Minulla on yhä vähemmän harrastuksia. Tai Chi on jäänyt vähemmälle monesta eri syystä. Jäljellä ovat filosofia ja ruoanlaitto. Ne ovat sukua keskenään. Molemmat ovat ajattelua. Filosofiakahvila on keskustelua. Se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian olevan keskustelua, mutta myös ruonlaitto on keskustelua, jos uskomme Markku Rautosta, joka kirjoitti teoksessaan Valkosipulin vuosi (1987): "Ruonlaitto on tapa keskustella." Se on sitä monella tavalla.
Mitä merkitsee
kansalaisuus, se että elämme ja toimimme kansalaisina? Meistä on tullut
kuluttajia. Kansalaisuus merkitsee myös sitä, että minulla on jonkun maan passi
ja tiettyjä oikeuksia, joita toisillla ei ole. Sanalla oli joskus, esimerkiksi
antiikin Ateenassa, suurempi, sanoisin eksistentiaalinen merkitys.
Aikamme taloudelliset
ja geopoliittiset muutokset panevat minut ajattelemaan, että meidän ei olisi
pelkästään syytä antaa kansalaisuudelle uusi, suurempi, merkitys. Meidän ei
olisi vain syytä tehdä siitä tehtävää itsellemme, vaan meidän olisi
ymmärrettävä, että meidän olisi oltava enemmän kuin jonkun maan kansalaisia;
meidän on tehtävä itsestämme maailmankansalaisia.
Puolustan ajattelua, mutta välillä olen voimaton, sillä maailmassa on yllättävän paljon ajattelun vastaisuutta. Joskus yritän kuvitella, mitä merkitsi, jos ihminen ei ajattelisi. Joskus muistan Hannah Arendtin, joka aiheutti skandaalin, koska ei kuvannut Otto Adolf Eichmannia hirviönä, vaan byrokraattina. Arendtin mukaan Eichmann ei ajatellut eikä kyennyt ajattelemaan.
Aloitin
filosofiakahvilan pitämisen viisitoista vuotta sitten. Siitä lähtien vierelläni
on kulkenut haamu, kysymys: Mitä on ajatteleminen? Heideggerilainen kysymys,
jota lähestyn varmasti eri tavalla kuin Heidegger. Olen enemmän empiristi kuin
fenomenologi. Katson ja kuuntelen, mitä ihmiset puhuvat, eristän siitä
ajatuksen tai ajatuksia, yritän nähdä, mitä ajattelu
tekee. Todellisuudessa tämän kysymyksen kummittelun myötä tajusin, että
olen pohtinut tätä jo opiskeluvuosista lähtien.
Historiallinen ja
melkein empiristinen lähestymistapa ei merkitse, etten yrittäisi myös käsitteellisesti
hahmottaa, mitä ajatteleminen on – varsinkin kun puolustan ajattelua filosofiakahvilassa. Kysyn esimerkiksi, miten
ajatteleminen ja kokemus suhtautuvat toisiinsa.
Myöskään kokemus ei
ole minulle fenomenologinen käsite. Kokemuksen luonteenomainen piirre on sen
muutosvoimassa. Kokemuksen kautta luomme itsemme, annamme itsellemme muodon. Kokemus
on siis pikemminkin poliittinen ja esteettinen käsite. Kokemus on jotain muuta
kuin mitä meille sattuu. Jos potkaisen varpaani kiveen, kipu on epäilemättä
kokemus fenomenologisessa mielessä. Jos ajattelen kiveä kompastuskivenä, esitän
kysymyksiä siitä, miksi se oli tielläni, kokemus on jotain muuta. Jos ajattelen
henkiolennon lähettäneen kiven tielleni, kokemus on uskonnollinen. Tietyssä
mielessä ja luonnosmaisesti voisi sanoa, että ajatteleminen tekee kokemuksen.
