Ensimmäiset 15 aihetta vuonna 2018

Ensimmäiset aiheet keväällä 2018 tulevat olemaan (todennäköisesti) seuraavat:

1.Surrealistista filosofiaa

2.Sana, vapaus ja demokratia

3.Toivosta ja epätoivosta  

4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu

6.Filosofia ja fiktio

7.Askeesi ja politiikka

8.Lichtenbergin siemenet

9.Ajattelu, käsitteet, elämä

10.Näkymätön mies

11.Hallitsemattomat tilat

12.Janten laki

13.Kuolemattomuus

14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Ohjelmaan voi tulla muutoksia tai lisäyksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos syksyn 2017 filosofoiville kahvittelijoille

Kuva: Sam Sandqvist

Kiitos, ihmiset, filosofiakahvilan kävijät! Toivo elää. Jotkut ajattelevat vielä...

Kiitos myös filosofisiin pitoihin osallistuneille! Niille jotka eivät päässeet tiedoksi: Jos löydämme paikan, jonkun kodin esimerkiksi, voimme järjestää filosofisten pitojen ohjelman esimerkiksi viiden hengen ryhmälle. 

Filosofinen ohjelma oli seuraava:

Luento:

Platonin Pidot: kysymys näyttämöstä ja dialogista

Filosofiakahvilaistuntoja:

1.Filosofia kokemuksena

2.Onko arvokkuus arvokasta?

3.Isännän työkalut

Keskustelu osallistujille jaettavan tekstikatkelman pohjalta.

Lisäksi nautitaan hyvästä ruoasta!

Julkaisen piakkoin kevään ohjelman, se olkoon joululahjani!

Torre del Marissa tapaamme vielä 20.12. Aihe: Kukkulan takana voi olla mitä vaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kukkulan takana voi olla mitä vaan

Aiheena filosofiakahvilassa Fuengirolassa tiistaina 11.12. (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina 14.12. (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona 20.12 (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Viikolla 50 Torre del Marin aihe edellinen eli Hyvä poliitikko: Perikles 

Ryhmä ihmisiä autiomaassa. Opas kävelee eteenpäin. Ihmiset eivät tiedä, uskaltaako häntä seurata. Heitä johdatetaan kukkulan taakse. Joku sanoo: ”Kukkulan takana voi olla mitä vaan.” Tämä on kohtaus Kelly Reichardtin ohjaamasta, Jonathan Raymondin käsikirjoittamasta elokuvasta Meek's Cutoff (2010) - kohtaus melkein lopusta. Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin.

Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Tämän kysymyksen kautta elokuva nostaa esiin kysymyksiä johtamisesta, päätöksenteosta, luottamuksesta. Ketä pitäisi seurata? Mihin saakka? Mitä ja miten pitäisi päättää? Kenen sanaan voi luottaa?

Koko elokuvan ajan kuulemme tarinoita, puheita, huhuja. Meek, opas, tekee itsestään legendaa, yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Naiset ovat mykkiä pitkän aikaa. Heidän kasvonsakin ovat lähes mykät, kun he seuraavat miesten kokouksia, yrityksiä tehdä päätös. Naiset tuntuvat taistelevan vain keskenään. Yksi heistä, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

Kun pääsemme tarinan päätökseen, on olemassa tunne, että läheisen kukkulan takana on pelastus tai sitten siellä ei ole mitään tai siellä on ansa, varma ja julma kuolema. Tämä johtaa konfliktiin tai sen räjähtämiseen. Intiaani jatkaa matkaansa. Emme tiedä, seuraako häntä joku vai ei. Shakkilaudalla on ikävä asetelma. Jos jäät, häviät. Jos jatkat, saatat pelastua tai tuhoutua. ”Kukkulan takansa voi olla mitä vaan”, joku sanoo.

Elokuvaa ei voi kertoa; se on runo joka on nähtävä. Silti jopa näin raportoituna se voi antaa materiaalia tai ponnahduslaudan ajattelulle, kysymyksille. Kuka johtaa ja mihin pelastukseen? Keneen voimme luottaa? Mikä on sanojen voima? Lupauksen kääntöpuoli on herännyt pelko. Kun näissä olosuhteissa sanoo, että kukkulan takana voi olla mitä tahansa, se on tarkasti ottaen totta. Se ei silti ole mikä tahansa neutraali lausahdus. Mahdollisuudet herättävät pelon. Kun se herää, sitä ei voi ravistella pois.

Mieleen tulee René Charin runo Les inventeurs, jonka alussa vuoren toiselta rinteeltä on saapunut pitkään kulkeneita metsänvartijoita. He tuovat viestin, kaunopuheisen varoituksen: kohta saapuu myrsky. Ei ole aivan varmaa mitä myrsky on, milloin se saapuu. Tulee esiin, etteivät metsänvartijat ole sitä omin silmin nähneet; viesti on heidän esi-isiensä heille suomaa tietoa. Mutta se on sanottu, viesti tuotu, pelko herätetty, ihmiset viritetty odotukseen, uskoon jostakin pahasta ja tuhoisasta. Se mitä tässä tapahtuu on se mitä Heidegger kuvaa puhuessaan juttelusta, lörpöttelystä, huhusta: ne vaikuttavat virittyneisyyteen (tässä tapauksessa sen modus on pelko).

Meillä on arvo: vesi. Se on pelastus. Ketä seuraamme sen äärelle? Mihin tarinaan perustuu luottamuksemme? Mitä olemme valmiita maksamaan pelastuksestamme?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa. Elämä: Mitä se on ja miten se alkoi. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 9.12 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hyvä poliitikko: Perikles

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA SIIRTYY TAUOLLE, JATKAA TAMMIKUUSSA. TORRE DEL MARIN KAHVILAISTUNTOA EI OLE 6.12, JATKUU TAAS 13.12. FUENGIROLASSA TAVALLISEEN TAPAAN.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Mikä tai kuka on hyvä poliitikko? Minun esimerkkini on yhdellä ja toisella tavalla vitsi. Perikles eli 499-429 eea. Vaikka ateenalaista poliitikkoa on monesti pidetty suurena valtiomiehenä, muun muassa Platon haukkui hänet pataluhaksi. Ylhäiseen sukuun syntynyt Perikles ei ollut kreikkalaisten kauneusihanteiden mukainen. Häntä sanottiin päärynäpääksi. Myöhemmin historioitsijat ovat verranneet tätä hahmoa niin Churchiliin kuin Staliniinkiin.

Tarinan valtaannoususta, valtavista rakennushankkeista, köyhien puolustamisesta ja demokratian kannattamisesta voi lukea historiallisista lähteistä. Valitsin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikosta historioitsija Thukydidesin kirjoitusten inspiroimana. Joku voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Syy valintaani on kuitenkin se, että Perikles ei puhunut vain miellyttääkseen.

Lähtökohtani on Thukydidesin Peloponnesolaissodan toisen kirjan 60. luku, Perikleen kolmas puhe. Kaksi aikaisempaakin puhetta ovat mielenkiintoisia ja kertovat paljon asioita Ateenan poliittisesta elämästä, mutta keskityn nyt tähän. Rutto riehuu Ateenassa, ja asukkaat kärsivät sodan seurauksista. Perikles puhuu ateenalaisille ja toteaa, että odotti kansalaisten vihaa osakseen. Poliitikko puhuu, mutta arvostelee kuulijoitaan, ei imartele. Tämä on jo harvinaista, mutta hän myös velvoittaa itseään. Perikleen mukaan se, että käsittää sen mikä on yleinen etu tai hyvä, mutta ei tee sitä selväksi muille kansalaisille, on yhtä kuin ei ajattelisi asiaa. On hyvä, että poliitikko tajuaa mikä on hyväksi, mutta hänen on myös sanottava se selkeästi.

Poliitikon tehtäväksi tulee tietää totuus, sanoa se ja omistautua yleiselle hyvälle, ei omille oikuilleen tai intresseilleen. Hänen on oltava moraalisesti vahva ja korruptoitumaton. Ei enempää, ei vähempää. Vaikka joku rakastaisikin maataan, muttei ole immuuni korruptiolle, hän voi myydä sen.

Tärkeää ei ole tietää, voiko Periklestä todella pitää historiallisena esimerkkinä hyvästä poliitikosta. Thukydidesin kirjoittamat puheet (jotka perustuvat Perikleen todella pitämiin puheisiin) alleviivaa asioita, joka resonoi jotenkin myös omassa ajassamme.

Ensimmäinen vaatimus on, että poliitikko tuntee yleisen hyvän, yhteisen edun. Mutta mitä se on? Eivätkö muka kreikkalaiset ymmärtäneet, että eri ryhmillä on erilaisia intressejä? Tietenkin. Epäilemättä termi on epämääräinen, vaikeasti määriteltävä. On huomattava vaikeuden syy. Yleinen etu tai yhteinen hyvä Perikleen puheessa aina jotain, joka hyvää jossain konkreettisessa tilanteessa. Siitä puuttuu kokonaan Platonin ideoiden maailma. Se näyttäytyy myös haasteena, vaikeana asiana tajuta. Samalla siinä on jotain täsmällisyyttä verrattuna nykyaikaiseen kielenkäyttöön politiikassa. Siinä on voimakas eettinen aspekti: poliitikko, joka ymmärtää yhteisen hyvän sitoutuu tavoittelemaan sitä, ei omaa etuaan.

Toinen vaatimus, alleviivattava aspekti, on se, että poliitikon, johtajan, täytyy puhua selvästi, tehdä myös muille selväksi mikä tämä yhteinen hyvä on. Kolmas kahteen aikaisempaan liittyvä vaatimus on poliitikon moraalinen selkärankaisuus; hän ei voi tuntea hyvää eikä sitä ilmaista, jos hänessä ei ole tiettyä hyveellisyyttä. Hänen täytyy olla korruptoitumaton.

Vaikkemme voisi sanoa, että Perikles on esimerkki hyvästä poliitikosta – ja esimerkkinä hän olisikin tosiaan vitsi jo ajallisen etäisyyden takia – voimme koemielessä ajatella, voisivatko nämä Perikleen puheissa tulleet ideat toimia kriteereinä tai jopa eräänlaisia indikaattoreina, paljastimina. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme, tavoittaako joku meitä lähestyvä poliitikko nämä vaatimukset? Tietääkö hän miten toimia kansalaisten edun mukaisesti ja sanooko hän miksi päätös on sen mukainen? Pysyykö hän tässä ideassa vai ajaako omaa etuaan? Onko hän korruptoitumaton?

Puhun Thukydidesin puheen resonoinnista ajassamme. Täytyykö tämä selittää, tehdä selvemmäksi? Kun meillä niin monesti on esimerkkejä korruptiosta, oman edun, oman asian hoitamisesta, ei minkään yhteisen asian hoitamisesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Taivas: ihminen ilman sukupuolta

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 28.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Oikeiston logiikka vs vasemmiston logiikka, hilpeitä esimerkkejä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Enkeleillä ei ole sukupuolta. Eli taivas on sukupuolineutraali. Sitä ei usko edes uskovainen. Espanjassa katolinen järjestö Hazte oir lähetti matkaan bussin, jonka seinissä oli viesti: “Pojalla on penis, tytöllä vulva.” Tarkoitus oli olla transseksuaalisuutta vastaan. Nämä ihmiset eivät vastusta sotaa. Suomessa esimerkiksi Päivi Räsänen on halunnut palauttaa biologian sukupuolimäärittelyyn; hän on huolissaan kehityssuunnasta, jossa sukupuoli on ”pyritty irrottamaan biologiasta ”. Räsänen sanoo kirjoittaa, ettei avioliiton perusta ole se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan; se on ”miehenä ja naisena olemisessa”. Nyt tiedämme, mikä on porvariston hämärän intohimon kohde: sukupuoli. Kukaan ei selvästikään halua sukupuolettomien enkeleiden taivaaseen.

On mielenkiintoista miten biologiaa käytetään tässä argumentoinnissa, vaikka selvää on, että huolenaihe on kategorioiden, ei kromosomien tasolla. Jos katsottaisiin tarkemmin, asia ei olisi niin selvä. Evoluutiobiologian professori Johanna Mappes esimerkiksi sanoo näin: ”Jos kromosomeja on kaksi samanlaista (xx), on yleensä kyse naisesta. Jos kromosomit ovat eriparia (xy), kyse on yleensä miehestä.” Toisin sanoen jopa biologisella tasolla kyse on epämääräisestä asiasta; sukupuoli on hämärä.

Jos maailman ja ihmisen ”kaksinapaisuuteen” uskoville kerrottaisiin kuinka monien lasten sukupuoli määritellään väärin joka vuosi vaikka Suomen kokoisessa maassa! Maailma olisi sijoiltaan. Jos he kuulisivat ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä halua määritellä omaa sukupuoltaan, heidän korviinsa tulisi tieto, että hämärä sukupuoli, määrittymättömyys ja määrittelemättömyys antaa vapauden. He kuulisivat, että nämä ihmiset ovat taivaassa. Maailma olisi ensin sijoiltaan, sitten särkyisi. Se olisi vahinko.

Michel Foucault julkaisi 1800-luvulla eläneen hermafrodiitti Herculine Barbinin muistelmat 1970-luvulla löydettyään ne arkistosta tutkimustensa yhteydessä. Vuonna 1980 julkaistuun englanninkieliseen laitokseen hän kirjoitti johdannon, jonka otsikko oli: ”Tarvitsemmeko todellista sukupuolta?” Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.

Herculine Barbin epäilemättä koki olevansa nainen. Se ei silti pyyhi kokonaan pois Foucault´n havaintojen merkitystä. Tämä nimittäin osoittaa, ettei kyse ole Raamatusta; kyse on 1800-luvulta peräisin olevasta tieteestä ja instituutioista. Foucault puhuu Barbinin onnellisesta elämästä ennen kuin hänet pakotettiin mieheksi käyttäen ilmaisua ”happy limbo of non-identity”. Judith Butler epäili ranskalaisherran romantisoivan asioita. Butler on mahdollisesti oikeassa, mutta ilmaisu on viehättävä; se vie aiheen pois biologiasta. Foucault käyttää teologista termiä ”limbo”. Sehän viittaa katolisessa teologiassa paikkaan, johon esimerkiksi kastamattomat lapset tai ennen Kristusta eläneet jalot tai viattomat menevät, jos eivät suoraan pääse taivaaseen.  Foucault puhuu onnellisuudesta.

Olennaista Barbinin tarinassa on se, että hänen kohtalokseen muodostuu se mitä hänestä ajatellaan, miten hänet määritellään ja mitä hänen määrätään olevan. Aihe ei ole kevyt. Sukupuoli ei ole vain sana; se on ruoska, jonka tarkoitus on saada veri valumaan saatanan selästä (käyttääkseni Olli Löytyn sanoja aivan erilaisessa yhteydessä). Silti on nähtävä ja kuultava uudestaan näitä hämäriä ihmisiä, sukupuolettomia, jotka puhuvat omasta onnellisuudestaan ja ymmärrettävä, ettei taivaassa ole sukupuolta. Tämä ei ole silti uskon asia.

RAIJA SÄKKINEN LUENNOI TORRE DEL MARISSA. Aihe: Posguerra eli Pelon vuodet - Francon ajan alkupuoli. Aika: Lauantaina 2.joulukuuta klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari, C/Copos, Torre del Mar

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Normaalin käsite ja kulttuurin köyhyys

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 21.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Kuivuus/Kuka on kenen kaveri?/

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Miten normaalin käsite toimii ja köyhdyttää kulttuuria? Epänormaali(n) kysymys ehkä.

Normalisoiminen merkitsee erilaisia asioita eri yhteyksissä, mutta annettakoon yksi hyvin yksinkertainen ja kapeä määritelmä: Se on ihmisten muokkaamista normaaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että yksilö sijoitetaan johonkin paikkaan, tilaan, jossa hän on suhteessa johonkin normiin. Ihmisen etäisyys tuohon normiin mitataan. Olet epänormaali, kun et ole niin kuin kaikki muut.

Normin käsite kehittyi ennen kaikkea lääketieteessä. Esimerkki: F. Broussais (1772-1838)ja hänen määritelmänsä sairaudesta. (Määritelmässä sanotaan, että sairaudessa ”on keskeytynyt normaali tila” ). Tämä johti tärkeään tapahtumaan, kauaskantoinen keksintöön: Jos olet epänormaali, olet siis sairas. Tietenkin tämä normin käsitteen toimivuus on myös kyseenalaistettu osaavan lääkärin käsissä (Canguilhem). Normi on todellinen hirviö. Se on yhdistelmä lakia ja luontoa. Sitä ei voida rakentaa ilman tilastoja, mutta samalla kun se on tilastollinen arvo, se on myös mitta ja ideaali, jota käytetään rankaisemisen ja muokkaamisen oikeuttajana.

Normalisoiminen asettaa homogeenisyyden, yhteneväisyyden, vaatimuksen. Mutta sillä on muitakin vaikutuksia kuin tämä ”toivottu tulos”:

1)Poissulkeminen (sulkeminen leireille, sulkeminen laitoksiin)

2)Hierarkisoiminen

3)Universalisoiminen

Tiedämme, että esimerkiksi mielisairaaloihin on suljettu kuulovammaisia, liian itsenäisiä naisia ja poliittisia toisinajattelijoita. Jo nyt näemme, miten normalisoiminen köyhdyttää kulttuuria: se siivoaa mielenkiintoisia ihmisiä yhteiskunnasta.

Hierarkisointia tehdään koko ajan, kaikkialla (kanta-asukkaat/ maahanmuuttajat etc.). Tämä on köyhdyttävää jo siksi, että näköpiiri kapenee: katsoessamme luokituksen kautta sijoitamme ihmisiä koko ajan luokkaan emmekä näe muita mahdollisuuksia. Hierarkia myös erottaa ihmisiä toisistaan, rakentaa muureja ja rajoja. Tämä on köyhdyttävää, koska niin kuin neuronit aivoissa ihmiset tarvitsevat keskenään kontakteja voidakseen synnyttää jotain.

Universalisoimisella tarkoitan taipumusta ja pyrkimystä tehdä arvoista ja  normeista, moraalista, yleismaailmallisia, kaikkia koskevia. Tämä on ollut mukana kolonialismissa ja fasismissa, joka oli väkivaltaista yhdenmukaistamista, vieraan ja väärän, ”epäpuhtaan” puhdistamista.

Miten siis voisimme auttaa itseämme, miten rikastaa elämää, maailmaa? Olisi hyvä oivaltaa niin kuin Nietzsche, että arvot ovat joko vastaanotettuja tai omia, annettuja tai luotuja. Tämä oivallus johtaa ymmärrykseen siitä, että arvoja voi luoda. Meidän ei tarvitse tyytyä annettuun köyhyyteen.

On myös huomattava, ettei moraali välttämättömästi ole norminmukaisuutta tai alistumista Lakiin. Se voi olla yritystä keksiä miten; ohjenuora voi olla enemmän savoir-faire kuin normi. Lyhytkin historiallinen katsaus näyttää, etteivät monet välttämättömiksi väitetyt asiat ole sitä. Tämä vapauttaa näkemään ja keksimään uusia mahdollisuuksia. Niin kuin lausui Ralph Ellisonin Näkymätön mies: “The world is a possibility if only you'll discover it.”

(François Joseph Victor Broussais)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Naiset, kapinan sydän

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 14.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: 1864, 1900, 2017/Some eli propaganda ja kansalaiset

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Naiset New Yorkin kaduilla, Malala Yousafzai ja hänen koulunsa... Ihmisiä jotka sanovat: ”Emme hyväksy noita miehiä ohjaamaan itseämme, päättämään ruumiistamme.” Ihmisiä jotka kysyvät: ”Minne haluamme, että meitä ohjataan?”

Naiset ovat usein kapinan, vastarinnan tekijöitä; heidän asemansa on kysymyksen ytimessä. He ovat kapinan henki, sydän. Näin on ollut ennenkin. Ainakin jo 1100-luvulla, kun Euroopassa vaikutti liike, josta Saksassa käytettiin nimitystä Nonnenmystik. Erityisesti Alankomaissa (heitä tunnettiin toki sekä Espanjassa että Italiassa) liikkui keskiajalla vapaita naisia, joista käytettiin nimitystä béguines (espanjaksi beguinas): naisia jotka elivät toisella tavalla, irrallaan tavanomaisesta kaavasta, vapaina tavanomaisesta ohjauksesta (aviomies tai luostarin johtaja tai pappi).

Nämä uskonnolliset naiset elivät yhdessä, mutta ottaen etäisyyttä kirkkoon. Kapinaan, vastarintaan, oli kaksi erityistä syytä: korruptio ja se ettei kirkko hyväksynyt naisille oikeuksia. Tietenkin heitä vainottiin. Kuuluisa esimerkki oli Marguerite Porete, ranskalainen mystikko, joka poltettiin roviolla 1310. Hän kirjoitti tunnetun teoksen Le Miroir des âmes simples, jossa on selvästi filosofisia, uusplatonistisia vaikutteita.

1500-luvulla esimerkiksi Isabel de la Cruz ja Teresa de Cepeda y Ahumada (Teresa de Ávila) Espanjassa olivat merkittäviä naisjohtajia, toisinajattelijoita, joiden toiminta oli verrattavaa, monesti yhtä kapinallista – ja heitäkin epäiltiin kerettiläisyydestä.

Mainitsen nämä historialliset tapaukset vahvistaakseni tulevaa väitettä, joka on kaksiosainen. 1)Naisilla on ollut hyvät syyt vastustaa heihin kohdistuvaa ohjausta ja mallia, kaavaa, joka on tarjottu ainoana mahdollisuutena. Kun joku kysyy, voimmeko hyväksyä tuon tai tämän ohjauksen, hän kysyy tosiaan, kenet hyväksytään ohjaamaan. Nämä naiset eivät hyväksyneet itsestään selvänä kirkon ja kirkonmiesten ohjausta. 2)Näiden naisten kapina oli uppiniskaisuutta, itsenäisyyttä, vastahankaisuutta olosuhteissa, joissa erilaisuus ja vastarinta saattoivat johtaan tuomioon, polttorovioon. Siksi sanon, että naiset ovat kapinan sydän; heillä on vaadittava rohkeus. Espanjan sana coraje, rohkeus, tulee latinan sanasta cor, sydän. Vastaava etymologinen yhteys on ranskan sanoilla courage, rohkeus ja coeur, sydän. Joku on sanonut, että coraje merkitsee "echar el corazón por delante".

Villi arvaukseni tästä sydämen ja rohkeuden metaforisesta kytkeytymisestä perustuu vajavaiseen latinankielisen kirjallisuuden tuntemukseen. Esimerkiksi Seneca puhuu siitä, onko hyve huulilla vai onko se sydämessä. Eli sydämen merkitys, sen arvokkuus, on siinä, että se on tosi. Jos hyve on sydämessä, se on totta, ei vain sanoja.

Olen puhunut ennenkin siitä, miten ihmiset joskus asettuvat vastustamaan sitä kuka ohjaa, miten joku ohjaa ja mihin ohjaa (Hallitsijat ja hallitut). Tämä naisten kapina, heidän asettuminen kapinan ytimeen tehden itsestään sen sydämen on monella tavalla inspiroiva näky. Se nostaa esiin muutakin kuin sen miten meitä hallitaan; se tuo esiin kysymyksen arvoistamme ja mahdollisuudesta omiin arvoihimme. Voimme kysyä, ovatko maat, jotka julistavat tasa-arvoisuutta, todella sitä. Onko tämä ns. tasa-arvo toteutunut? Saavatko naiset kulkea vapaasti? Kuka määrää mitä naiset saavat tehdä, miten elää?

Filosofian historiassakin on näitä naiskapinallisia, paholaisia. Hipparkhia oli rikkaan traakialaisen perheen tytär. Ilmeisesti hänen veljensä Metrokles tutustutti hänet filosofiaan. Hipparkhia ihastui rumaan ja loputtoman köyhään kyynikkofilosofiin Krates Thebalaiseen ja uhmaten isänsä tahtoa meni naimisiin tämän kanssa. Nainen joka teki mitä halusi ilman pelkoa, ilman häpeää. Tiedetään, että kyynikkopariskunnalle syntyi ainakin yksi poika nimeltään Pasikles.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiaa kuoleville

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 7.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Paradise Papers/Katalonian tilanteen päivitys

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Aina silloin tällöin avaan kirjan, joka sanoo, että filosofia opettaa kuolemaan. Kuulostaa juhlalliselta ja osittain siksikin koomiselta. Kyllä jokainen osaa kuolla ilman opettamistakin. Tietenkin tällainen vastahankainen asenteeni paljastaa, etten ymmärrä mitään.

Olen silti varma, että filosofialla on alusta lähtien ja aina kiinteä suhde kuolemaan – jos siksikin että se kytkeytyy elämään, ihmisen olemassaoloon. Pidän tärkeänä, että muistamme olevamme kuolevaisia. Memento mori on motto, joka on liian unohdettu. Kuvittelen ja uneksin, että se tulisi taas muotiin. Kun ihminen muistaa kuolevaisuutensa, sen että se on aina ja missä tahansa mahdollinen, hän saattaa säikähtää. Säikähtäminen ei ole aina huono asia. Se saattaa auttaa ajattelemaan, miettimään mitä haluaisi tehdä, miettimään mikä on tärkeää. Ehkä sitten muistaisi elää.

Oman kuolemansa ajatteleminen oli kerran tekniikka, harjoitus, jonka avulla ihminen arvioi itseään, sitä miten on elänyt. Idea oli se, että kuvitteli itsensä kuolevaksi, kuvitteli itsensä elämänsä viimeisille hetkille. Tämä mahdollisti sen, että voi luoda katseen omaan elämäänsä kokonaisuutena.

Eikö ole mieletöntä tehdä kuolema läsnäolevaksi elämässä, ajatella kuolemaa elämässä? Vaikka yrittäisikin muistaa kuolevaisuutensa, onko hyvä ajatella itseään kuolevana? Jokainen tekee omat valintansa; se on heidän vapauttaan. Itse ajattelen, että filosofian suuntaaminen kuoleville ei merkitse lohdutusta, vaan liikkuvuuden, muutoksen, mahdollisuutta. Jos puhun filosofiaa niin kuin toinen olisi kuolematon (tai minä itse olisin kuolematon), siirrän ajatuksen sellaiseen sfääriin, ettei se enää toimi tässä maailmassa.

Kun puhuu kuoleville ja kun kysymyksistä tulee maallisia, ihminen joutuu selkä seinää vasten: hänet pakotetaan ajattelemaan. Hän ajattelee esimerkiksi sitä, kenellä on valta ja oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samat valtiot, jotka lähettävät poikiaan sotiin, estävät heitä päättämästä päiviään. Samat yhteiskunnat, jotka lupaavat taata oikeudet kansalaisille, eivät anna heidän kuolla.

Olemme pakotettuja ajattelemaan omaa suhtautumistamme kuolemaan. Se ei ole kaikkina aikoina ollut samanlainen. Esimerkiksi Philippe Ariès (1914-1984) on tutkinut näitä usein hitaita muutoksia mentaliteetissa ja rituaaleissa. Nykyisin meillä on edessämme medikalisoitu, laitostettu kuolema ja television kautta brutaali nälän ja sodan julkinen kuolema, kuolema spektaakkelina.

Kuolemaa koskeva kysymys on arvofilosofinen -  siis yhteiskunnallinen, poliittinen. Jos emme tahdo sitä ajatella, emme tahdo ajatella omaa olemassaoloamme, omaa elämäämme, mahdollisuuksiamme elämässä. Ajattelen itseäni kuolevaisena. Yritän muistaa ja myöntää tosiasian, jotta en tekisi liikaa turhuuksia, keskittyisin siihen mikä on merkityksellistä. Ajattelen itseni kuolevaksi, jotta panisin itseni kynnykselle, pistäisin itseni päättämään ja jotta ymmärtäisin, että koko ajan liikumme, muutumme, kuolemme ja synnymme.

Kun kuolemasta tulee tabu, sitä ympäröi juhlallinen hiljaisuus, kielto nauraa hautajaisissa. Tämä tietenkin tekee tarpeelliseksi filosofian, kysymyksen. Se tekee välttämättömäksi suuren filosofin nimeltä Marx – siis Groucho Marxin. Hänen hautakivessään lukee: ”Anteeksi etten nouse ylös.”

Kuoleminen on pieni tapahtuma, joskus jopa hyvin merkityksetön yksityiskohta. Se on vain katoamista. Haluan muotoilla tämän filosofis-koomisesti: Pieni tapahtuma, mutta lopullinen singulariteetille.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Etiikka runossa, runous moraalissa

(Gaston Bachelard)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Pakkopalautuksista 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Gaston Bachelard puhui mielikuvituksesta eettisten ja muiden arvojen lähteenä. Runo voi synnyttää hurmion tai ekstaasin. Silloin kokee ajan toisin, elää sen toisin. Bachelardin mukaan silloin ihmisen ”arvot joko nousevat tai laskevat”. Kuvittelen, että tämä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin se mitä sanoi Nietzsche: taide vahvistaa tai heikentää arvoja. Bachelard käyttää kuitenkin toisenlaista kuvaa, koska hän korostaa toisenlaista ajan kokemista, hetken kokemista, ajan muuttumista vertikaaliseksi. Hän analysoi esimerkiksi sellaisia runokuvia kuin puu ja vuori; ne ovat vertikaalisuuteen, ilmaan, liittyviä kuvia, joiden merkitys on erityisesti eettinen. Olla on olla enemmän, mahdollisesti parempi. ”Vertikaalisuuden kuvat vievät meidän arvojen maailmaan”, Bachelard kirjoitti.

Bachelardia lukiessa voi ajatella, että jossakin konkreettisessa runossa on mukana eettinen ajattelu, vaikkei siinä olisi sanan tavanomaisessa mielessä moraalia, opetusta ja dogmia. Voi myös ajatella, melkein nähdä, että moraalissa – jonkun konkreettisen ihmisen käytöksessä – on mukana runous, runollinen mielikuvitus. Tässä on jotain antikantilaista; Kant ajatteli, että moraalisessa toiminnassa käytetään ennen kaikkea järkeä, ei mielikuvitusta. Bachelardin ajattelussa ne liittyvät yhteen, koska mielikuvitus ja tahto kytkeytyvät toisiinsa: ”Kuka tahansa joka osaa kuvitella, osaa tahtoa. Mielikuvitus joka elähdyttää tahtoamme on yhdistynyt tahtoon kuvitella, tahtoon elää se mitä on kuviteltu.”

Kosketus runolliseen kuvaan voi muuttaa arvoja. Bachelard puhuu tulen kuvasta Novaliksen fragmentissa. Kuvassa on jotain, joka ”kohottaa”. Elämä ikään kuin kurottautuu itsensä yli. Hän käyttää jopa ilmaisua élan vital, vaikka Bachelard oli tunnetusti aika vähän uskollinen Bergsonin opeille. Runollinen kuva antaa siis energiaa, myös moraalista energiaa. Se ei anna ohjetta eikä lakia; se inspiroi.

Ajattelen Miguel Hernándezin runoutta.

Lihaasyövä veitsi

jolla on makea ja murhaava siipi,

lentää ja sädehtii

elämäni ympärillä.

Peruskuva ovat veitsi, joka leikkaa lihaa. Tällaista on elämä Hernándezin runoissa. Se on todellista, kivuliasta elämää, lihallista ja konkreettista. Sellaisena sitä myös rakastetaan. Hernándezin runoudessa ja hänen tavassaan nähdä runous on jotain lihallista, ruumiillista. Monesti hänen teksteissään toistuu kuva vartalosta, silmistä, käsistä, jotka annetaan elämän ja vapauden palvelukseen. Keho on kuin puu ja hedelmät; ne ovat läheisessä yhteydessä ja sukulaisuudessa maahan, myös taivaankappaleisiin: kuuhun, aurinkoon. Hänen runoissaan on elämää ja elävyyttä, eläviä, liikkuvia, kasvavia elementtejä. Kuolema on läsnä, tietenkin; se on siinä sisällä. Maailma on kokonainen. Siitä ei ole otettu osia pois täydellisemmän, harmonisemman kuvan luomiseksi ja näin runoilija luo täydellisemmän, kirkkaamman kuvan – ottaen mukaan myös rosoisen ja karhean.

Etiikka runossa ei ole siis sen opetuksessa, vaan kuvassa, joka antaa energiaa. Entä sitten runous moraalissa, ihmisen toiminnassa? Bachelardin ajattelua seuraten voi sanoa, että arvottaessamme päätämme mitä elämä ja olemassaolo on, ja mielikuvitus kytkeytyy tähän prosessiin. Kun esimerkiksi kaksi ihmistä kohtaavat (lähtökohtaisesti tilanne, jossa moraali toimii ja vaikuttaa), mitään ei ole päätetty etukäteen, ja molemmat ovat alttiina jollekin radikaalisti uudelle. Runous, poiesis (tekeminen, valmistaminen) ovat siinä mukana, ja moraalissa on siis runoutta, ei vain säännönseuraamista.

En tiedä, riittääkö Bachelardin mielikuvitusta käsittelevät kirjoitukset selventämään tätä asiaa, auttavatko ne tuomaan tyhjentävää vastausta kysymykseen moraalin ja runouden suhteesta. Epäilen, että tarvittaisiin toisenlaista kuvausta tai esimerkkiä: esimerkiksi sellaista esimerkkiä, jossa nähtäisiin, että moraalisen toimijan tai eettisen subjektin toiminnassa olisi mukana jokin esteettinen arvo, esimerkiksi eleganssi.

Epäilemättä Bachelardin ajattelu tuo uuden valotuksen kysymykseen arvoista. Ensimmäinen syy tähän on, että hän näkee mielikuvituksen arvojen lähteenä. Toinen syy on hänen näkemyksensä runon mahdollisuudesta vaikuttaa arvoihimme. Kolmas syy on siinä, että meidän on nyt mahdollista ajatella moraalista toimintaa jonakin, jota teemme, luomme; se ei enää näyttäydy valmiiden kaavojen sisäistämisenä eikä valmiin vastauksen soveltamisena.

Runous – varsinkin moderni – on usein metarunoutta: se puhuu runoudesta. On yksi Eeva-Liisa Mannerin runo, joka sanoo enemmän kuin minä ikinä pystyn tästä aiheesta:

Teen elämästäni runon, runosta elämän,/runo on tapa elää ja ainoa tapa kuolla/haltioituneen välinpitämättömästi...

Toinen kohta samasta runosta paljastaa, mitä siihen tarvitaan:

tunnustaa yhtä uskontoa: Uteliaisuutta

(Miguel Hernández)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajankohtaista asiaa -kahvila: Pakkopalautuksista

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 31.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4.
AIHE: Pakkopalautuksista 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Väsymys

(Henri Michaux)

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 24.10. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Mikä on poliittinen vanki/ Espanjan tilanteen päivitys 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

On monenlaista väsymystä. Hakattuani kasan halkoja ja käytyäni saunassa olen väsynyt. Se on hyvää väsymystä; olo on hyvä. Minulla on mielessäni huono ja ikävä väsymys. Inspiraation lähteeni on Henri Michaux´n proosaruno Väsymys.

Tekstin alussa joku kulkee hitaasti, on levoton. Hän on levoton siksi, että hänellä on mukana kolme neljännestä sielustaan. Runo siirtyy pois tästä kulkijasta, alkaa puhua monista ihmisistä täysihoitolassa. Nämä ihmiset herättää kellonsoitto, heidät pakotetaan peseytymään ja pukeutumaan. He ovat väsyneitä, osa heidän sieluistaan jatkaa kiertokulkuaan avainten ja muiden rautaesineiden keskellä. Ensimmäisen vuosineljänneksen jälkeen heissä on jäljellä niin vähän sielua, ettei se riitä edes imbesillin tekemiseen.

Ensimmäinen havainto on se, että väsymys samastuu hajoamiseen: ihminen ei ole enää kokonainen, vain osa ”sielusta” on mukana. Tekstin toinen osa siirtyy pois yksinäisestä hahmosta, menee kokonaisen kollektiivin pariin, laitokseen. Laitos nimetään täysihoitolaksi, mutta se voisi olla myös yritys. Kysymys väsymyksestä tulee kollektiiviseksi, sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi. Tekstin voi lukea kriittisenä, siinä on mukana huuto: ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.”

Minulla on sellainen tunne, että Michaux´n proosaruno on aivofysiologisesti oikeaanosuva. Väsymys kuluttaa, rasittaa aivoja, tekee imbesilliksi. Se myös näyttää, että väsymys on seurausta tietynlaisista järjestelyistä, käytännöistä. Ihmiset herätetään kesken levon, heidät pakotetaan johonkin, heidän elämänsä ohjelmoidaan ulkopuolelta.

Tämän tekstin kauhistuttavan uskottavuuden, tunnistettavan maailman edessä, haluan nostaa esiin kysymyksen väsymyksestä. Kuka määrää tahdin, rytmin, aikataulun? Mitä siitä seuraa? Ihminen hajotetaan väsymyksessä. Miten hän siis voisi pyrkiä parempaan elämään? Miten hän pystyisi rakentaa sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Väsymys on jotain, joka erottaa ihmisen kyvykkyydestä potentiaaliseen onneen ja kauneuteen. Ilkeältä tuntuu huomata, että tämä potentiaalinen onni ei ole koskaan ollut ihmisen omissa käsissä. Ulkopuolelta määräytynyt järjestys, normit, ovat alusta lähtien tehneet esteitä.

Sanomme väsyneelle: ”Lepää.” Entä jos ei anneta levätä? Entä jos itse estämme itseämme, hajotamme itseämme? Michaux kirjoittaa: ”Nuo lapset, jotka joka yö paloittelevat itseään...” Miten paeta tai miten kapinoida?

Mikä siis lääkkeeksi? Unilääke? Vastaus ei ole valmiina eikä ole vain yhtä vastausta. Jokainen yksilö on omassa tilanteessaan, taistelee siinä, keksii välineitä omasta ympäristöstään ja kykyjä itsestään. Jos tahdomme tehdä tai luoda jotain, tartumme omasta kulttuuristamme, omasta ympäristössämme löytämiimme asioihin ja rakennamme sen pohjalle.

Jos ymmärrämme arvon joksikin joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ei riitä, että uskomme siihen tai pidämme sen mielessä. Meidän on tehtävä töitä itsemme kanssa, jotta voisimme elää tuon arvon mukaan, jotta voisimme toteuttaa sen. Kuvitelkaamme, että tuo arvo olisi kauneus. Jos olemme väsyneitä, me vain kaipaamme sitä, emme luo sitä, emme tuo sitä maailmaan. Arvot tarvitsevat kapinaamme.

Michaux´n tekstissä on yksi arvoituksellinen ja mielenkiintoinen vihje. ”Sillä ei ole liikaa olla aivan kokonainen, kun on kasvotusten elämän sattumusten kanssa.” Tulla kokonaiseksi, jollain lailla ehjäksi, saattaa olla kapinaa. Mutta mitä se on? Mitä on olla kokonainen?

Sam Sandqvist luennoi aiheesta TILASTO: TARUA VAI TOTTA? Con Corazonmari, Torre del Mar. 28.10. Klo 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Stirnerin paluu

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA ENSIMMÄISEN KERRAN ENSI TIISTAINA 17.10. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. KLO 13.30. AIHE: KATALONIA! KATALONIA! 

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Max Stirner palaa. Häntä ajatellaan taas. Hänestä puhutaan ja kirjoitetaan taas. Miksi? Kuka oli Max Stirner?

Hän oli Johann Kaspar Schmidt (1806-1856), joka tunnetaan erityisesti teoksesta Der Einzige und sein Eigentum, joka julkaistiin vuonna 1844. Siinä tekijä esittää individualistisen filosofiansa perusteet ja hyökkää monia klassikkoja, erityisesti Immanuel Kantia vastaan. Stirner ei halua vapautua vain Jumalasta, vaan myös humanismin illuusioista. Engels sanoi herrasta: ”Katsokaa Stirneriä, kaiken pakotuksen rauhallista vihollista. Nyt hän juo vielä olutta, mutta pian hän juo verta kuin vettä.” Siteeraan tätä ilmaistakseni minkälaisessa ympäristössä kotiopettajanakin neideille toiminut kapinallinen liikkui ja minkälainen maine hänelle oli kehittymässä elinaikanaan.

Vaikka Stirnerin nimi mainitaan filosofian historiaa käsittelevissä teoksissa, hän jäi pitkäksi aikaa vaille suurta huomiota. Hän jäi niin Engelsin kuin Marxinkin varjoon, tietenkin myös Nietzschen.

Nyt hänestä silti taas puhutaan ja kirjoitetaan. Siihen on erityinen syy. Stirner tähtäsi vapauteen, yksilön itsenäisyyteen ja näytti, miten ihminen itse orjuuttaa itseään. Ihmisen ideat (järjestä, moraalista, Jumalasta jne.) fiksoituvat, jähmettyvät ja muuttuvat joksikin pahemmaksi kuin harhakäsitykset: ne muuttuvat kahleiksi. Jos ihminen oli Stirnerille ”vieraantunut” (termi joka oli muodissa), se ei johtunut siitä, että hän ei päässyt toteuttamaan todellista olemustaan. Stirnerille itse olemuksen käsite oli vieraannuttava.

Tämä on syy Stirnerin paluuseen: Hän ajatteli vapautta toisella tavalla ja oli radikaalisti antiessentialistinen. Vastaavanlaiset teemat ovat toistuneet eri tavoilla filosofien kirjoituksissa koko 1900-luvun ajan. Stirner on keksitty uudestaan nykyaikaisen filosofian esi-isänä, eräänlaisena ”puuttuvana lenkkinä” 1800-luvun kantilaisen ja hegeliläisen ajattelun ja 1900-luvun ajattelun välillä.

Vapaus vaatii Stirnerin mukaan kapinaa. Ihmisen on päästävä ”fiksoituneista” ideoista ja hänen on irtaannuttava olemuksesta, ylitettävä itsensä. Kapina ei ollut hänelle sama asia kuin vallankumous. Vallankumous pyrkii järjestelemään asiat uudestaan; kapina pyrkii siihen, ettei kukaan tai mikään voi enää järjestää meitä. Kapinassa ihminen muuttaa suhdetta itseensä. Stirner käyttää itsestä usein sana ego – syy miksi hänen filosofiansa on eräänlaista egoismia, hyvän egoismin puolustusta. Tämä ego ei kuitenkaan ole mikään jähmettynyt, pysyvä olemus, identiteetti. Se on ”luova tyhjyys”. Vitsikkäästi voisi sanoa, että Stirner oli yhdenlainen buddhalainen.

Stirnerin radikaali individualismi, ”egoismi”, merkitsee sitä, että hän pyrkii olemaan omaa omaisuuttaan. Antiikin maailmassa olisi sanottu: haluaa kuulua itselleen. Stirnerin julistuksessa hänen voimansa on hänen omaisuuttaan, hänen voimansa antaa hänelle hänen omaisuutensa ja lopulta hän itse on oma voimansa, jonka ansiosta omaa omaisuuttaan.

Tämä omaisuudesta puhuminen on yllättävin ja vaikein asia Stirnerissä. Mutta se auttaa hahmottaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteiskuntaa. Hänen esimerkkinsä on rakkaus. Jotkut ihmiset – perhe, ystävät jne. – ympärilläni ajattelevat, uskovat, että heillä on oikeus minun rakkauteeni. Tässä tapauksessa rakkaus on laki ja velvoite: ”Sinun täytyy rakastaa minua.” Tämä merkitsee myös, että minä olen velkaa sen mikä on minun. Ongelma, kysymys on, miten luoda sellainen suhde, jossa se mikä on minun omaa, on sitä todella  – missä omaisuus saa arvonsa.

Voin siis puolustaa Stirnerin paluuta. Hänen avullaan voi luoda mielenkiintoisen näkökulman arvoihin, niiden maailmaan. ”Oma” ja ”omaisuus” eivät ole osakkeita tai autoja, vaan prosesseja, joiden avulla jokin saa arvon. Kyse on vastakkaisesta asiasta velalle, velvollisuudelle. Fiksoituneet, jähmettyneet ideat – jotka eivät todellisuudessa ole omiani – ovat esteenä, kahleena. Stirnerin teksti on radikaaleinta, aggressiivisinta, mitä filosofian historiasta löytyy. Mutta juuri hänessä fanatismi kuolee: 

”Ajatus ei ole minun muuta kuin silloin kun Minä valloitan sen, ja se ei voi taivuttaa minua valtansa alle, tehdä minusta fanaattista ja oman toteutumisensa välinettä...”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila