kontrollia. Se ilmenee kuntouttajan ammattitaitona.

Normalisointi on aika erilaista vallankäyttöä kuin despootin vallankäyttö. Voimme hyvin kuvitella, että jos filosofi olisi voinut vaikuttaa hallitsijan olemisen tapaan ja käytökseen, hänen vallankäyttö olisi muuttunut (vaikka Platon epäonnistui). Normalisointia voivat harjoittaa kaikenlaiset ihmiset, oppineet ja oppimattomat, pehmeät ja kovat. Se ei merkitse, ettei normalisointi vaatisi asioita ihmisiltä. Se vaatii mukautumista ja sopeutumista normiin.

Normalisointi ei vain rajoita vapautta, vaan ohjaa ajattelua, rajoittaa sen mahdollisuuksia; se määrää dikomiat ja kategoriat, joiden sisällä olemme. Se ehdollistaa maailman ja tahtoo sulkea ihmisen ehtojen sisään, pakottaa sanomaan ettei muu ole mahdollista tai haluttavaa. Olemassaolo ja elämä bioksena, muokkauksen kohteena, merkitsee sitä, ettei suostu suljettuu maailmaan. Olemassaolo – ex-istir – on asettumista ulkopuolelle; se on vastarintaa, mukautumattomuutta suljettuun maailmaan. Ollaksemme olemassa tarvitsemme ajattelua. Vain siten myös poliitiikka on mahdollista, sillä politiikan haaste on tehdä uusia asioita mahdollisuudeksi. Etiikka ja valta asettuvat uudestaan suhteeseen keskenään, kun tehdään vastarintaa normalisointia vastaan. Kyse ei ole kaikkien normien hylkäämisestä, vaan ajattelusta, maailman avaamisesta, mahdollisuudesta nähdä plastisuus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Se mikä on lähellä

 

Epikuros

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.2. ja 16.2.

Friedrich Nietzsche (1844-1900) kirjoitti toistuvasti Epikuroksesta, joka kuoli Ateenassa 270 tai 271 eaa.  Saksalaisella ajattelijalla oli syytä ihastua tähän hahmoon, vaikka Epikuros onkin tuntematon tai monesti erittäin väärinymmärretty ajattelija.  Kreikkalainen filosofi on jäänyt tuntemattomaksi, koska häneltä on säilynyt vain yksi kirja Kyrial doksai ja kolme kirjettä. Hän on väärinymmärretty mm. siksi, että jo omana elinaikanaan monet kilpailevat filosofit vääristelivät hänen sanomisiaan ja levittivät siis väärää tietoa Epikuroksesta.

Inhimillistä, liian inhimillistä –teoksen jälkeen Nietzsche kirjoitti pienen kirjan Vaeltaja ja hänen varjonsa (1880). Kirjassa viitataan Epuikurokseen useassa kohdassa. Fragmentissa nro 7 Nietzsche siteeraa Epikurosta: ”Jos on jumalia, he eivät huolehdi meistä.” Monet ovat vuosisatojen saatossa esittäneet samantapaisia ajatuksia. Huomio ei vaikuta kovin suurelta tai erityiseltä, mutta sillä on valtavasti filosofista merkitystä. Tämä ajatus oli Nietzschelle yksi iso syy ihastua Epikurokseen. Sama lause on vaikuttanut myös muihin 1800-luvun ajattelijoihin, jotka palasivat Epikuroksen ajatteluun toiveenaan rikastuttaa ja raikastuttaa oman aikansa ajattelua. Nietzschen lisäksi on syytä mainita esimerkiksi ranskalainen aikalainen Jean-Marie Guyau (1854-1888).

Epikuroksen huomiolla jumalista on kaksi seurausta ajattelulle ja elämälle.  Jos jumalat eivät osallistu maailman toimintaan, heitä ei ole syytä pelätä. Ajatuksella oli siis käytännöllinen merkitys. Se vähensi levottomuutta, päästi irti spekulatiivisista, potentiaalisesti kärsimystä aiheuttavista kysymyksistä. Platonistit ja kaikki kunnon metafyysikot ovat halunneet mennä luonnon taakse (metafysiikka tulee sanoista meta, takana ja fysis, luonto). Epikuroksen huomio jumalista kääntää katseen pois kaukaisuudesta, tuo sen välittömään läheisyyteen.

Metafysiikan luoman perinteen ja sen ohjaaman ajattelun seurauksena lähellä olevat asiat laiminlyödään, unohdetaan. Niitä halveksitaan. Niistä tulee filosofisesti merkityksettömiä. Lähellä olevat asiat eivät ansaitse ajatteluamme. Me ajattelemme ikuisuutta ja ikuisuuden näkökulmasta. Lähellä olevat asiat ovat ulkoisia. Kunnon filosofia kiinnostaa sielu. Epikurolaisessa ajattelussa huomio kiinnittyy omaan ruumiseen, ympäristöön, ilmastoon ja ruokavalioon (myös henkiseen ruokavalioon). Nietzsche puhuu kirjoissaan ja kirjeissään toistuvasti kulloisenkin paikan ilmasta, sen puhtaudesta tai tuoksuista.

Tällä huomion kääntymisellä on epistemologisia vaikutuksia, jotka omalta osaltaan ruokkivat ihmisen mahdollisuutta kapinaan ja kulttuurikritiikkiin. Kreikassa kasvatus ja kulttuuri, paideia, oli suuresti arvostettuja – tästä muistuttaa myös Emilio Lledó, joka on kirjoittanut kauniin kirjan Epikuroksesta (El Epicureismo, 1984). Paideia kuitenkin rakentaa kuvan ja käsityksen ihmisestä ja siitä mitä ihminen voi olla luoden rajoituksia. Luonnontutkimus – Epikuros puhui fysiologiasta – on tie ulos tällaisista rajoituksista tai ainakin se toimii varustuksena kulturaalisten vaikutusten vastustamisessa.

Nietzsche ihastui Epikurokseen epäilemättä siksi, että hänen ajattelunsa palautui maailmaan ja koska hänestä löytyi kasvatuksen vihollinen. Epikurokselle kasvatus oli ”erikoistehosteita”, jotta ihminen kouliintuisi ihailun hankkimiseen kauniilla puheilla ja kouliintuisi haluamaan ihailua ja kiitosta.

Pitäisikö meidän suunnata katseemme toisella tavalla? Ehkä pitäisi, ehkä ei vain teoreettisella tasolla. Lähellä olevat asiat eivät voi vain opettaa meille jotain. Ne voivat olla todella merkittävien valintojen ja kultivoinnin paikka. Kysymykset olisivat toisenlaisia. Kysyisimme esimerkiksi, miten käytämme päivämme, miten rytmitämme sen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuvien riivaamat

 

Eckhart

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.2. ja 9.2.

Kuvat ympäröivät meitä. Ne tunkeutuvat meihin. Elokuvan yleistyttyä propagandistit innostuivat. Nyt ruutujen määrä on yhä suurempi. En tiedä, katoako guttenbergiläinen maailma tai onko se jo kadonnut. Mutta kuvat vangitsevat meitä.

Myös aikaisempina aikoina kuvat ovat herättäneet huolta. Ne ovat olleet usein moralisoinnin aihe. Kun moralisointi ei ollut enää tarpeeksi järkevän kuuloista, ne olivat medikalisoinnin aihe. Mielenkiintoinen esimerkki ajattelijasta, joka kiinnitti huomiota kuvien voimaan, on Mestari Eckhart (oik. Eckhart von Hochheim, 1260-1327). Hän näki kuvaan liittyvän vaaran, mutta ei moralisoinut sitä tavanomaisella tavalla.

Mestari Eckhart epäili kuvan kiihottavan halua, mutta halu ei ollut sinänsä kuvan vaarallinen olemus. Ongelma oli kuvan omistavuudessa, sen kyvyssä ottaa meidät haltuunsa – riivata meidät, jos käytämme kristillistä kieltä.  Mestari Eckhart oli buddhalaisin kristillinen ajattelija. Kuvaan liittyvä problematiikka on samantapainen kuin takertumiseen liittyvä kysymys. Mestari Eckhartin huomioita voisi verrata myös Max Stirnerin ajatteluun. Hän huomasi, että ideat voivat fiksoitua, jähmettyä. Ideat voivat omistaa meidät. Tähän liittyy erityinen vaara: ne voivat tehdä meistä fanaatikkoja.

Keskiaikaisen ajattelijan huomiot pakottavat ajattelemaan omaa aikaamme ja myös kysymään, millaisia lääkkeitä tarvitsemme, jos niitä kaipaamme. Jos ongelma on kuvan omistavuus, sen riivaavuus, meidän olisi vähennettävä tätä voimaa. Näen kaksi mahdollista hoitoa. Toinen on kuvan särkeminen, ikonoklastia. Toinen on kuvan jähmettyneisyyden poistaminen, kuvien pistäminen liikkeeseen.

Nämä ovat kaksi strategiaa, ei kaksi eri lääkettä. Reseptin kirjoittaminen vaatii tarkempaa tutkimusta. On katsottava, millaisilla erilaisilla tavoilla kuva riivaa. Paljon puhuttu kuvan vaikutus liittyy mediaan, erityisesti malleihin ja ihmisille synnytettyihin paineisiin, ihmisten vaikeaan suhteeseen kehoonsa jne. Pahimmillaan näiden kuvien väitetään lisäävän syömishäiriöitä. Tässä tapauksessa kuva vaikuttaa kuvaan itsestä. Ihmisen suhde omaan itseensä huononee; hänestä tulee äärimmäisessä tapauksessa itsensä vihollinen.

Toinen esimerkki voisi olla tapahtumasta annetun kuvan vaikutus. Jos kyse on esimerkiksi vallankumouksesta, kuvaa ja siihen liittyviä mielikuvia synnyttävät tiedotusvälineiden lisäksi koulu, elokuvat ja poliittiset puheet. Kuva vallankumouksesta voi olla sellainen, että se estää tekemästä sitä.

Kuva riivaa myös olemalla normalisoiva kuva. Meille näytetään kuvia sodasta. Kun se on jokapäiväistä, ne eivät enää merkitse mitään. Sota normalisoituu. Ihmiset kadulla toimivat toisilleen tiedotusvälineinä. Ihmiset ovat toisilleen kuvia. Kun näemme ihmisten juovan sokeroituja juomia emmekä näe heidän kaatuvan kuolleena maahan, teemme samaa perässä.

Myös kauniilla kuvalla on omistava vaikutus. Syyt ovat melkein ilmeisiä. Kaunis vetää puoleensa, vangitsee katseen, ottaa omakseen. Kun olemme kauniin kuvan vangitsemia, emme näe nurkkaan, jossa Job raapii paiseitaan.

Riivattujen hoitaminen ei välttämättä ole siis ihan helppoa. Tieto sokerijuomien epäterveellisyydestä ei mene perille. Kuka haluaisi kääntää katseensa kauniista kuvasta? Tässä on silti tehtävämme. Meidän on otettava vastaan tietoa. Meidän on käännettävä katseemme.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila