Kuvaan hukut

(Gyula Benczúr: Narkissos 1881)

Ajattelen sitä typerystä, Narkissosta. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.

Mutta voimmeko kehua itseämme? Eikö se olisi itsensä kaunistamista ja sitten itsensä ihailemista peilikuvassa? Ihmiset imartelevat ihmistä ja siis itseään: ”Onhan ihminen sentään kaunis!” Mutta kysy sitä virtahevolta. Ei se tahdo tehdä lapsia Brad Pittin kanssa.

Me luomme maailmasta kuvia, vakuutamme itseämme kuvassa ja kuvista, valmistelemme itsellemme vakaumuksia. Se on työlästä ja tulos on typeryys, vakaumus.

Kaikki mitataan ihmisen mukaan, alennetaan ihmisen mukaiseksi. Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut.

Jotkut ovat varmoja, ettei ajattelu auta mitään. Ajattelu, sen jäänne meissä, kysyy kuitenkin: Miten päästä ulos maailmankuvan luolasta?

Ei kiveä kiven päälle

Mitä hyväntuulisemmaksi tulen ja mitä enemmän pääsen vauhtiin, sitä enemmän ajattelen, että täytyy ryhtyä tuhotoimiin. Tämä lause pyörii päässäni ja pääni yläpuolella: ”Ei jätetä kiveä kiven päälle.”

Niin monet ideat, käsitteet ja käsitykset, joita pidetään ikuisina, näyttäytyvät ja pistetään näyttäytymään muuttuvina, historiallisina. Tutkimuksen ja työn seurauksena monet länsimaisen ajattelun perusteet, elämäntapamme lähtökohdat, tekemistemme oikeutukset osoittautuvat köyhiksi, jopa tyhjiksi. Ajattelen tällä hetkellä sellaisia sanoja kuin persoona, empatia, sisäisyys... Aiheita, joihin on tartuttava.

Mitä sitten teemme, kun kaikki on tuhottu? Sen näkee sitten. Mitä teemmekin, teemme sen vapaampina ja kevyempinä. Häviämisestä ei kannata olla huolissaan. Vaarallista on se mikä pysyy: muuri, linna, patsas.

Kyse ei tietenkään ole sellaisesta tuhoamisesta kuin sodassa tai hienostuneemmassa, mutta yhtä pahantahtoisessa ja kuolettavassa puheessa, jossa toisesta ihmisestä tehdään esine. Tuho kohdistuu tuhoavaan minussa itsessäni. Jos se herättää minussa jotain, jos jokin herää henkiin, sen seurauksena saatan herättää sen muuallakin, toisissa. Hyväntuulisuus on elämän puolella.

Hyväntuulinen, hilpeäksi ja energiseksi tekevä lause, vaatimus edessä ja takana: ”Ei jätetä kiveä kiven päälle.”

Zombeista ja vampyyreistä

(Philip Burne-Jones: The Vampire 1897)

Zombit ja vampyyrit ovat erilaisia tietyistä yhtäläisyyksistä huolimatta. Molemmat ovat kuolleita, eläviä kuolleita. Zombi voi puremalla muuttaa zombiksi. Myös vampyyri voi tehdä ihmisestä vampyyrin. Olennainen ero on se, että zombi laahustaa, jatkaa kömpelöä kävelyään örähdellen, mutta vampyyri lentää ja viettelee.

Zombeista tehdyt kuvaukset ovat tarkoitushakuisia. Elävät kuolleet esitetään hyvin epäsympaattisina ja niitä ei vain saa tuhota – tappaa uudestaan – vaan niitä pitää tuhota. Kuvaukset on tarkoitettu opiksi. Jotkut ihmisiä muistuttavat eivät ole sitä ja ne ovat uhka. Ne täytyy tappaa. Varsinkin 2008 käynnistyneen taloudellisen kriisin myötä ovat elokuvat ja sarjat zombeista lisääntyneet.

Vampyyri, verenimijä, oli jo ennen Bram Stokerin romaania suuri viettelijä, lumoaja. John Polidor kirjoitti jo 1819 novellin The Vampire, jossa vampyyri on karismaattinen hahmo. Nykyisin he ovat kauniita nuoria miehiä ja naisia, ikuisesti nuoria. Vampyyri kuvataan yhä viehättävämmäksi, sillä hän on aikamme sankari. Vampyyri nauttii erikoisoikeuksista, imee toisen veren tehden tämän ensin heikoksi ja lopulta tekee uhristaankin vampyyrin. Ennen kaikkea vampyyri on kuolematon.

Elävässä elämässä näkee enemmän vampyyrejä kuin zombeja. Todelliset zombit piiloutuvat, tietävät olevansa uhan alla. Vampyyri tietää olevansa aikamme sankari. Molemmissa on silti sama piirre: molemmat haluavat saada sinut samalle tasolle.

Filosofisesti vampyyrit ovat mielenkiintoisia, sillä ne ovat jotakin, joka liikkuu ajassamme. Filosofi, diagnoosin tekijä, filosofi-lääkäri, on tohtori van Helsing. Merkkejä, jälkiä, näiden olentojen olemassaolosta on kaikkialla, myös filosofiaksi ja ajatteluksi naamioituneessa puheessa.

On zombi-ideoita. Ne ovat kuolleita ideoita, jotka jatkavat silti kulkuaan, laahustavat ja örähtelevät kunnes joku tulee ja ampuu ne.  On myös vampyyriajattelua, vamppyyrikäsitteitä. Ne vievät voiman kaikesta elävästä. Eikä valkosipuli auta. Vielä vähemmän krusifiksi. Sivilisaation sairauksia parantavat tarvitsevat uudet aseet. Tämän sanoi jo monsieur Deleuze: ”Ei ole syytä pelkoon eikä toivoon. On vain etsittävä uusia aseita.”

Filosofi eli patologi

(Rembrandt: Anatomian oppitunti)

(Liisa Tuoviselle)

Olen halunnut ajatella niin kuin Nietzsche, että filosofia on diagnoosin tekemistä. Jos näin ajattelee – tai tahtoo ajatella – salassa toivoo kai, että filosofi tosiaan olisi joskus lääkäri-filosofi, joka parantaa sivilisaation sairauksista.

Mutta minun epäilykseni on, että onnistuessaan tekemään itsestään lääkärin hän on patologi ja onnistuu vain toteamaan, mihin potilas kuoli. Tämä on silti tärkeää. Ei riitä, että toteaa potilaan lakanneen hengittämästä.

Näin päästään eteenpäin. Aina ei löydy yhtä kuolinsyytä, joskus se jää epäselväksi. Mutta ainakin tiedetään, että potilas todella on kuollut. Vastalauseet eli potilaan kiljaisut eivät todista paljon mitään, ainakaan potilaan elävyydestä. On niin paljon zombeja. Ja vampyyrejä...

Niistä pitää puhua lisää joskus toiste.