torstai 23. helmikuuta 2017

Pitäisikö psykologia tuhota?

(Michel Foucault)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monet filosofit ovat epäilleet, kestääkö psykologia epistemologian tai tieteenfilosofian harkittuja iskuja. Minun epäilykseni on pahempaa. Olen vähän niin kuin Dostojevskin henkilöhahmot. Psykologia näyttäytyy urkkimisena. Psykologia tuntuu objektivoinnilta, ja haluaisin itsekin sanoa jotain. Riippumatta siitä, onko psykologia tiede vai ei, se on silti käytäntö, ja psykologisointi koko elämäämme ympäröivä rikkaruoho. Siksi olen kysynyt itseltäni, pitäisikö se tuhota.

Kysymykset elävät, muuttuvat. Kun luin Didier Eribonin kirjaa Une morale du minoritaire (2001) olin vaikuttunut analyysista, joka toi esiin häpeän ja ylpeyden dynamiikan Jean Genet´n tuotannossa ja tavasta, jolla se yhdisti kysymykset runoudesta ja askeesista. Kirja aloittaa kuitenkin hyökkäyksen psykoanalyysia, erityisesti Jacques Lacania vastaan. Vaikka Eribon tuo vakuuttavasti esiin Lacanin homofobisuuden, kirja lankeaa poleemisuuteen, joka heikentää sen analyysiä.

Tekijä päätyy kysymään, voisiko psykoanalyysi uudistua. Hän viittaa moniin 1960-luvun liikehdintöihin, psykoanalyytikkoihin jotka yrittivät irtaantua oman oppinsa vankilasta, siihen sisäänkirjoitetuista ahtauksista. Niiden vaikutus, kantavuus, osoittautui kuitenkin pieneksi. Psykoanalyytikot ovat suojanneet linnansa. Eribon päätyy – vaikkei kovin suorasanaisesti – siihen, ettei psykonaalyysia ehkä voi uudistaa, se siis pitää hävittää. Eribonin asenne ja päätelmät saivat minut nolostumaan, häpeämään kysymystäni psykologian tuhoamisesta. Häpesin sen naiiviutta ja sen aggressiivisuutta.

Kysymys on naiivi, sillä siihen ei voi vastata muuta kuin tekemällä päätöksen, joka ei ole kenenkään käsissä. Psykologiaa ei tuhota ulkopuolelta eikä sisäpuolelta. Sitä ei tuhota ulkopuolelta tieteenfilosofien ammuksilla, koska kaikesta huolimatta se on saanut oman aseman sekä oppilaitoksissa että yhteiskunnassa. Kysymys on väärällä tavalla aggressiivinen, sillä kysyjä sitoutuu huonolla tavalla omaan hyökkäävyyteensä, laiminlyö työn ja tehtävät, jotka odottavat sodan ulkopuolella.

Kysymyksen oli siis muututtava, jos tahdoin yhä tehdä vastarintaa psykologiaa ja psykologisointia vastaan. Tavoite ei voinut olla tuhoaminen, hävittäminen, vaan vaikutuksen vähentäminen. Toisella, rajummalla tavalla sanottuna, se ei merkitse oppialan tuhoamista, vaan tuhoamistyön jatkuvaa harjoittamista, elämistä erityisellä tavalla. Michel Foucault liitti kysymyksen elämisen taidosta psykologian tuhoamiseen: ”Elämisen taide (taito) on psykologian tappamista.” Hän sanoo tämän keskustelussa elokuvaohjaaja Werner Schroeterin kanssa. Elämä on ohi, jos kysyy itseltään kysymyksen identiteetistään; elämisen taide on identiteetin tuhoamista, psykologian tuhoamista tai hävittämistä. Sana ”psykologia” saa erikoisen, monimielisen merkityksen. Se viittaa ns. tieteeseen, joka määrittelee ja houkuttelee määrittelemään oman identiteetin, mutta se viittaa myös sisäiseen elämään, jokaisen omaan psykologiaan, joka on kiinteässä yhteydessä identiteettiin.

Miten nämä sanat pitäisi ymmärtää? Miksi elämisen taide vaatii identiteetin – ja siis psykologian – tuhoamista? Yksinkertaisesti siksi, että tieto omasta identiteetistämme ei anna mahdollisuutta kysymykselle, mitä voisi olla; se ei anna energiaa eikä mahdollisuuksia. Tieto on steriiliä, ja identiteetti on laki; se sanoo: ”Ole mitä olet.” Eläminen merkitsee muuta, mahdollisuutta siihen, ettei tiedä mihin päätyy.

Psykologiaa ei voi halveksia. Se ei ole vain ”huono tiede”. Se on valtaa ja voimaa. Se on valta, joka vaikuttaa meihin. Mutta meissä voi olla jotain, joka on tämän vallan raja – jotain joka pilaa sen vaikutuksen, seuraukset meissä. Tämä ”jokin” on keksittävä, sille tilaa annettava. Siinä kritiikin tehtävä.

ESPANJA NYT -LUENTO TIISTAINA 28.HELMIKUUTA. PAIKKA: RAVINTOLA KUKKO, AVENIDA LOS BOLICHES 4, SAUNAN TERASSI. AIKA: KLO 13.30

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 16. helmikuuta 2017

Wu-wei


Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Laotse tai Laotzi (vanha mestari), ensimmäinen anarkisti, eli joidenkin tietojen mukaan kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, tosin monien nykyisten asiantuntijoiden mukaan myöhemmin, neljännellä vuosisadalla. Hän oli kiinalainen filosofi ja keskeinen hahmo taolaisuudessa, joka ei alunperin ollut uskonto, vaan pikemminkin filosofinen lähestymistapa. Laotseen uskotaan (tästä on erimielisyyksiä) kirjoittaneen teoksen nimeltä Daodejing (Tao te ching, Taon kirja, joka on suomennettu nimellä Salaisuuksien tie).

Kirjan yksi vaikeimpia ja tärkeimpiä sanoja on wu-wei. Se merkitsee kirjaimellisesti ei-toimintaa ja sana on käännetty usein teottomaksi toiminnaksi tai se ollaan purettu ja ilmaistu näin: wu-wei on toimintaa toimimattomuuden kautta. Monet selittäjät ja oppineet korostavat, että sana ollaan monesti ymmärretty väärin länsimaissa; se on samastettu passiivisuuteen. Heidän mukaansa se pikemminkin tarkoittaa vääränlaisen, liian väkivaltaisen, intentionaalisen toiminnan välttämistä, jotta asiat voivat kulkea omalla, luonnollisella ja spontaanilla tavallaan. Tätä selitystä tukee ainakin se, että kirjassa ilmaistaan näkemys, että olevainen koko ajan synnyttää ja toimii, toisin sanoen mikään ei jää tekemättä, vaikka ei pyrittäisi vaikuttamaan asioiden kulkuun.

On mielenkiintoista katsoa ja nähdä, miten termiä käytetään kirjassa ja miten se ilmaantuu uudelleen vaihtelevissa yhteyksissä, sillä näin paljastuu wu-wein moniulotteisuus ja sen moninainen vaikutus Laotseen ajatteluun. Vaikka Laotse usein nähdään, ihan perustellusti, mystikkona, hän oli selvästi poliittinen ajattelija, anarkisti. Kirjan ensimmäinen osa De (joka monissa käännöksissä on jälkimmäisenä), alkaa tekstillä, jossa puhutaan hyveistä varsin paradoksaalisella tavalla. Nykylukijalle helposti huomaamattomaksi jää yhteiskunnallinen kritiikki, erityisesti konfutselaisuuden, hierarkisuuden ja voimankäytön arvostelu. Jo tässä ensimmäisessä luvussa wu-wei ilmaantuu enemmän poliittisessa kuin kosmogonisessa (maailman tai olemisen syntyä ja alkuperää koskeva pohdinta) merkityksessä.

Seuraavassa luvussa termin poliittinen merkitys vain korostuu, sillä siinä puhutaan hallitsemisesta, hallitsemisen taidosta, hyvästä hallitsijasta. Hyvän hallitsijan ”pitää pysyä Taossa” ja tämä vaatii sitä, että harjoittaa wu-weitä. Tässä yhteydessä paljastuu myös sanan anarkistisuus: hyvä hallitsija hallitsee hallitsematta, puuttumatta. Vaikka voimme siis nähdä, että wu-wei liittyy hallitsemiseen, tietynlaiseen hallitsemisen tapaan, on selvää, että sillä ontologisempi (olevaista koskeva pohdinta) merkitys: se tulee esiin nimenomaan Taon (tie) käsitteen kautta. Wu-wei on enemmän kuin tavallinen poliittinen käsite, koska se kiinnittyy näkemykseen maailman järjestyksestä – osaamatta tässä nyt keksiä täsmällisempää ilmaisua.

Mikä on siis teottoman toiminnan ontologisempi, filosofisempi, merkitys? Kaikki tuntuu perustuvan ajatukseen jatkuvasta virtauksesta. Itse hyve (de) tuntuu samastuvan siihen mistä käytetään sanaa qi, joka voisi – jos ollaan epätarkkoja ja samalla varovaisia – merkitä voimaa, sisäistä voimaa. Hyveen kehittäminen, työskentely qiin jalostamiseksi, merkitsee ennen kaikkea sen virtauksen lisäämistä tai takaamista. Tämä virtaavuuden merkitys ja arvo tuntuu puolustavan filosofi ja sinologi Iñaki Preciado Idoetan näkemystä wu-weistä: Tao synnyttää asioita ilman ennakkosuunnitelmaa, ilman lopullista päämäärää. Käsitys Taosta ja wu-weistä kieltää kaikenlaiset teleologiset näkemykset olemisesta ja tulemisesta. Tämä voi olla vielä suurempi syy siihen, että wu-weitä on ollut niin vaikea käsittää länsimaissa – alun ja lopun, tarkoitusten ja päämäärien, metafysiikassa.

Laotse on inspiroinut kiinalaisessa kulttuurissa, erityisesti tietysti taolaisuuden kautta, mutta se on innoittanut myös muualla ajattelijoita, jotka nousevat vastustamaan auktoriteettaja. Minun kysymykseni on neljäosainen. 1)Jos käsittäisimme wu-wein periaatteen, tekisikö se meistä anarkistisempia? 2) Jos käsittäisimme ja sisäistäisimme wu-wein, pystyisimmekö irtaantumaan länsimaisesta metafysiikasta, esimerkiksi Hegelistä? 3) Jos olisi näin, tekisikö se meistä kapinallisempia? 4)Jos meistä tulisi tästä syystä kapinallisempia, mitä se kertoo meidän länsimaalaisesta ajattelusta, sen teleologisuuden seurauksista ja vaikutuksista?

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 21.helmikuuta klo 13.30. Paikka Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, saunan terassi. Aihe: Uskonto ja politiikka tänään)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

torstai 9. helmikuuta 2017

Biologismi ja natsismi


Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

On tunnettu tosiasia, että natsismilla oli monta inspiraation lähdettä, jotka olivat monella tavalla toisistaan poikkeavia: nationalismi, mytologia, usko teknologiseen kehitykseen ja moderniin maailmaan kohdistuva vihamielisyys.

Yksi natsismin ideologian kivijalkoja oli biologia, yksi ideologeja oli biologi, perimätutkija Otmar von Verschuer (1896-1969). Hän kirjoitti vuonna 1943: ”Biologinen perimä on kohtalo: ilmaisemmeko olevamme tämän kohtalon mittaisia, kun näemme biologisen perimän tehtävänä, joka meille on määrätty ja joka meidän täytyy täyttää?” Näissä sanoissa ei puhu pelkkä tiedemies, biologi, vaan natsi-ideologi. Sitaatti on kirjasta, joka käsittelee rotuhygieniaa. (Otmar von Verschuer, innokas kaksostutkija, sai luvan tehdä kokeita Auschwitzissa vuonna 1944. Hän toi mukanaan myöhemmin kuuluisan assistenttinsa, Josef Mengelen. Päinvastoin kuin assistenttinsa Verschuer toimi myöhemminkin tutkijana Saksassa ja oli American Eugenics Society –järjestön jäsen kuolemaansa saakka. Järjestö on nykyisin nimeltään The Society for Biodemography and Social Biology.)

Sitaatissa tehdään biologiasta ratkaisevan tärkeä tiede ja ihmisen perimästä, siitä mikä on annettua, historiallinen tehtävä. Tämä on tiedeuskoa, sen erityinen  muoto: biologismia ymmärrettynä niin, että biologia valjastetaan yhteiskunnan kehittämiseen ja meissä olevat biologiset piirteet tehdään tehtäväksi. Toisaalta biologialle annetaan suuren pelastajan tehtävä, mutta samalla se antaa syyn, oikeutuksen, ajattelemattomuuteen; ei ole enää pakko ajatella, seurataan vain vereen kirjoitettua tehtävää, perimän kutsua. Näin natsismin ”filosofiassa”, biologismissa, yhdistetään usko tieteeseen ja irrationalismin ylistys.

Kun natsismia analysoitiin ja arvosteltiin toisen maailmansodan jälkeen, monissa kirjoituksissa ja huomioissa korostui eräänlainen rationalismin kriisi: rationalismi näyttäytyi kauhun ja tuhon tuojana. Liioitellen, hiukan ylimalkaisesti puhuen voisi sanoa, että myöhemmin on korostettu natsismin rakkautta myytteihin ja sen sisällä harjoitettua kuvitteellisen kulttuuriperimän rakentamista – on korostettu natsismin irrationalismia. On silti sanottava: ne sulautettiin. Verschuerin tapauksessa kihlautuminen oli täydellistä. Järki, tiede, perustelee ja oikeuttaa poliittisen, yhteiskunnallisen tehtävän, joka määrittyy epärationaaliseksi, puhtaan biologiseksi.

En mainitsisi koko asiaa, jos emme vieläkin kuulisi tällaisten ajatusten kaikuja, kohtaisi yhä samantapaista biologismia. Tänäänkin se synnyttää välinpitämättömyyttä toisia ihmisiä kohtaan, tänäänkin sitä seuraa anti-intellektuellin motto: ”On turha ajatella...”

Giorgio Agamben kommentoi samaa sitaattia vuonna 1996 julkaistussa tekstissa Heidegger ja natsismi. Agamben vertaa kohtaa erääseen katkelmaan Heideggerin luennossa ja näyttää niiden järkyttävän samankaltaisuuden, vaikka filosofian professori käyttääkin toisenlaista terminologiaa. Kun vuosia sitten luin Agambenin kirjoituksen, olin vakuuttunut sen terävyydestä, mutten kysymyksen ajankohtaisuudesta. En nähnyt, että kukaan olisi tekemässä annetusta tehtävää, tekemässä perimästä historiallista missiota. En ole enää niin varma.  Erityisesti Agambenia pitää kiittää siitä, miten hän yhdistää kysymyksen nykymaailmassa dominoivaan rationaalisuuden muotoon, ekonomiaan: elämä ja hyvinvointi näyttäytyvät ihmiskunnan historiallisena tehtävänä – siksi oikonomia on niin voittoisa...

P.S.


Todettakoon, että rodun käsite ollaan kyseenalaistettu ensimmäisenä ja kaikkein tehokkaimmin biologiassa. Mainittakoon esimerkkinä biologi Jacques Ruffié. Vaikka kyseessä on epistemologisesti vahvassa asemassa oleva tiede, se ei silti merkitse, ettei sen sisällä ole vaaroja, näkymättömäksi jääviä, huonosti ajateltuja oletuksia tai käsitteitä. George Canguilhem osoitti tutkimuksissaan, että 1600- ja 1700-luvuilla kehittynyt refleksin käsite (Descartes, filosofi, oli yksi sen kehittäjiä) oli todellisuudessa ideologia. Tullessaan osaksi biologiaa, sen vaikutukset sosiaalisessa elämässä vain vahvistuivat. Refleksiteoria sopii automatisoituneeseen maailmaan, ajatukseen joka kieltää merkitykset, mekanistiseen näkemykseen; se sopii ihmisille ilman arvoja.
(Giorgio Agamben)
(Ajankohtaista asiaa -kahvila 14.helmikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30. Aiheena NAINEN, TÄNÄÄN JA HUOMENNA)

torstai 2. helmikuuta 2017

Tieteestä, uskosta ja tiedeuskosta

(Caravaggio: Pyhän Pietarin epäusko)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Uskovaiset puhuvat tiedeuskosta ja tieteisuskovaisuudesta, mutta eivät aina tiedä, mitä se on, uskovat vaan. Yleensä tiedeuskolla, skientismillä, tarkoitetaan käsitystä, että ainoa oikea tieto on tieteellistä. Näin väljästi käsitettynä tiedeusko on virheellinen käsitys, mutta uskovainen lisää siihen oman virheensä: sen että hänen uskonsa pääsee johonkin oikeaan totuuteen.

Todellisuudessa kun arvostellaan ns. skientismiä, puhutaan monenlaisista erilaisista asioista. Skientismi voi merkitä joissakin puheissa esimerkiksi sitä, että korostetaan luonnontieteiden merkitystä. On jopa sellaisia käsityksiä – ihan oikeasti – että luonnontiede, biologia, voi korvata filosofian, etiikan. Tietenkin tiedeuskoa on helppo arvostella, muun muassa siksi, ettei tätä käsitystä voi tieteellisesti perustella ja siksi, että siihen liittyy filosofisesti ongelmallisia oletuksia. 

Tarkoitukseni ei silti ole nyt arvostella tiedeuskoa, vaan itse sanaa, sen käyttöä. Tässä yhdyssanassa tiedeusko paljon ongelmallisempi sana kuin tiede on usko. Mitä on usko? Uskoakseni tiedemies, joka on tässä tapauksessa skientisti, sanoisi: Se on käsitys, että tuo tai tämä asia on olemassa, vaikkei sitä olla todistettu. Tämä on mielestäni ongelmallinen tai ainakin puutteellinen käsitys uskosta, sillä uskominen on paljon kompleksisempi ilmiö. Uskovainen vain harvoin sanoo pelkästään: Jumala on. Se olisikin aika kaunista. Hän liittää jumalaansa ominaisuuksia. Hän luottaa jumalaan. Luottamatta etymologiaan sanoisin, että usko (credo) on luottamusta.

Jos usko on luottamusta, mitä olisi usko, luottamus, tieteeseen? Voiko sitä olla olemassa, todellisesti, tiedemiesten keskuudessa? Tieteentekijä voi luottaa omiin menetelmiinsä, luottaa johonkin tutkimuksen tuomaan tietoon. Tietenkin tieteentekijä, ihminen, on ihmisenä puutteellinen, vajavainen ja heikko, mutta hän ei luota sokeasti. Hän tietää, että mittauksessa ollaan voitu tehdä virhe.

Lähtökohtaisesti ero uskon ja tieteen välillä ei ole siinä, mikä erottaa uskon ja tiedon, vaan siinä, mikä ero on hypoteesin ja uskon välillä. Voimme olettaa, että on Jumala. Uskovainen uskoo, että se on. Tiedemies haluaa tarkistaa. Tässä paljastamme vielä suuremman eron, tuomme esiin olennaisen asian: Todellisuudessa kukaan tiedemies ei halua tarkistaa, onko Jumala olemassa, sillä oletus Jumalan olemassaolosta on turha ja mahdoton hypoteesi minkä tahansa tieteen sisällä (teologia ei ole tiede). Näin oletan.

Vaikka joskus olisikin siis oikeutettua puhua tiedemaailman liiallisesta luottamuksesta tieteeseen, siihen että vain tiede löytää oikean ja olennaisen tiedon, tieteen arvosteleminen skientismistä ei ole kovin tehokas tapa arvostella tiedettä. Monesti kohtaamme paljon vakavampia ja vaikeampia ongelmia, kun ei ole kyse enää pelkästään jonkun tieteen sisäisestä logiikasta tai tieteentekijöiden henkilökohtaisesta uskosta tai epäilystä. Yhteiskunta haluaa rahoittaa tietynlaista tutkimusta, marginalisoida jotain muuta. Tästä seuraa kahdenlaisia vaikeuksia. Toisaalta tiedettä ei voida harjoittaa niin vapaasti, autonomisesti, kuin pitäisi. Yhteiskunnan arvojen vaikutus voi tehdä myös sellaisen vääristävän vaikutuksen, ettei meillä ole pääsyä tärkeään tietoon. Yhteiskunnassa vallitsevat arvot, käsitykset ja ennakkoluulot vaikuttavat tieteisiin myös suoranaisen moralismin tai normatiivisten säädösten kautta. Toisin sanoen tiede ei koskaan pelkästään itse säätele itseään, omaa suuntaansa. 

Mutta yhteiskunta, kulttuuri, poliittiset päättäjät ja painostusryhmät eivät vain rajoita – oikeutetusti tai vähemmän oikeutetusti – tieteen harjoittamista. Ongelma on myös, että tieteille heitetään koko ajan tehtäviä, siltä odotetaan asioita. Joskus se skientismi elää ja voi hyvin laboratorioiden ulkopuolella, yhteiskunnassa. Mielenkiintoinen kysymys tieteestä ei ole siis pelkästään tieto-opillinen eikä se koske vain tiedemiesten uskomuksia tai oletuksia. Olisi muotoiltava kysymys ympäristöstä, jossa tiedettä harjoitetaan.


Tiede ei tule ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Kaikki todellinen, osuva, tieto ei ole tieteellistä. Usko tulee tulevaisuudessakin aiheuttamaan monia ongelmia, monia murhia. Huomautan silti, että usko tieteeseen tieteentekemisen maailmassa on aina vain suhteellista. Monta kertaa ongelma on, että me kaikki luotamme liikaa tietoon, siihen että tieto ratkaisee ongelman. Mutta muistettava on: myöskään tiedottomuus ei auta...

(Ajankohtaista asiaa -kahvila 7.helmikuuta paikassa Ravintola Kukko,Avenida de los Boliches 4 Klo 13.30. Aiheena geopolitiikka, esimerkkinä Turkki)