Filosofiakahvila 2011

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:
18.1 Paraskeia
25.1.Intohimo
1.2. & 3.2. Hyväntuulisuus
8.2. & 10.2. Anteliaisuus
15.2. & 17.2. Yhteisö
22.2. & 24.2. Yksinäisyys
1.3. & 3.3. Kuoleman mietiskely
8.3. & 10.3. Esoteerisyyden kritiikki
15.3. & 17.3. Kokeellinen filosofia
22.3. & 24.3. Älkää karkottako Falstaffia
29.3. & 31.3. Hämäryys

Nerjassa:

19.1. Paraskeia
26.1. Intohimo
2.2. Hyväntuulisuus
9.2. Anteliaisuus
16.2. Yhteisö
23.2. Yksinäisyys
2.3. Kuoleman mietiskely
9.3. Esoteerisyyden kritiikki
16.3. Kokeellinen filosofia
23.3. Älkää karkottako Falstaffia
30.3. Hämäryys

http://www.sofiaopisto.net/

Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan

Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)

Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.

On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.

Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).

Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.

"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.

Aiheita keväällä 2011

(Kevään ensimmäiset filosofiakahvila-aiheet sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Ilmoitan päivämäärät myöhemmin.)

1.Paraskeia eli valmistautuminen

2.Intohimo

3.Hyväntuulisuus

4.Anteliaisuus

5.Yhteisö

6.Yksinäisyys

7.Kuoleman mietiskely

8.Esoteerisyyden kritiikki

9.Kokeellinen filosofia

10.Älkää karkottako Falstaffia

11.Hämäryys

Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.

Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?

(Reyer van Blommendaelin maalaus vuodelta 1665. Ksanthippe, Sokrateen vaimo, kaataa vesiastian miehensä päähän.)

Kyynikot vastustivat monia tapoja ja instituutiota; he pitivät niitä luonnottomina. Erityisesti avioliiton suhteen he korostivat, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin. Syy oli selvä: filosofin velvollisuus on huolehtia itsestään, kehittää itseään ja auttaa muita. Avioliitto nähtiin yhteensopimattomaksi filosofoinnin kanssa.

Kyynikot eivät silti olleet puritaaneja tai oppien tarkkoja seuraajia. Krates meni naimisiin Hipparkhian kanssa. Hipparkhia on ainoa nimeltä tunnettu naiskyynikko. Mainittakoon, että Krates, kuuluisan Diogeneen oppilas, oli Zenonin, stoalaisen koulukunnan perustajan, opettaja. Kyynikot ja stoalaiset olivat siis läheisiä, mutta stoalaiset puolestaan suhtautuivat yleensä erittäin myönteisesti avioliittoon.

Roomalainen filosofi Gaius Musonius Rufus, stoalainen, puolusti avioliittoa ja arvosti sitä. Hän kirjoitti tutkielman aiheesta Onko avioliittto haitta filosofiselle pyrkimykselle? Musoniuksen mielestä avioliitto on hyväksi ihmiselle, ja filosofin tulee ottaa johtoajatuksekseen se mikä sopii ihmiselle ja on luonnollista. Mennessään avioon filosofi antaa muille ihmisille esimerkin sopivasta käytöksestä.

Asettumatta kenenkään puolelle totean siis, että avioliitto on ollut filosofisen pohdinnan aihe ja kysymys koski myös sitä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa vai päinvastoin. Vaikka myöhemminkin avioliitto on ollut satiirikkojen, psykologien ja moralistien aiheena, filosofit eivät ole sitä pohtineet. Silti kysymys siitä, miten filosofin tulisi elää ja millaisia uhrauksia hänen mahdollisesti on tehtävä, ei ole kokonaan väistynyt.

Haittaako avioliitto tai joku muu konventionaalinen asia filosofia ja hänen pyrkimyksiään? Voidakseen vastata kysymykseen on määriteltävä ensin filosofinen pyrkimys. Jos filosofia ymmärretään kriittiseksi asenteeksi, kyseenalaistamiseksi ja elämäntavaksi, jota luonnehtii omistautuminen ajattelulle, emme voi heti vastata silti vieläkään, koska avioliiton haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu avioliiton luonteesta. Tästä päädymme uuteen kysymykseen siis: Millainen avioliitto on haitaksi ja millainen hyödyksi?

Kysymykseen voi antaa helposti kyynisiä ja sovinistisia vastauksia; voi sanoa, että filosofimies hyötyy kovasti sellaisesta avioliitosta, jossa nainen hoitaa kaikki taloustyöt. Mies ehtii keskittyä tärkeään työhönsä. Tarkoitan hyödyllisyydellä kuitenkin enemmän tai tarkoitan sillä muuta. Jos filosofinaisen aviomies osaa muutakin kuin vaihtaa auton renkaat, voi hän ehkä keskustella vaimonsa kanssa ja tuoda oman, mahdollisesti erilaisen näkökulman filosofin pohdiskelemiin aiheisiin. Tässä tapauksessa avioliiton hedelmällisyys filosofialle perustuisi keskustelun, dialogin mahdollisuuteen.

Hyödytön tai haitallinen avioliitto filosofille voisi siis olla sellainen, jossa keskustelut ovat rutiininomaisia ja köyhiä. Toisaalta voisi ajatella, että vaikea, huono, kurja avioliitto olisi hyödyllinen filosofille; se saattaa pakottaa ajattelemaan elämänarvoja, elämän tarkoitusta ja vaikka mitä.

En halua silti pysähtyä tällaiseen humoristisen huomautukseen, vaan kääntää kysymyksen suuntaa. On nimittäin yhtä viisasta kuin kysyä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa, asettaa kysymys filosofin sopivuudesta avioliittoon. Tämäkin voi vielä kuulostaa hassuttelevalta muotoilulta, mutta tähtään pohdintaan filosofian mahdollisesta käytöstä avioliitossa. Voiko filosofia auttaa meitä avioliitossa tai jossain muussa suhteessa? Tuhoisiko filosofia avioliiton? Millaista filosofiaa avioliitto tarvitsisi?

Vastuu

1.

Tulee hetkiä, jolloin emme enää halua, että asiat ovat niin kuin ovat. Silloin täytyy olla päättäväinen, ottaa vastuu. Kun aukaisemme maailman sellaiseksi, ettei se välttämättä enää huomenna ole samanlainen, maailma ei tapahdu enää suunnitelman mukaan, samalla tavalla kuin ennen, lakia ja sääntöä seuraten. Silloin vasta meistä tulee vastuullisia.

Kun emme halua, että asiat ovat niin kuin ne ovat, tarvitsemme ajattelua, työkaluja arvioimista ja arvostelua varten. Emme tarvitse silloin ohjelmaa. Ohjelma sulkisi maailman uudestaan, tekisi uuden lain, uuden kaavan, jota vain automaattisesti, ilman ajattelua, noudattaisimme. Pirut mielessä voisi muotoilla näin: Vastuuta on vain anarkiassa.

2.

Vastuu on teema, joka on minulle vaikea, koska ajattelen, että ihmistä ei voi tuomita – ajattelen ihmisen olevan viaton... Olen perusteiltani immoralisti; ajattelen jopa, että on hyvä olla vastuuton, ottaa asiat kevyesti, olla lastaamasta harteilleen painavia velvollisuuksia. Silti ajattelen samalla, että ihminen voidaan ajatella jollakin syvällisellä tavalla vastuullinen.

Wittgenstein totesi, ettei ole syytä valittaa, jos joku ei ota vastuuta; silloin ihminen pitää vetää vastuuseen. Painottaisin kuitenkin eri asiaa. Sanoisin mieluummin: minä haluan ottaa vastuun. Kun se minulta niin usein vedetään pois.

Olen vastuussa siitä mitä olen, kaikesta mitä olen. Ottaa vastuu kaikesta on sen tajuamista, että teen itseni, luon itseni. Minulle tapahtuu hyviä tai huonoja asioita, mutta niiden merkitys on minun vastuullani. Voin oppia tai voin torjua.

Vastuu voi olla moraalista vastuuta sanan tavanomaisessa merkityksessä eli vastuu liittyy kokemukseen, että meidän täytyy jotain – se johtaa tunteeseen velvollisuudesta. Mutta vastuu voi olla myös eettistä sanan spinozalaisessa mielessä... Eettisyys ei liity tehtävään, velvollisuuteen, vaan ”potentioihin”, ihmisen voimiin, mahdollisuuksiin ja niiden ilmenemiseen sekä lisääntymiseen. Silloin vastuu – jos sanalla jotain merkitystä – on vastuuta siitä, että potentia voi tehdä mitä se voi, ts. ettei voimaa eroteta siitä mitä se voi tehdä. Tietyssä mielessä siis voi sanoa, että vain siksi, että meissä on potentiaalisuutta, voimme olla velvollisia johonkin; vain silloin voimme tuntea, ettemme ole tehneet kaikkea minkä olisimme voineet tehdä.

Jos ja kun haluamme olla oma itsemme – tulla siksi mitä olemme, tehdä mitä meissä oleva potentiaali voi – meidän täytyy ponnistella. Meidän täytyy ponnistella, sillä monenlaiset voimat, pelot ja tyrannit meissä estävät. Tätä ponnistusta sanon askeesiksi, harjoitukseksi. Vastuu on tässä tapauksessa muutakin kuin velvollisuutta vastata, korvausvelvollisuutta; se on tekemistä, tarttumista maailmaan, muokkaamista. Vastuu alkaa merkitä sitä, että maailmaa ei oteta annettuna.

Tällainen – ehkä harvinainen – vastuu ei ole enää jälkeenpäin tulevaa vastaamista, vaan se astuu edellä, käy edellä, kurkottautuu tulevaan. Ajattelen, ettei elämällä ole mitään lopullista päämäärää, tarkoitusta. Jos ei ole tarkoitusta, ei voi sanoa ”täytyy” ja olemme siis viattomia; meidän ei tarvitse tai täydy tehdä niin tai näin. Silti idea potentioista – siitä että voimme tehdä tai olla tekemättä – johtaa takaisin kysymykseen vastuusta, mutta se on vastuuta, joka toteutuu, todentuu vain, jos vastuu otetaan, tehdään omaksi.

Vastuu näyttäytyy näin mielestäni toisessa valossa kuin silloin, kun vastuu liittyy syyllisyyteen tai maksettavaan velkaan. Vastuu on pikemminkin oman elämän tekemistä omaksi. Kuulija on silti itse vastuussa siitä, jos ajatus kuulostaa liberalistien iskulauseelta oman onnensa sepästä. Liberalismin ihanneolento on sopeutuja, joku joka osaa reagoida ja muokkautua olosuhteiden mukaiseksi. Puhun luovemmasta vastuunkantajasta... Ehkä häntä ei ole vielä syntynyt. Ehkä hän on fiktio, samanlainen kuin Nietzschen vapaa henki, jonka ajattelija keksi omasta päästään, koska tunsi olevansa yksin.

Profaani ja pelastus

(Myös tämänkertaisesta teemasta olen jossain määrin puhunut otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

En puhu tällä kertaa Giorgio Agambenin ajattelusta, vaikka aihe – ja termit – ovat suoraan häneltä.

Giorgio Agamben on yllättävä ajattelija. Hän käyttää usein uskonnollisia tai teologisia termejä kuten pelastus, pyhä, ilmestys. Silti hän liittää pelastuksen – sen mahdollisuuden – pyhän vastakohtaan, profaaniin, maalliseen. Miksi? Tämä kysymys liittyy käytön käsitteeseen. Olen kertonut aikaisemminkin, että kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa khresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”.

Käyttöä ei rajoita ”omistus”, vaan ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle. Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön. Vain siihen voi sisältyä pelastuksen mahdollisuus. Meidän täytyy aktivoitua, ottaa käyttöön. Pelastus ei ole vain maallinen pelastus; maallisuus ja maallistaminen tekevät pelastumisen mahdolliseksi.

Aiheeni on siis profaani ja pelastus, myös profaani pelastus. Olisi helppo luulla, että pelastus ei ole filosofian teema, mutta itse asiassa se on klassinen teema. Pelastus oli mm. Platonin käyttämä käsite. Hän ajatteli, että täytyy pelastaa itsensä voidakseen pelastaa toiset. Kreikkalaiset käyttivät verbiä sozein, pelastaa ja substantiivisia soteria, pelastus ei-uskonnollisessa merkitysessä. Pelastaminen oli pelastamista vaaralta (pelastaa kaupunki viholliselta) ja verbillä sozein oli myös merkitys säilyttää, suojella (esim. kunnian säilyttäminen).

Itsensä pelastaminen merkitsi kreikkalaisille orjuuden välttämistä, sitä että onnistuu takaamaan valppaan tilan, herruuden. Se joka pelastaa itsensä, varmistuu omasta onnestaan, mielenrauhasta. Itsensä pelastaminen merkitsi jatkuvaa toimintaa suhteessa itseensä. Teema liittyy siis kiinteästi etiikan kysymyksiin, itsestä huolehtimiseen ja toisista huolehtimiseen.

Pelastuksen teema oli siis maallinen. On silti mahdollista sanoa enemmänkin: sanan kreikkalaisessa merkityksessä profaanisuus, maallisuus, on pelastuksen edellytys. Vapaus (se ettei ole orja ja se että saavuttaa mielenrauhan) edellyttää maallisuutta. Epikuros uskoi jumaliin, mutta erotti jumaluudet ihmisen maailmasta, viestitti, ettei jumalia tarvitse pelätä, koska ne eivät puutu ihmisen elämään. Pelottomana saattoivat Epikuros ja kumppanit säilyttää vapautensa, saavuttaa mielenrauhan.

En tiedä, onko pyhän (eli koskemattoman) alue laajentunut vai onko asioista tehty muuttumattomia ja välttämättömän tuntuisia enemmän toistuvan, itsestään selvyyksiä tuottavan institutionaalisen ja ”tieteellisen” retoriikan avulla. Meitä ollaan kuitenkin opetettu ajattelemaan, että meidän täytyy olla tietyllä tavalla ja pelätä vaihtoehtoja, poikkeamista normaalista. Tällainen ”opetustoiminta” tekee monista asioista samalla tavalla koskemattomia kuin pyhän alue. Pelastaaksemme itsemme meidän täytyy oppia pois: koskettaa koskettamatonta, katsoa katsomatonta.

Filosofiselle ajattelulle voisi antaa tehtävän auttaa meitä elämässämme tekemään annetuista skeemoista, malleista, ei-annettuja, auttaa meitä ottamaan käyttöön sellaisia puolia itsestämme, joita ei käytetä, auttaa olemaan rohkeampia. Se voisi auttaa meitä pelastamaan meidät määritelmiltä, pakenemaan määritelmiä, sillä määritelmät on hyvin usein tehty toimimaan lakeina ja toimimaan pelotteina.

Haluan siis keskustella profaanista, pelastuksesta, filosofiasta pelastuksen välineenä, itsensä ja toisen pelastamisen vaikeudesta...

Ethos: onnellisuus...

(Olen puhunut aikaisemmin samoista aiheista otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

Otsikon kaksoispisteellä ja kolmella pisteellä on oma merkityksensä; ennen kaikkea ne ovat kunnianosoitus Gilles Deleuze´lle ja Giorgio Agambenille. Deleuze´n viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu kirjoitus oli nimeltään L´Immanence: Une vie... Agamben kirjoittaa otsikon kaksoispisteestä ja kolmesta pisteestä kuusi tiheää sivua...

Ethos, olemisen tapa, ei ole olemus, jonka luonto, kohtalo tai sattuma olisi määrännyt. Voisi sanoa, että siinä on kyse siitä, miten ihminen käyttää itseään (Agamben viittaa Plotinukseen, joka puhuu ”itsensä vapaasta käytöstä”). Tämän itsensä käyttämisen voi siis tulkita tavaksi, ethokseksi. Ethos on tavan synnyttämä tai tuottama olemisen tapa. Näissä määritelmissä ja huomioissa ei ole vielä mitään yllättävää. Monet antiikin tutkijat ja filosofit tulkitsevat asian samantapaisesti.

Agamben liittää kysymyksen ethoksesta kysymykseen onnellisuudesta. Hän näkee, että tämä tavan synnyttämä olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.

Filosofille – vaikka kuinka oppineelle ja taitavasti todistelevalle – tulee hetki, jolloin hän ei enää perustele. Silloin olemme tekemisissä hänen syvimmän ajatuksensa ja syvällä, kaikessa ajattelussa, kulkevan virran kanssa. Tämä läpikulkeva virta ei ole premissi, peruste, arvostelma josta muut arvostelmat johdetaan. Se on pikemminkin kokemus, josta on vaikea puhua suoraan. Uskoisin, että tästä on kyse Agambenin ajatuksessa ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, vaikka hän ilmaiseekin ajatuksensa selvästi ja perustellen.

Agamben perustelee ajatustaan elämäntavan tai elämänmuodon ja onnellisuuden yhteydestä sanomalla, että elämässä, jota ei voi irrottaa tavasta, muodosta, ei määrittele vain teot, vaan myös mahdollisuus, ”potentia”. Mahdollisuuden, potentiaalisuuden, kautta elämä on kiinnittynyt onnistumisen ja epäonnistumisen, tekemisen ja tekemättä jättämisen mahdollisuuksiin. Näin ihminen elää luovutettuna, määrättynä onnellisuuden mahdollisuudelle.

Vaikka emme intuitiivisesti ymmärtäisi Agambenin ajatusta, voimme nähdä, että ajattelija luo uutta, toisenlaista ideaa onnellisuudesta kuin yleensä. Siitä syystä näen Agambenin huomion arvokkaaksi. Yleensä – vaikka onnelliseksi tekevät asiat ovat ihmiselle erilaisia – ajatellaan onnellisuus tilaksi, jonka saavutamme eriasteisesti riippuen siitä mitä meille tapahtuu. Kreikkalaiset filosofit, jotka uskoivat hyveellisen toiminnan tekevän onnelliseksi, ajattelivat pikemminkin onnellisuuden johtuvan omasta toiminnastamme. Samantapaisesti ajattelee ilmeisesti Agamben.

Ei ole silti sattumanvaraista, että hän puhuu tässä yhteydessä enemmän ethoksesta kuin hyveistä. Agamben muistuttaa usein, että kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka tarkoittivat elämää, päinvastoin kuin nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. He käyttivät sanaa zoe ”paljaasta elämästä”, biologisesta elämästä ja sanaa bios elämästä, jolla on muoto tai joka on elämänmuoto. Yksi aikamme ongelmista on se, että valta suuntautuu elämään, puuttuu ja tarttuu elämään, säätelee sitä. Agambenin mukaan tämä vallankäytön prosessi (biovalta, biopolitiikka) tekee elämästä paljaan; se on zoe, ei bios. Aikamme ongelma on siis se, ettemme luo ethosta, vaan manipuloimme elämää, hallinnoimme sitä, kontrolloimme sitä.

Tartun siis tähän Agambenin ajatukseen ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, kirjoitan sanan ethos perään kaksoispisteen ja sanan onnellisuus. Lisään kolme pistettä, koska kyseessä on keskeneräinen työ, jokaisen ihmisen koko ajan keskeneräinen työ. Kolme pistettä voivat merkitä myös sitä, että ethos on muutakin kuin onnellisuus ja kaksoispiste ei merkitse, että voimme välttämättä kääntää sanat toisinpäin, sanoa, että onnellisuus on jonkun ihmisen ethos...

Nyt kannattaa tutustua...

Nyt kannattaa tutustua toiseen blogiini osoitteessa www.basanoskustannus.blogspot.com

Liisa Tuovisen kirja Piste vasta loppuun tilattavissa!

Lisää vaeltajan ajattelua

(Tämä on lisähuomautus 30. kesäkuuta julkaistuun muistiinpanoon Vaeltajan ajattelu.)

Etsiydyn yöhön ja olen alaston, ilman tavanmukaisia aseita, ilman vanhoja tapoja. Näin palautan elämälle sen alkuperäisen, syvän hulluuden.

Filosofit ovat kiihkeästi pohtineet totuutta ja erehdystä, asettuneet vakaasti totuuden puolelle. Latinaksi erehdys on errare. Se ei ole pelkästään tieto-opillinen termi. Errare-sanasta juontuu esimerkiksi englannin sana error, erehdys, mutta myös errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Erehtyä, eksyä, vaeltaa – tämä kaikki kuuluu elämään ja meistä voi tulla vielä vaeltajia, jotka saattavat olla vapaampia, myös totuudenmukaisempia, sillä heillä ei ole illuusiota kodista lopullisena turvapaikkana, ikuisena perustana.

Mutta miten vaeltaja on mahdollinen? Miten kukaan jaksaa vaeltaa? Vaeltajan jalat vahvistuvat. Harjoitus auttaa. Yhtä paljon auttaa se, että keventää kantamuksiaan. Vain välttämätön mukaan. Katse horisonttiin, ei taaksepäin. Kilometrit ja vuodet vanhentavat, mutta askel voi keventyä silti. Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.

Vaeltaja on se rohkea, joka valitsee mieluummin erehtymisen, eksymisen, vaeltamisen. Filosofia on työtä, joka auttaa opastamaan tiellä,vaelluksella. Se ei takaa erehtymättömyyttä, mutta opastamaan, auttamaan se on keksitty: tekemään meistä onnellisia tai ainakin auttamaan selviytymään hengissä.

Tanssiva tähti

(Kuva: Marko Mäkinen)

Nietzsche puhui tanssivasta tähdestä, tahtoi sellaisen sanoillaan kutsua. Ajattelun pitäisi synnyttää tanssi, ajattelijan tulla tanssijaksi. Mutta ei vain siksi, että ajattelunkin täytyy oppia hypähtämään, pyörähtämään, liukumaan, siis liikkumaan. Vaan myös siksi, että taideteos, jota olemme tekemässä – elämä – ei tule olemaan veistos, vaan tapahtuma, koreografia.

Syy miksi seuraan tanssija-koreografi Teemu Kyytisen blogia The Moving Human Diaries: tekijä tekee julkaistujen videoiden kautta samaa kuin minä tässä; hän luonnostelee, tekee muistiinpanoja, kokeilee. Kyytinen sanoo, että tanssiminen, liikkuminen, on ajattelua. The Moving Human Diaries -blogista voi etsiä innoitusta, jos tahtoo, että käsitteet panevat asioita liikkeeseen ja sanoiksi pukeutuvat ajatukset tanssisivat.

Mitä tekee tanssija? Hän säilyttää itsessään kaaoksen, osaa siitä ammentaa, hakee kuilun energiaa ja suuntaa sen uudestaan. Kaikkea tätä tekee tanssija, joka koordinoi voimia, mutta ei tee organisaatiota, kivettynyttä järjestystä. Meillä on paljon opittavaa tanssijalta.

Mitä muuta toivon kuin pääsemistä liikkumattomuuden illuusiosta? Mitä muita voimia osaisin rukoilla avukseni kuin tanssin henkiä?

Kyytisen blogiin voi tutustua osoitteessa:

http://movinghumandiaries.blogspot.com/

Katkelmia Virpi Pahkisen uusimmasta teoksesta (josta kirjoitin aikaisemmin, 29.3. 2009 otsikon Käärmeensyöjä alla) linkissä:

http://www.youtube.com/watch?v=thWbWwBPph8

Lenny Bruce, filosofi

Joku kysyi: Miten joku nimetään filosofiksi, kuka ansaitsee nimityksen? Lenny Bruce, oikealta nimeltään Leonard Alfred Schneider (1925-1966) oli stand up –koomikko. Hän oli enemmän filosofi kuin monet, jotka filosofiaa korkeakouluissa opettavat.

Hän oli ajattelija, joka pohti hyvin amerikkalaiseen tapaan kielifilosofiaan liittyviä kysymyksiä, semantiikan luonnetta. Hän tarkasteli, miten sanat voivat saada painoarvoa tai menettää sen. Sanat latautuvat käytössä. Mutta ennen kaikkea Lenny Bruce oli moraalifilosofi – totaalinen ”pitäisi olla” –lauseiden kriitikko. Hän sanoi:

The "what should be" never did exist, but people keep trying to live up to it. There is no "what should be," there is only what is.

Hän toi komedian ajatteluun ja ajattelun komediaan. Lennyt totesi:

The only honest art form is laughter, comedy. You can't fake it... try to fake three laughs in an hour - ha ha ha ha ha - they'll take you away, man. You can't.

Lenny Bruce oli filosofi, koska onnistui tekemään totuuden sanomisesta elämäntavan, provosoinnista olemisen tavan. Hän oli taiteilija, mutta myös filosofi, Diogeneen inkarnaatio.

http://www.youtube.com/watch?v=St0Y8-1BlCc&feature=related

Runous ja filosofia

Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.

Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.

On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.

Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).

Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.

On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.

Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.

Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.

Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.

Lisäyksiä myrkkyoppiin

1.

Nietzsche puhuu elämän mahdollisuuksista...Ne pitää vapauttaa, ne pitää luoda ja hän pyrkii luomaan sairaudesta näkökulman terveyteen ja päinvastoin. Filosofia muodostuu näin erilaisten”tilojen” muuttamiseksi henkisiksi muodoiksi - se on transfiguraation taidetta. Näkökulmien luominen on kykyä myönteisyyteen, kykyä hyötyä tapahtumista, tapahtumien muuttamista omaksi eduksi, oman elämän rikastamiseksi, omien mahdollisuuksien vapauttamiseksi. Mistä löytää näkökulmia - sellaisia jotka auttavat. lisäävät elämän rikkautta? Filosofia auttaa, samoin taide. Näin puhui Nietzsche.

Spinoza, Nietzsche sekä molempien tutkija ja arvostaja Gilles Deleuze luovat eräänlaista myrkkyoppia. He sanovat: Ei ole Hyvää ja Pahaa, mutta kyllä hyvää ja huonoa. Eli myrkkyoppi moraalin tilalle. Ei pelkästään moralismin tilalle, vaan universaalin moraalin. He puhuvat tuomitsemista vastaan. Ajatus ei ole ateistien yksinomistuksessa. Cristóbal Serra, kristitty, sanoo: Jeesus varoitti tuomitsemisesta.

Myrkkyopin peruskysymys: Mikä minulle sopii? Nietzsche sanoi: Mikä toiselle myrkkyä ei ole sitä toiselle. Ehkä jotkut ovat aina myrkkyä, pieninäkin annoksina. Mikä Spinozalle ja Nietzschelle suurin myrkky? Ennen kaikkea kaunaisuus. Se myrkyttää ihmisen sielun ja kaunainen pyrkii kostamaan kaunaisuutensa myös ulkopuoliselle maailmalle, myrkyttää ympäristönsä.

Miten voi tietää mikä minulle sopii? Ei mitenkään, paitsi kokeilemalla. Tähän liittyy myös taito ja luovuus. Taito etsiä itselle sopivaa ja luovuus siinä mielessä, että keksii uusia, itselle sopivia, omaa elämää palvelevia asioita. Itsetutkiskelu filosofisen harjoituksen muotona on myrkkyjen kokeilemista, niiden käyttöä ja jalostamista joksikin joka on meille hedelmällistä.

2.

Kun jokin asia, tapahtuma, ihminen tai voima vaikuttaa meihin, me reagoimme tai olemme reagoimatta, pysähdymme ajattelemaan tai siirrymme uusiin maisemiin. Kaikilla näillä asioilla on oma vaikutuksensa siinä, myrkytymmekö me vai emme.

Tänään huomautan vain pinnallisuuden tai nopeuden hyödyllisyydestä. Jos siirryn nopeasti pois, en anna minuun tehdyn vaikutuksen siirtyä syvälle minuun vaikuttamaan, en takerru siihen. Jos joudun auto-onnettomuuteen, minun täytyy mennä nopeasti uudestaan rattiin. Ajan myötä säikähdys menee syvemmälle ja ajaminen tulee sitäkin mahdottomammaksi. Kun ihminen pitää loukkauksen aiheuttamaa tunnetta sisällään eikä reagoi, tunne alkaa muuttua sisällä myrkyksi, joka alkaa kaapata mieltä. Kun olemme hitaita, muutumme syvällisiksi ja myrkyttyneiksi; olemme meihin kohdistuneiden vaikutusten kidnappaamia.

Antiikin filosofit, jotka olivat kiinnostuneita säilyttämään vapautensa, eivät olleet huolissaan siitä, jos he kokivat himoa tai muita tunteita; he yrittivät kiinnittää huomiota siihen, että pathos – intohimot, tunteet – eivät saa liiallista voimaa, tee meistä orjia. Meidän myrkyttäjämme saattavat haluta meidän syvällisyyttämme, sitä että jäämme kiinni. Jos joku haluaa pelotella niin kuin tyranni tai terroristi, hän haluaa meidän joutuvan pelon kidnappaamiksi. Vapaus edellyttää nopeita väistöliikkeitä.

Filosofisuus voi toimia vastamyrkkynä, koska se voi kysymysten avulla siirtää meidät toiseen asemaan, paikkaan, tilaan. Esimerkiksi jos meitä on loukattu, ajattelemme välittömästi: En ole sika, sanoja on sika. Stoalainen filosofi puolestaan estäisi loukkauksen vaikutuksen itsessään erottamalla asiat joihin hän voi vaikuttaa (omat ajatukset ja affektit) ja mihin ei (ulkopuolinen maailma, toisen sanat). Toisin sanoen voisi filosofisesti, itseä tutkiskellen, kysyä: Miksi minun pitäisi antaa tämän loukkauksen vaikuttaa itseeni, jos sillä ei ole tekemistä minun, vaan ulkopuolisen maailman kanssa?

Toisenlainen esimerkki. Joitakin ihmisiä huolestuttaa se, että joku ihminen tuhoaa itseään. Tämä huoli panee seuraamaan toista, tekemään kaikenlaisia epätoivoisia eleitä. Samalla huoli alkaa muuttua joksikin muuksi, myrkyksi meissä: siitä tulee avuttomuuden, lannistuneisuuden tunne. Kysymys irrottaa meidät tästä kierteestä, sillä jos kysymme, kuka voi pelastaa, joudumme toteamaan, että ihmisen pitää pelastaa itse itsensä.

Intialaista filosofiaa Euroopassa (extra)

Lukiessani minulle vieraita tekstejä, jotka kommentoivat joogaan ja intialaiseen filosofiaan liittyviä artikkeleita ja kommentaareja olen hämmästellyt erityisesti egon käsitteen käyttöä. Näissä teksteissä toistuu väittämä: ego pitää häivyttää. Ego on latinaa ja tarkoittaa minää. Kuitenkin näissä samoissa teksteissä siteerataan ajattelijoita ja opettajia, jotka korostavat ”oman itsensä”, ”todellisen itsensä” löytämisen merkitystä. Olen tietämättömänä epäillyt, että johtunee minun tietämättömyydestäni, kun olen ajatellut tähän liittyvän ristiriidan.

Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.

Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.

Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.

Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.

Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.

Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.

Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.

Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.

Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.

Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...

Filosofia elämäntapana

Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.

Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.

Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”

Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.

Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.

Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.

Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.

”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...

Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.

Aihe:nainen

Otsikoin näin en vain siksi, että aiheeni olisi nainen. Puhun naisesta aiheena, naisen tekemisestä aiheeksi...

Nainen on ollut monta kertaa ja eri tavoin keskustelun, tiedollisen uteliaisuuden aiheena. Keskustelua ovat käyneet miehet. Joskus nainen on idealisoitu (Neitsyt Maaria ja siitä kehittyneet trubaduurikulttuurin lohikäärmeen kynsistä pelastettavat neitsyet), joskus demonisoitu (noidat), joskus tieteellistetty (psykiatrien keskustelut hysteerisistä naisista). Kaikki nämä monimuotoiset tiedolliset, runolliset, filosofiset ja pseudofilosofiset keskustelevat pyrkivät kontrolloimaan pelottavaa, kaaoottista, arvaamatonta naista.

Samaa halua dominoida voi nähdä 1600-luvun luonnontieteellisessä kirjoittelussa; luonto haluttiin tehdä hallinnan ja valvonnan kohteeksi. Tämä sama tieteellinen vuosisata, uuden ajan ja tieteellisen vallankumouksen ensimmäinen hetki, oli kaikkein ahkerin noitien vainoamisessa ja polttamisessa.

Miksi on olemassa naistutkimusta? Tutkiiko naistutkimus naista? Se syntyi puhumaan naisesta toisella tavalla ja naisen ehdoilla, mutta tietenkin myös problematisoimaan nämä vuosisatoja jatkuneet puheet naisesta. Emme voi arvata tämä tutkimuksen mahdollisia kauaskantoisia seurauksia, mutta ainakin sen synty on ymmärrettävä ja välttämätön. Naistutkimus on historiallinen hetki ajattelun historiassa. Myöhemmin nähdään, mihin se johtaa.

Naistutkimus on monitieteinen ala, joka pyrkii selvittämään, miten sukupuoli ja sukupuolten väliset suhteet vaikuttavat yhteiskunnallisiin ja kulturaalisiin ilmiöihin. Tässä yhteydessä voi siis tehdä kulttuurifilosofisen välihuomautuksen. Ihminen tekee ihmisestä kaiken mitan ja omasta kulttuuristaan normin. Tämä tarkoittaa, että oman kulttuurin tapoja pidetään oikeina, normaaleina ja luonnollisina.

Jos jonkun kulttuurissa juodaan kymmenen kuppia kahvia päivässä, se on oikein ja kohtuullista – kaikkea muuta vieroksutaan. Tästä seuraa, että tapoja ja tottumuksia pidetään luonnollisina, ei tajuta niiden olevan tapoja ja tottumuksia. Jopa terveelliseksi katsotaan oman kulttuurin tottumukset.

Ajattelulle ja kriittisyydelle tämä luo vaikeat olosuhteet, mutta myös välttämättämän työmaan: on tutkittava, tarkistettava, ajateltava omaa kulttuuriaan, kohdistettava siihen kylmä ja etäinen katse. Emme voi asettua kokonaan oma kulttuurimme ulkopuolelle, mutta voimme kehittää itsessämme kylmyyttä ja etäisyyttä.

Puhun tahallisesti tällaisen epänaisellisen hyveen – kylmyyden – puolesta. Ajattelu – myös naistutkimus – voi löytää voimaa kylmyydestä, kyvystä ottaa etäisyyttä. Tavoitteena on kulttuurin kritiikki, jotta jokin, joka meissä on, saisi tilaa, voisi elää.

Filosofia on kysymistä, muttei ole sukua arkipäiväiselle kysymiselle. Kun kysymme, haluamme saada tietoa. Eikö niin? Ei aina. Joskus haluamme kysymyksellä avata maailman, tehdä tutustua tuntemattoman. Kysyn filosofisen askeetin kysymyksen: Mitä voin tehdä itsestäni? Siihen ei voi vastata, ei ainakaan heti; tietoa ei ole. Silti se on hedelmällinen kysymys; se avaa maailman, polun. Emme tiedä, tarvitsemmeko naistutkimusta aina, mutta on toivottavaa, että tämä – tai joku muu tutkimuksen ala – onnistuu esittämään hedelmällisiä kysymyksiä, sellaisia jotka heittävät meidät tuntemattomille vesille.

Itse ajattelen, että näiden mahdollisesti väkivaltaisten kysymysten tarpeellisuus on selvästi näkyvissä. Kulttuuri ja sen normit, sen kaavamaiset kaavat, ritualisoituneet muodot, vaikuttavat esim. sukupuolten välisiin suhteisiin. Ajattelu ja kritiikki tähtäävät siihen, että voimme odottaa myös odottamatonta, nähdä ihmisten välillä epätodennäköisiä suhteita. Ajattelu auttaa tuomaan liikettä ja mielikuvitusta sinne, missä kaikki on jäykkää, kuivettunutta, köyhää, jos ei suorastaan pilaantunutta.

Keskiajalla eurooppalaisella naisella oli vain kaksi hyväksyttävää mahdollisuutta: mennä naimisiin tai luostariin. Mutta oli ihmisiä, jotka osasivat kyseenalaistaa. Beguines (1200-1400-luvulla) olivat naisia, mystikkoja, jotka loivat puolittain luostarimaisia kommuuneja tai elivät yksinään kierrellen saarnaamassa. He eivät olleet nunnia; eivät luopuneet omaisuudestaan ja he voivat palata ”maalliseen” elämään, mennä naimisiin, jos halusivat. He keksivät uusia tapoja elää. Meidän pitäisi osata tehdä samoin.

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.

Paha naamio, hyvä naamio

Puhumme naamioista ilkeästi ja ymmärtämättömästi. Kun joku mielestämme kantaa naamiota, hän meidän varmuutemme mukaan ansaitsee halveksintamme, koska hän ”teeskentelee”, ”ei ole oma itsensä”, ”salaa”.

Naamiota ei silti aina pidetä ainoaksi oletetun sisäisen olemuksen salaamiseksi. Ihminen on runsaus, ja sielu moninaisuus. Naamio voi olla – se on monta kertaa ollut – iloa uhkuva hulluus, hyvä hulluus, iloinen totuus. Tämän tiesi Mihail Bahtin, kun hän kirjoitti keskiajan ja renessanssin naurua käsittelevässä teoksessaan: ”Naamio liittyy muutokseen ja uuden ruumiillistumisen iloon, iloiseen suhteellisuuteen, se kieltää iloisesti samuuden ja yksimerkityksisyyden, tylsän itsensä kanssa yksiin käymisen...”

Joskus ihminen elää keskinkertaisesti ja on kuin hänellä olisi aina sama rooli. Silloin sanomme, että hänellä on naamio. Enemmän kuin naamio, ihmisellä on silloin jäykistynyt ilme. Enemmän kuin naamio, häntä lukitsee tapa ja jämähtäminen tavanomaiseen tapaan katsoa, olla ja elää. Ei häntä naamio estä, vaan skeema. Hän on Bahtinin kuvaaman karnevalistisen naamion antiteesi, sillä hänen jähmettyneet kasvonsa eivät ilmaise ihmisen omaa eikä elämän moninaisuutta.

Kun ihminen on oma itsensä, hän muuttuu, lakkaa olemasta sama. Näyttää siltä, että hän riisuu naamion. Se on huono, huonontunut naamio, joka on palanut kasvoihin kiinni ja tehnyt sen alle irvokkaan pesän: elämättömien mahdollisuuksien ja itseään ilmaisemattomien voimien hautausmaan. Kun ihminen muuttuu, antaa moninaisuuden manifestoitua, hän kieltää samuuden ja yksimerkityksisyyden, itsensä kanssa yksiin käymisen ja alkaa siis löytää sukulaisuuttaan karnevalistisen naamion kanssa.

Huonon naamion riisunut on alaston, sillä hän on riisunut skeemat, annetut mallit, kaavat ja kanonisoidut muodot. Hänen alastomat kasvonsa tervehtyvät tuulessa.

Olen jo aikaisemmassa muistiinpanossa samastanut alastomuuden ja onnellisuuden. En ole siis pelkästään minimalisti; minun ”filosofiani” on nudismia.

(Tiina Tuurna pitää Aurinkorannikon Sofia-opistolla naamiotyöpajan 13.-24.10)

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa ja Nerjassa

Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:

14.10. Aihe: nainen
19.10. ja 21.10. Filosofia elämäntapana
26.10. ja 28.10. Lisäyksiä myrkkyoppiin
2.11. ja 4.11. Runous ja filosofia
9.11. ja 11.11. Lisää vaeltajan ajattelua
16.11. ja 18.11. Ethos: onnellisuus...
23.11. ja 25.11. Profaani ja pelastus
30.11. ja 2.12. Vastuu
7.12. Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?
14.12. Tuntematon

Filosofiakahvilan aiheet Nerjassa:

13.10. Mitä hyötyä filosofiasta?
20.10. Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)
27.10. Hyvä elämä
3.11. Vapauden käyttö ja onnellisuus
10.11. Mitä merkitsee rakastaminen
17.11. Etiikan ja estetiikan merkitys
24.11. Hybris
1.12. Huonojen filosofien ylistys
15.12. Myrkkyoppi

Filosofit, jotka ovat minua kiinnostaneet, olivat kaikki naurun filosofeja. Kaikki runoilijat, jotka minut ovat lumonneet, menivät kohti hiljaisuutta.

Lisätietoja Sofian ohjelmasta osoitteesta www.sofiaopisto.net

Poikkeuksellisin kirja: Noidankehä

Luin uudestaan kirjan, joka nytkin, 15 vuotta myöhemmin, panee minut kosketuksiin oman pimeän puoleni kanssa ja synnyttää voimakkaan, nimeämättömän tunteen, pakottaa katsomaan kaaokseen. Suuri harmi, ettei kirjaa ole käännetty suomeksi.

Pierre Klossowskin kirja Nietzsche ja noidankehä (Nietzsche et le cercle vicieux) on monella tavalla poikkeuksellinen filosofinen teos. Tekijä ei ollut filosofi. Hän sanoi, ettei ole kirjailija, taiteilija eikä filosofi, vaan monomaanikko. Kirja on poikkeuksellinen myös siksi, että se on erittäin hieno filosofinen teos, arvokas jo pelkästään simulakrumin käsitteen ansiosta.

Kirjan Nietzsche näyttäytyy käsittämättömän kärsimyksen kantajana ja selvästi hulluna, mutta Klossowskin filosofia ja psykologia ei esineellistä eikä normalisoi Nietzscheä, poista ajattelun voimaa ja merkitystä sen takia, että ajattelija oli hullu.

Teos etenee pisteeseen, joka on raja, kynnys, missä psykologia ja filosofia ovat yhtä ja edessämme on kysymys affekteista, ajatuksesta, merkeistä, ilmaisusta, suhteesta itseemme ja suhteesta toiseen. Klossowski ja hänen Nietzschensä - deliroiva ja euforinen Nietzsche - opettavat, että viesti, sana, teos ei ole kaikille: se on niille, jotka jollain tavalla pystyvät saamaan tartunnan tunteesta, joka synnyttää ajatuksen. Viesti ei ole niille, jotka ”ymmärtävät”, vaan niille, jotka osaavat vastata, resonoida, siis kaikua – tai aikaansaada kaiun.

Klossowski oli outo herra. Mies opiskeli teologiaa, mutta menetti pappiskutsumuksensa. Myöhemmin hän kirjoitti ”pornografisia” romaaneja, jotka todellisuudessa ovat teologisia ja filosofisia tutkielmia. Minulla on salaisuutena pidetty kytkös tähän sieluun. Hän kutsui meksikolaista Juan García Poncea ”veljekseen”, Juan puolestaan minua ”rikostoverikseen”. Sekä Pierre että minä olimme kirjeenvaihdossa García Poncen kanssa.

Jonain päivänä minun on puhuttava Don Juanista... rikottava hiljaisuus.

Sinun täytyy muuttaa elämäsi

En ole hyvin metafyysinen ihminen (en tahdo sanoa filosofi). Minun on vaikea hengittää metafyysisessä maisemassa. Arvostan toki joitakin hyvinkin metafyysisiä ajattelijoita – esimerkiksi Spinozaa ja Deleuze´tä, joita olen opetellut hyödyntämään.

Mutta kaikki sellaiset pienet tutkailut, joita olen tehnyt, vievät välillä metafysiikan sisään; on pakko tehdä sukelluksia metafysiikkaan, siis pohtia olemassaolon perusteita, olevaisen olemusta jne. Esimerkiksi jos tahtoo ajatella arvoja, tutkia ja arvioida niitä, joutuu väistämättä myös metafyysisten kysymysten äärelle.

Liikkuminen maisemassa, jossa on vaikea hengittää ja lyhyet tai pitkät sukellukset syviin kysymyksiin tekevät minulle myös erittäin välttämättömäksi paluun takaisin tähän maailmaan. Tämä paluu ei ole pakoa, vaan asettumista kovien ja vaativien kysymysten eteen. On tunnustettava, että Rainer Maria Rilken viimeiset sanat runossa Apollo toimivat ajatteluni imperatiivina: ”Sinun on muutettava elämäsi.”

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää. Enkä ole ainoa. Michel Foucault sanoi: ”Unelmoin uudesta uteliaisuuden aikakaudesta.”

Miksi kirjoitan lyhyesti?

Minulla on hyvät syyt kirjoittaa lyhyesti. Niin kuin totesi Ipagren eli Poloyn eli Aguilar de la Fronteran runoilija ja ajattelija Vicente Núñez: "Jos en onnistu kirjoittamaan lyhyesti, en pysty elämään laajasti."

Valmistautuneempi, kykenevämpi antautumaan

Ajattelun tehtävä ei ole löytää varmuutta eikä tietoa tai muodostaa mielipidettä. Sen tehtävä on muuttaa ajattelun harjoittajaa. Tässä mitä sanon voi kuulla heideggerilaisia äänenpainoja, jos haluaa. Se tuskin on yllättävää. Yllättävää on tämä: olen saanut itseni liikkeelle, pannut itseni ajattelemaan. Vaikka laiska olenkin, olen saanut edes jotain aikaan. Olen muuttunut ainakin yhdellä tavalla. En ole enää niin valmis ja olen valmistautuneempi, kykenevämpi antautumaan. Tunnen kuuluvani tuntemattomalle.

Katsokaa käsiänne

Katsokaa käsiänne. Clarice Lispector kirjoitti: "...meidän kätemme, jotka ovat töykeät ja täynnä sanoja."

Huomautus ruokavaliostani

Tiedän, että minua pidetään hulluna. Vaikka kuinka houkuttelevaa, en edes tätä määritelmää niele, ainakaan kokonaan.

Hyve ja onnellisuus

Kreikkalaiset, nuo joutilaat, ajattelivat, että hyve johtaa onneen. Minua ajatus epäilyttää. Mutta miksi epäillä kreikkalaisten näkemystä, halua ajatella hyve ja onnellisuus yhteenkuuluviksi? Koska tämä idea niin usein on kehon, kehollisuuden ja aistillisuuden poissulkemista. Hyveestä tulee kohottautumista kohti taivasta ja onnellisuudesta ruumiitonta.

Eläin (ja ihminenkin, elukka) on onnellinen eläessään vaistojensa, viettiensä mukaisesti, ei ”hyveen mukaisesti”. Kreikkalaisten ajatus voisi epäilyttävyydestään huolimatta kestää, jos hyve ei sodi vaistoa vastaan, vaan palvelee sitä, ohjaa meidät elämään sen mukaisesti.

Minä, maaton, mies ilman jaloa Kreikkaa, uskon, että vietti, vaisto ja intohimo voidaan jalostaa hyveeksi. Hyve ei ole silloin vietin, vaiston eikä intohimon leikkaamista meistä.

Olkaa siis onnellisia hyveellisyydessänne, jos tahdotte. Tämä vain huomautukseksi itsensä silpomista vastaan.

Todellinen filosofinen kysymys

Albert Camus sanoi, että ainoa todella filosofinen ongelma on itsemurha. En usko hänen tahtoneen kysyä, miksi joku tahtoo käyttää kättään itseään vastaan; hän nosti esiin kysymyksen olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä.

Filosofit ovat puhuneet itsemurhan puolesta ja sitä vastaan. He ovat kovia puhumaan. On äärimmäisen epämielenkiintoista olla puolesta tai vastaan. Mielenkiintoista on yrittää olla rohkea, ottaa vakavasti väite siitä, että tämä on todellinen filosofinen kysymys ja yrittää sitten pohtia, miten kysymys pitää asettaa.

Stoalaiset, aina niin maltilliset ja kohtuulliset, osasivat tehdä sen eri tavalla kuin me modernit; he kysyivät, missä olosuhteissa itsemurha on oikea valinta. Mahdottoman sairauden, tyrannian alle jäämisen uhka ja muut vastaavat tilanteet olivat stoalaisille sellaisia olosuhteita, joissa itsemurha oli paikallaan, koska elämä ei olisi enää elämisen arvoista.

Me modernit olemme yksiviivaisempia. Olemme puolesta tai vastaan. Tälle voi nähdä syviä kulturaalisia syitä tai sen voi ymmärtää uudenaikaisen, ihmisen elämän hallintaan liittyvien tekniikoiden seuraukseksi. Moderni valta, biovalta, ei ole valtaa päättää elämästä ja kuolemasta; se on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa niin kuin esim. Foucault ja Agamben todistelevat. Itsemurhasta on tullut kapinaa, ja elämästä jotakin, joka sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja arvokkuutta, on säilytettävä. Ihmisellä ei ole oikeutta elämäänsä eikä siis myös oikeutta päättää kuolemastaan.

Meillä ei ole oikeutta päättää kuolemastamme, mutta ehkä juuri tämä oikeus pitäisi kiireellisesti taistella itsellemme, koska muuten elämäkään ei ole käsissämme. En vain toivo tätä saavutusta. Minua kiinnostaisi riisua itsemurhalta sen kurjuus ja tuskaisuus, tehdä siitä jotain muuta kuin se on, nähdä se ajattelevien, harkitsevien ja rauhallisten ihmisten mahdollisuutena. Mitä osaisimme tehdä riisuaksemme tämän kaavun?

Itsemurhaa tuntuu seuraavan väistämätön kehkeytyvä suru ja ahdistus. Silloin itsemurha ongelmana ei ole enää elämästään ja kuolemastaan päättävän epätoivoa tai hänen tuskaisia mietelmiä menetelmistä. Jotta vähentäisimme tätä turhaa tuskaa, olisi synnytettävä toisenlaisia ideoita, toisenlaisia tyylejä, jotka poistaisivat itsemurhasta sen kiristys- tai protestiluonteen. Niin kuin asiaa pohtinut ystäväni kauniisti sanoo: ”Paitsi itsensä niin pitäisi myös kyetä vapauttamaan läheisensä. Mielestäni tällainen toisen vapauttaminen itse asiassa lähentää ihmisiä.”

Affirmaatio

Affirmaatio tarkoittaa filosofiassa myöntämistä, negaation eli kieltämisen ”vastakohtaa”. Sana ”vastakohta” lainausmerkeissä, koska kyseessä on vastakohta vain ns. dialektisessa ajattelussa. Vastaparien suhde on toisenlainen kuin minkälaiseksi se yleensä hahmotetaan.

Myöntää, olla affirmatiivinen, myönteinen. Mitä se merkitsee? Täytyy olla tarkka. On myönteisiä, myöntäviä lauseita, jotka ovat negatiivisia, elämän kieltäviä. Affirmatiivisuus – niin kuin minä sen ymmärrän – on muutoksen, muuttuvuuden, katoamisen ja syntymisen myöntämistä. Affirmaativuus, joka on muutoksen myöntämistä, ei merkitse passiivista alistumista, resignoitumista eikä välttämättömyyden ihailua siksi, ettei voi muuttaa todellisuutta. Affirmaation on enemmänkin aktiivista osallistumista olemassaoloon, heittäytymistä olemassaoloon.

Affirmaativuus ei poissulje kritiikkiä eikä vallitsevien arvojen tuhoamista. Mutta se ei voi olla niin kuin ilkeä satiiri pelkästään tuhoamista; se synnyttää uutta. Tästä syystä kuvaamaani affirmatiivisuutta voi verrata Mihail Bahtinin hahmottelemaan karnevaaliin. Voisi väittää enemmänkin: Karnevaali on affirmatiivisuuden voimallisin ja selkein kulturaalinen ilmaus. Bahtinin kuvaama karnevaali on muutoksen iloa, muotoutumisen ja uuden syntymisen juhlaa.

Mikä voisi olla kaunis esimerkki affirmatiivisuudesta, myöntämisestä? Mirkka Rekolan lause: ”Niin laulaa päivä liekkeinä katoamisen iloa.”

Mihi ipsi scripsi

Mihi ipsi scripsi: On pysyttävä vaeltajana.

Filologinen sivuhuomautus

Parodia on esimerkki hilpeästä kaksimerkityksisyydestä. Jotenkin se on sympaattisempi piirre filosofisessa tekstissä kuin ironia (joka alunperin merkitsi teeskentelyä niin kuin suomalaisen filosofian suuruus, Jaakko Hintikka, tiesi). Ehkä tässä filologisessa sivuhuomautuksessani on parodisuutta, filosofian parodiointia, mutta vitsi, jonka itsetuhoisesti paljastan on tämä: puhun kaksimerkityksisyyttä vastaan.

Filologia on hyvä apuväline filosofialle. Joillekin se on jopa tärkein metodi. Sanotaan, mahdollisesti oikeutetusti, että ajattelemme vain kielessä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Filosofia ei ole kielikysymys. Filologian hedelmällisyys ei johdu siitä, että filosofia ilmaisee itseään kielen avulla eikä siitä, että kielen ongelma olisi kaiken takana hiippaileva asia niin kuin monet erilaiset ajattelijat ovat uskoneet. Filologian merkitys on sen historiallisuudessa, kyvyssä nähdä historiallisuus.

Historiallisuuden merkitys filosofialle ei ole siinä, että filosofian tarkoitus olisi paljastaa historiassa ilmentyvä henki tai Jumala; historiallisuus tuo filosofiaan tapahtuman ja tapahtumallisuuden. Historia mahdollistaa, ettemme jää yläilmoihin, katoa ideoiden maailmaan tai sotkeudu omiin pakkomielteenomaisiin määritelmiimme.

Espanjan kielen sana equivocación, erehdys, on samalta näyttävä kuin englannin equivocation, mutta ne merkitsevät eri asiaa. Englannin sana equivocation ei merkitse erehdystä, vaan kaksiselitteistä puhetta, kaksiselitteisyyttä. Espanjassa voidaan viitata monimerkityksiseen ja myös siitä johtuvaan väärinymmärrykseen sanalla equívoco, jonka (niin kuin englannin sanan) alkuperä on myöhäislatinan sanassa aequivocus.

Mielenkiintoista on erehdyksen ja monimerkityksellisen läheisyys, mutta myös sanan ekivookki purkaminen tuo esiin erikoisen ristiidan. Latinan aequus merkitsee yhtäläistä ja vocación sekä vocation (jotka merkitsevät kutsumusta) tulevat latinan sanasta vox, ääni. Equivocation, kaksiselitteinen, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä ”yhtäläinen ääni”. Sana itsessään tuntuu monimerkitykselliseltä, kaksimieliseltä.

Filologinen huomautukseni koskee kuitenkin muuta kuin yksittäisen sanan arvoitusta. Filosofia on aina, koomisuuteen saakka, ollut huolissaan erehdyksestä, erehtymisen vaarasta. Ekivookki, kaksimerkityksellisyyden tuoma hämäryys, tuo esiin tosiasian, että on monenlaisia erehdyksiä. Error (melkein kuin horror), erehdys, on latinan errare-sanasta juontuva: se ei ole vain erehtymistä; se on harhautumista, vaeltamista niin kuin osoittaa vieläkin englannin sana errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Ehkä error ei ole niin kauhea kuin tämä toinen: ekivookki.

Ollessamme kaksimielisiä, puhuessamme monimerkityksellisesti me välttelemme vastausta, puhumme epäsuoraan. Parempi olisi silti eksyä, vaeltaa, elää ilman moniselitteisyyden suojaa. Vaeltaa ilman epäilystä, huolta sanojen tai tekojen monimielisyydestä, vaeltaa ilman sanojen kaksimerkityksellisyyttä, alastomana eli onnellisena...

Katoamisen taito: Viinikainen ja tarinointi

Myöhemmin tulen puhumaan runoudesta ja filosofiasta, niiden intiimistä yhteydestä ja niiden irrottautumisesta toisistaan. Aihe ei ole outo eikä harvinainen. Monet näkevät yhteyden ja kaipaavat tätä yhteyttä. Harvoin puhutaan proosasta, proosallisuuden merkityksessä filosofiassa. Mihail Bahtinin ajattelu ja tuotanto on poikkeus: hän näki proosan arvon, uskoi sen tuovan esiin määrittelemättömän, keskeneräisen, yllätyksellisen.

Bahtinin hengessä totean, että filosofia tarvitsisi proosallisuutta, jonka avulla päästäisiin huonosta abstraktisuudesta, saavutettaisiin asioiden ajallisuus ja tapahtumien tapahtumaluonne.

Joskus proosakirjailijat ovat erityisen veijareita, tarinoitsijoita, fabuloitsijoita ja silloin he ovat erityisen vähän filosofisia (sanan huonossa ja yksiviivaisessa merkityksessä). Filosofit eivät yleensä kerro tarinoita (vaikka joskus, niin kuin kyynikkojen tapauksessa, anekdootti ilmaisee filosofian). Tarinoitsija saattaa silti pilke silmäkulmassa avata ikkunoita, jotka olisivat hyviä ikkunoita filosofinkin kurkistaa ulos.

Suomalaisessa nykykirjallisuudessa on yksi poikkeava kulkija, ikkunan avaaja, villi tarinoitsija: Antero Viinikainen. Hän muuttaa kaiken tarinaksi. On kuin mikä tahansa asia, päähän juolahtanut ajatus tai käteen sattunut esine, alkaisi muuttua tarinaksi heti kun Viinikainen ottaa siitä otteen.

Viinikaisen Sisiliskopalatsissa, kotiseudulleni sijoittuvassa romaanissa, kaikki on tarinaa ja tarinaa tarinan sisällä. Se kiertyy Canillas de Aceitunon maisemiin kadonneen kirjailijahahmon ympärille. Häntä etsitään ja hänet kadotetaan. On myös muita katoamisia, veijareita jotka hallitsevat katoamisen taidon. Aina ei ole myöskään selvää, kuka on kuka ja kenen sukua.

Jo ensimmäisessä virkkeessä ovat läsnä katoaminen, veijarius, hauta ja nauru: ”Melgaresin tempuista yliveto oli se kun hän pani kansalliskaartilaiset kaivamaan ruumistaan ylös kuraisesta maakuopasta samalla kun itse poltteli kaikessa rauhassa pitkänhoikkaa panatella-sikaria Sisiliskopalatsin takkavalkean ääressä...”

Niin... Olisi jonkun ajattelijaksi itseään tekevänkin hyvä kurkistaa näistä ikkunoista, joita viinikaiset, gogolit ja muut availevat. Minä en osaa muuta kuin asettaa itseni kysymyksen eteen: Mitä muuta minäkään olen tänne tullut tekemään muuta kuin oppimaan ja harjoittelemaan katoamisen taitoa?

Minkä muun tempun voisin tehdä?

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?

Michel Foucault fougueux (proosaruno)

Uskoen että on enemmän ja muuta ja hyläten maailman muuttumattomuuden Michel Foucault elehtii ilman oletuksia, ilman synteesiä, nimettömänä ja pysähtymättä. Lopulta on palattava ystävyyteen: huolehdittava erilaisuudesta, oikeudesta olla outo.

Silleen jättäminen

Tunnustin taannoin ystävälleni: ”Jonkinlainen lyönpä päätäni seinään -asenne, ajatusten pyörittäminen pakkomielteenomaisesti ollut päällä, mutta eilen menin tekojärvelle ja kävelin kukkien ja humisevien puiden keskellä vuorien voimaa keräten... ja aloin jo voida paremmin. Hiljaisuus ja kuunteleminen... Eivätkö nämä ole unohdettu tehokkaammin kuin se Heideggerin oleminen? Vai onko kyse samasta asiasta?” (Kysymykseni viittasi Heideggerin teesiin ”olemisen” unohtamisesta, kaiken tekemisestä välineelliseksi.)

Ystäväni vastasi: ”Olet silleen jättänyt mikä heideggerin arvostama metodi olla. Päivä nousee kuitenkin huomenna ja sitten taas tapahtumat tempaavat mukaansa.”

Martin Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen puhuessaan laskevan ajattelun ja mietiskelevän ajattelun erosta. Kalkuloiva ajattelu, laskeminen, kiinnittyy haluumme ottaa haltuun, käyttää; se on sitä mitä Heidegger kutsui teknologiseksi ajatteluksi. Silleen jättäminen ei ole passiivisuutta; se on mietiskelevä asenne, mietiskelyä, joka viipyilee, etsii merkitystä, mutta ilman ennaltamäärättyä tavoitetta. Se asettuu laskemista, laskeskelevaa ajattelua vastaan.

Nähdäkseni silleen jättämiseen kuuluu kuunteleminen, erityinen kuuntelemisen muoto: sellainen, missä kuulija ei määrää ja ohjaa, vaan antaa tapahtuvan tapahtua. Olematta heideggerilainen ja tajuamatta tarpeeksi hänen ajattelustaan voi väittää, että jotain merkityksellistä hän epäilemättä tavoitti.

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.

Kesän ja syksyn ohjelmasta

Niin kuin lupasin Mielenrauha-muistiinpanon kommentissa, aion julkaista joitakin huomautuksia ja välähdyksiä myös kesällä. Niillä saattaa olla tekemistä käynnissä olevien "tutkimustöiden" kanssa, olla niiden sivupolkuja tai sivutuotteita, mutta osa tulee olemaan (näin epäilen) vain pelkkiä vitsejä.

Syksyllä Sofia-opisto jatkaa filosofiakahvilaistuntoja Fuengirolassa kaksi kertaa viikossa (ainakin aluksi). Tulemme puhumaan mm. filosofiasta elämäntapana, runouden ja filosofian suhteesta sekä onnellisuudesta. Teemme myös lisäyksiä myrkkyoppiin ja kysymme, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa.

Tarkoitus on perustaa filosofiakahvilaryhmä myös Nerjaan. Valittu paikka (ainakin toistaiseksi) on Balcón de Europan yhteydessä sijaitsevan hotellin kahvila. Tämän ryhmän hengissäselviämisen edellytys on riittävä osallistujamäärä. Aiheita tulevat olemaan mm. hyvä elämä, itsensä kehittäminen, selkeys ja hybris.

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.

Tulivuori ja filosofi

Empedokles oli esisokraattinen filosofi, runoilija ja lääkäri, syntynyt Sisiliassa. Hänet tunnetaan teoriasta, jonka mukaan kosmos muodostuu neljästä elementistä: tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta. Hänen käsityksensä olivat osaltaan samankaltaisia kuin Herakleitoksen. Myös Empedokles ajatteli, että kosmos on jatkuvassa muutostilassa.

Joidenkin legendojen mukaan filosofi olisi kuollut syöksyttyään Etnan kraateriin. Hänen mukaansa on nimetty vedenalainen tulivuori Sisilian rannikolla. Tämän tulivuoren vaarallisuudesta on alettu viime aikoina puhua. Jos tulivuori halkeaa – ja se on mahdollista – se tulee aiheuttamaa tsunamin Italian rannikolla.

Tarinaa Empedokleesta ja tulivuoresta ollaan tulkittu monella tavalla. Minua se kiehtoo todennäköisesti hulluista tai vääristä syistä. Ajattelen, että kuva tulivuoren kraateriin syöksyvästä filosofista on kuva loputtoman uteliaasta sielusta, sankarista joka on valmis tuhoamaan itsensä ja valmis siis uusiutumaan. On mahdollista, että Empedokles halusi todistaa jotain. Uskon hänen ylimielisyydessään ja ylpeydessään olleen mukana myös antautumista: heittäytymistä elementtien sekaan.

Meiltä puuttuvat tällaiset ajattelijat, joiden syöksyt tuleen, hypyt, tanssiaskeleet ja eleet ruumiillistavat ajattelun. Siksi tämä kuva kiehtoo.

Hedelmällinen itsetutkiskelu

Puhumme jatkuvasti itsetutkistelusta. Minäkin, joka en usko, että on mitään sielun syvyyttä tai ainakaan en usko, että siitä syvyydestä löytyy mitään erityisen mielenkiintoista. Puhun itsetutkiskelusta yhtenä mahdollisuutena askeesiin, itsensä harjoittamiseen ja tietoisena siitä, että on monenlaisia tapoja tutkia itseään.

Mikä on hedelmällista itsetutkiskelua? Toisinaan, pahoin pelkään, itsetutkiskelu johtaa itsesyytöksiin, jatkuvaan katumusharjoitukseen. Katuminen tai itsensä syyttäminen ei ihmistä vahvista. Itsetutkiskelu voi muodostua itsensä kiduttamiseksi, kun lähtökohtana on syytös ja tuomitseminen ja kysymys siitä, olemmeko hyviä ja vai pahoja.

Ehkä olisi – jos tahdomme itsellemme vapautta - hedelmällistä kysyä: Kuka päättää puolestani? Missä minun elämästäni päätetään? Miten elämästäni päätetään, kuuliko joku ennen sitä minun näkemystäni? Etc. En tarkoita, että syytös pitäisi kohdistaa ulkopuolelle, vaan kysymys omasta itsestä ja omasta tilanteesta on sijoitettava siihen yhteyteen ja verkostoon, jossa elämme.

On jokatapauksessa suuri ero siinä, panemmeko itsemme katumaan vai yritämmeko itsetutkiskelun avulla tavoittaa mielenrauhaa tai suurempaa itsenäisyyttä. Puhun hedelmällisestä itsetutkiskelusta ajatellen, että kysymysten mittaajaksi ja testaajaksi voisi asettaa kysymyksen itsetutkistelun hedelmällisyydestä. Kun tutkimme itseämme, voisimme välillä kysyä: Onko tämä mitä teen itselleni hedelmällistä?

Minkälaisen suhteen haluan luoda itseni ja maailman välille? Vaatiiko se sitä, että tunnen itseni? Mitä merkitsee itsensä tunteminen? Itsetutkiskelun tarkoitus ei aina ja kaikkialla ole ollut oman syvimmän olemuksensa, ”sisäisen itsen” tunteminen. Jos kysyn, kuka minua hallitsee ja miten, en pyri tietämään, kuka olen, vaan selvittämään, millaiset valtasuhteet määrittelevät elämääni ja viime kädessä tavoite on tehdä itsestäni itsenäisempi, vahvempi, kyvykkäämpi päättämään itse.

Miksi puhun ”hedelmällisyydestä”? Siksi, etten tahdo köyhdyttää suhdettani maailmaan, köyhdyttää itseäni, vaan rikastaa, tehdä suhteestani itseeni ja muihin hedelmällisen, uusia ja erilaisia asioita mahdollistavan.

Itse koen hedelmälliseksi kysyä, tutkia, kuka päättää puolestani, kuka estää minua tekemästä jotain ja määrää tekemään jotain muuta. Lisäksi tunnen tarvetta pysähtyä miettimään asenteitani, tuntemuksiani ja niiden mieltä tai mielettömyyttä. Olemme perineet niin monta asennetta, reaktiotapaa, vanhoilta ajoilta, isovanhemmiltamme, esi-isiltämme, jotka elivät toisenlaisessa maailmassa. Ehkä noilla asenteilla saattoi olla oikeutuksensa, mutta nyt ne ovat vain muinaisia kerrostumia meissä.

Luonto, ihminen, taide

Onko olemassa ekoetiikkaa? Onko ekologinen etiikka edes mahdollista? Kysymykset voivat kuulostaa huvittavilta, koska monet ovat vakuuttuneita omasta ekologisesta eettisyydestään. En silti ole varma, onko meillä vielä varaa tällaiseen ylpeyteen.

Kyynikkofilosofi Demetrios (ensimmäiseltä vuosisadalta) sanoi, että maailma on meidän kaikkien yhteinen asuinpaikka. Tämä ”totuus” koski ihmisen ja maailman suhdetta; se oli muistutus ennen kaikkea siitä, että me emme ole yksin, erillään muusta maailmasta. Hän ei ehkä ajatellut luontoa, vaan ihmisyhteisöä, mutta tämän totuuden voisi ottaa johtotähdeksi. Ongelma on se, että totuus pysyy pelkkinä sanoina, jos se ei muutu toiminnaksi, osaksi olemisen tapaamme. Miten me voisimme tietää tämän toisin, tehdä tästä totuudesta elämäntavan?

Ekologia (eko=koti, talous, logos=oppi, tieto, sana) on ympäristön ja eliöiden suhteita tutkiva tieteenala, osa biologiaa, mutta nykyisin myös ”elämäntapa”, liike, ajatus ja pyrkimys ympäristön suojelemiseksi. Ihminen on osa ekosysteemiä, mutta koska ihminen toimii hyvin toisella tavalla, massiivisemmin ja tuhoisammin kuin muut eliöt, on tarve suojella ympäristöä ihmiseltä. Suojelun toteuttaa ihminen itse.

Ekologiset ajattelijat ja ympäristönsuojelijat puhuvat usein siitä, miten näkökulmamme on liian ihmiskeskeinen. Tämä on totta, mutta kaikkien eliöiden näkökulma on rajallinen; on ”luonnollista” että ihmisenkin tapa on rajallinen. Ihmisen tuhoisuus todistaa, että ihmisen paikka tässä maailmassa on poikkeuksellinen. Voimme siis olla ”ihmiskeskeisiä” ekologisessa, ”vihreässä” ajattelussa. Jos haluamme tehdä jotain, meidän täytyy keskittyä ihmisen muuttamiseen.

Nykyinen ekologisuus on lähtenyt liikkeelle tieteestä, luonnontieteestä, jonka sovellutukset ovat osa ongelmaa (ks. Rachel Carsonin Hiljainen kevät, Oppenheimer). Tieteen herättämät kysymykset ovat johtaneet kasvaneeseen tietoisuuteen ympäristöongelmista ja sen seurauksena erilaisiin normatiivisiin, lainsäädännöllisiin ja hallinnollisiin ratkaisuihin. Tiede ei ole kuitenkaan onnistunut synnyttämään etiikkaa, koska tieteellinen diskurssi sanoo mitä on, ei kuvittele mitä voisi olla tai miten pitäisi olla. Tieteellinen tieto ei ole toisin onnistunut muuttumaan ethokseksi, tavaksi olla maailmassa; se ei ole muuttanut ihmisen ja maailman, ihmisen ja luonnon suhdetta.

Paul Klee sanoi: ”Mikä taiteilija ei tahtoisi asua luonnon sylissä, luomakunnan primitiivisessä sydämessä?” Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.

Uskoisin, että Cézanne ajatteli samantapaisesti sanoessaan, että taiteilija ei esitä luontoa, vaan toteuttaa sen. Taiteilija toteuttaa tämän kytkeytymällä siihen energiaan, joka antaa luonnolle elämän.

Mitä voimme oppia näiltä – ja muilta – taiteilijoilta? Taitoa asuttaa maata, kytkeytyä siihen uudella, intensiivisemmällä tavalla. Ehkä meidän täytyy oppia olemaan taiteilijoita voidaksemme muuttaa suhteita maailmaan, myös toisiin ihmisiin. Ehkä sitten ajatus ”yhteisestä asuinpaikasta” ei ole enää abstrakti väittämä, vaan se muuttaa meitä, muuttuu osaksi meitä ja meidän verenkiertoamme. Silloin onnistuisimme tekemään maailmasta enemmän asuttavan.