Nautinto näkökulmana

(Rafael: Epikuros, yksityiskohta freskosta Ateenan koulu)

En yritä rakentaa hedonistista oppia. Kysyn, missä määrin nautinto voisi olla näkökulma. Nautinto voi olla jotain, joka johtaa etsimään ja keksimään asioita.

Nautinnon käsite ei ollut täysin vieras filosofialle varsinkaan antiikissa. Epikurokselle nautinto oli monien tulkintojen mukaan ennen kaikkea kivun ja tuskan puutetta, helpotusta, jotain varsin  pehmeää, neutraalia tai triviaalia. Puutarhasta ja ystävyydestä sekä yksinkertaisesta elämästä pitänyt filosofi pyrki välttämään fyysistä kipua, väsymystä ja häiriöitä.

Antiikista ainakin ajateltiin nautintoa ja pidettiin sitä tärkeänä. Nykyisin korostetaan halun merkitystä. Vielä vähän aikaa sitten kuppataudin aikaan holtittomuus samastettiin sairauteen, ja nautinnon nähtiin johtavan koko yhteiskuntajärjestyksen romahtamiseen. Vakiintuneiden moraaliluokitusten mukaan nautinto vie kärsimykseen.

Kreikassa ja Roomassa viisaiden sekä lääkäreiden huoli tuntui usein olevan, että nautinto on niin hetkellistä. He etsivät keinoja nautinnon pysyvyyteen ja määrittelivät katoavan nautinnon epäaidoksi ja todellisen nautinnon pysyväksi.

Etiikka on vapauden ajateltua käyttöä, harkintaa ja tutkintaa; se tutkii sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoista. Jos etiikan määrittelee näin, hyöty on siinä, että asetamme kysymyksen, johon ei voi vastata teorian avulla. Elämää ei tee elämisen arvoiseksi abstraktio, vaan tietyllä tavalla eletty elämä. Meidän täytyy kysyä jatkokysymys: Miten elää? Näin elämästä tulee ajattelun lähtökohta ja toimintakenttä. Tästä näkökulmasta katsottuna olisi mieletöntä väittää, että nautinto olisi epäeettistä, jotakin tuomittavaa. Nautinto tekee monta kertaa elämän elämisen arvoiseksi ja ongelma on pikemminkin se, miten voisimme lisätä nautintoa, luoda nautintoja, moninkertaistaa ne.

Jos itseään ei halua naulata identiteettiin, vaan antaa itselleen vapauden elää identiteetin lain ulkopuolella, se sisältää asenteen myös toista kohtaan. Nautinnollinen – eroottinen tai filosofinen - suhde toiseen ei merkitse sitä, että määrittelisi toisen. Ei ole syytä vahvistaa toisen identiteettiä eikä etsiä yhteistä identiteettiä.

Ja eikö nautintokin voisi olla näkökulma? Eikö olisi hyvä, että nautinnosta voisi tehdä näkökulman maailmaan? Jos maailmaa katsoo kärsimyksen näkökulmasta, se tyhjentää kaiken arvoista ja merkityksistä; se johtaa vääränlaiseen, hedelmättömään nihilismiin. Nautinto on luovuutta ja mahdollisuutta luovuuteen.

En tiedä, mitä kaikkea merkitsee ajatella nautinnosta käsin ja katsoa nautinnon läpi. Ainakin sen kautta arvioi ruumista ja ruumiillisuutta toisin. Sen kautta arvioi ruumiillisuutta toisin ja sen kautta elää ruumiillisemmin. Nautinnon kautta ajatteleminen mahdollistaa sen, että kysymyksen voi asettaa positiivisesti ja elämään suhtautuu aktiivisesti. Monesti suru lamaannuttaa eikä synkkyys synnytä mitään. Se pysäyttää. Sinulla ei ole enää voimia tehdä vastarintaa eli et osallistu kaikkeen tapahtuvaan, et muuta tilannetta.

Nautinto voi olla – parhaimmillaan – tapa olla maailmassa ja vielä enemmän: tapa palata maailmaan, sen konkretiaan, yhteyteen maan kanssa. Kerran tarjosin Suomeen joutuneelle kuubalaiselle cordobalaista vino finoa. Hänen nautinnollaan ei tuntunut olevan rajoja. ”Tässä maistuu aurinko”, hän sanoi onnellisena niin kuin  vain voi olla ihminen, joka on taas yhteydessä maahan ja aurinkoon, elämän lähteisiin.

(Filosofiakahvila tiistaisin Fuengirolassa tulee olemaan tästä lähtien klo11.00-12.30. Tänään 5.2 vielä alkaen 11.30. Helmikuun viimeisellä viikolla, kun 28.2. on pyhä, Torre del Marissa 27.2. ja Fuengirolassa 26.2. aiheena tulee olemaan "käveleminen ja ajattelu")

Mitoista, mitattomuudesta ja rahasta

Ihminen on aina mittaamassa ja tekemässä mittatikkuja. Silti olisi hyväksyttävä mitattomuus, yhteismitattomuus. Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus.

Kaikki tapaukset ovat erilaisia, on olemassa vain singulaarista, ei yleistä. Siksi ei voi olla yhteistä mittapuuta. Esimerkiksi jos haluamme arvioida ja mitata jonkun teon arvon ja merkityksen, emme voi arvioida sitä samanlaisten kriteerien avulla, koska sama teko erilaisissa olosuhteissa on eri teko.

Ajattelu on joskus näkemistä. Ajattelu, joka on näkemistä, näkee eron, huomaa luokittelemattoman ominaisuuden ja luokittelemattomuuden voiman – kyvyn ja valmiuden sellaiseen, jolle ei ole mallia. Tällainen ajattelu on siis epäklassista tai antiklassista; se on ilman mallia eikä se ole malliksikelpaavaa. Nykyisin ajattelulla on kuitenkin enemmän taipumus yksinkertaistamiseen, luokitteluun ja kaikkeen sovelllettavien mittojen keksimiseen.

Onko olemassa absoluuttisia arvoja? Suhteellisuus merkitsee, että jokin on arvokasta vain suhteessa johonkin toiseen asiaan. Absoluuttinen merkitsee, että arvokas on arvokasta itsessään. Muiden arvojen arvoa mitattaisiin suhteessa niihin. Voisimme siis ajatella tai kuvitella, että on olemassa absoluuttisia arvoja.

Filosofit ja tietenkin muutkin ihmiset ovat julistaneet, että tämä tai tuo asia, ihminen tai kauneus, ovat absoluuttisia arvoja. Tällainen pohdinta saattaa hyvinkin kestää teoreettista tarkastelua. Kestääkö se muuten? Kestääkö se käytännössä? Elämmekö niin, että jotkut arvot ovat absoluuttisia?

Välillä tuntuu, että toki meillä on yksi asia, johon kaikki suhteutetaan: raha. Raha pyrkii tekemään asioista yhteismitallisia. Joku omistautuu kasvatustyölle tai toisten auttamiseen. Hänkin puolustaa työnsä merkitystä puhuen rahasta. Kasvattaminen ja opettaminen on rahallisesti kannattavaa; se lisää ihmisten kykyjä ja siis kilpailukykyä. Hyväntahtoiset, oman työnsä arvon ymmärtävät ihmiset selittävät, että tämä tai tuo työ lisää ihmisten hyvinvointia ja on siis kannattavaa, koska se vähentää terveydenhoitokustannuksia. Kyse ei ole siitä, että tällainen argumentointi ei olisi kestävää; se on vain antautumista mittaamaan kaikkia asioita rahan avulla.

Olisi puhuttava rahan hallitsevuudesta ja sen hallitsemattomuudesta, mutta kiinnitän huomiota nyt vain sen tähän vääristävään vaikutukseen: se latistaa teot, eleet ja työt, koska se on muuttunut ainoaksi mitaksi eikä se tunnusta mitattomuutta. Mitä voimme sanoa elämäntavastamme, jos kaikki suhteutetaan rahaan ja kaikkea mitataan rahassa?

Jos kaikkea mitataan rahassa, myös ihminen mitataan sen avulla. Ajattelu, joka on tuottanut rahan uutta asemaa ainoana mittarina, on pistänyt meidät ajattelemaan henkisen pääomana, kyvyt kilpailukykynä ja ihmissuhteet investoinnin logiikan kautta. Samalla nämä piirteet elämässämme ja kulttuurissamme tekevät rahasta enemmän ja enemmän ainoan mittarin. Olemme kierteessä. Raha panee meidät kierteeseen, kiertoon ja vaihtoon. Me emme vaihda; raha vaihtaa meitä.

Tämä kierre, rahan muuttuminen ainoaksi mitaksi ja mittaamattoman katoaminen ovat syynä siihen, että jotkut haluaisivat palata ihmiseen, jonkinlaiseen ihmisen arvokkuuteen. Jos arvokkuus merkitsee mahdollisuutta olla toisin eikä esimerkiksi riittävää taloudellista vaurautta ja luottokelpoisuutta, tahdotaan jotain, joka halutaan jokaisessa käänteessä kieltää. Se on järjestelmänvastainen halu. Ainakin niin kauan kunnes joku keksii luoda näin haluavista markkinoinnin uuden kohderyhmän.

Voisi puhua rahan filosofiasta – niin kuin Simmell teki jo kauan sitten. Mutta ehkä ei voi puhua rahan filosofiasta samalla tavalla kuin tiedon filosofiasta tai rakkauden filosofiasta. Kyse ei ole siitä, että joku viisas pohtii, mitä on raha. Rahalla itsellään on filosofia, raha filosofoi. Raha tahtoo itseään, se ajattelee itseään lisääntyäkseen itsensä kanssa. Mikään ei ole sen oman logiikan sisällä pahaa. Vankiloista voidaan tehdä toimivia yrityksiä. Yksi kuitenkin syrjääntyy, katoaa - katoaa ainakin näkyvistä: mittaamattomuus.

Rahan filosofian, arvojen ja mittaamisen ongelma on tänään se, ettemme pysty näkemään mittaamattomuutta ja näin arvot alentuvat tai kuolevat – ja ne kuolevat epäluonnollisen kuoleman rahan murhaamina. Ongelma on tämä: rahan arvon pitäisi muuttua.

Takertuminen

(Nagarjuna)

Yritän ajatella kysymystä, miten elää. Teen sitä myös silloin, kun kysyn, mikä pilaa elämän. Kun kysyn tätä itseltäni, en ajattele, että sen pilaa jokin ulkopuolelta tuleva. Meidän ei aina tarvitse syyttää muita. Osaamme pilata elämän itsekin. On asioita, jotka lukitsevat meitä, lukitsevat mahdollisuuksia. On elivoimaa turmelevia huolia ja asenteita. Esimerkiksi buddhalaisessa ajattelussa puhutaan usein takertumisen vaarasta. Mitä on takertuminen?

Sanskriitin kielessä käytetään sana tanha, jano. Idea on yksinkertainen: ihminen janoaa asioita, tavaroita, rahaa, ystäviä, valtaa aiheuttaen itselleen kärsimystä, koska kaikki on katoavaa. Takertuminen ei ole synti; se on myrkky, joka johtaa kärsimykseen. Takertumisesta luopuminen on katoavaisuuden hyväksymistä.

Nagarjuna (150-250) oli intialainen filosofi ja runoilija, jonka runon kaksi säettä otan esimerkiksi ja lähtökohdaksi:

Takertumattomuus
On vapautta olla ei kukaan. 

Nämä sanat viittaavat muuhunkin kuin katoavaisuuden hyväksymiseen. Takertuminen paljastuu tekemiseksi, joka määrittää sen, keitä olemme. Kun takerrumme, olemme joku; meillä on identiteetti. Siksi takertumattomuus vapauttaa olemaan ”ei kukaan”.

Tämä on jotain hyvin vierasta länsimaiselle ajattelulle. Me olemme tottuneet kysymään tätä kysymystä: ”Kuka minä olen?” Tämä koetaan ratkaisevaksi ja tärkeäksi kysymykseksi. Nagarjunan säkeet avaavat uuden näkökulman ajatteluumme. Kun kysytään, kuka olen, pitäisi kysyä: Mihin ole takertunut ja siis mikä takertuminen määrittelee sen, että olen joku?

”Oh Lord won´t you buy me a Mercedes Bentz”, lauloi Janis Joplin. Janoamisen laulu. Mekin näemme, me länsimaalaiset, että Mercedes Bentzin omistaja määrittyy ja määrittelee itsensä joksikin. Samalla näemme, että siinä ei ole kaikki: ihminen ei ole jollain tavalla autenttinen tai kokonaan määrittynyt autonsa tai muun omistamansa esineen kautta. Siksi olemme keksineet tunteet. Syvempi ja aidompi ”minuus” määrittyy tunteiden kautta.

Silti voi kysyä ja on mahdollisesti syytä kysyä, missä määrin takertuminen, omistaminen ja halu omistaa määrittelee identiteettimme ja ennen kaikkea sen pysyvyyden. Missä määrin omistaminen takaa identiteetin? Omistuksen kohteet eivät ole pelkkiä esineitä. Omistamme joskus myös ihmisiä, niitä tunteita. Omistaminen on ilo: se on suhde, joka meillä on asioihin; se on suhde, joka luo pysyvyyttä.

Entä jos olisi vapaa olemaan ei kukaan? Millaisen ilon se voisi tuoda? Mikä meissä puhuu, kun janoamme? Mikä meissä puhuu, kun kysymme: ”Kuka minä olen?” Pilaako tämä kysymys elämämme? Johtaako se onneen?

Pohdin sitä, mikä pilaa elämämme. Siksi kysyn, mikä on myrkkyä. Mitä sitten teemme, jos huomaamme, että rakkautemme asioihin, esineisiin ja ihmisiin on myrkky? Mitä meille tapahtuu, jos huomaamme arvojemme, kulttuurimme ja perinteidemme olevan myrkkyä?

Ikonoklasti

(Juan García Ponce)

(Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 16.1. ja Fuengirolassa 17.1.)

Sanalla eikonoklasmos on huono kaiku kristillisessä historiassa. Katolinen ensyklopedia kertoo, että kyse oli kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan kerettiläisestä liikkeestä, joka vastusti kuvainpalvontaa. Katolisen kirkon määritelmän mukaan on kyse kunnioituksesta, ei kuvainpalvonnasta. Eikonoklasmos merkitsee ”kuvainrikkomista”. Ikonoklasti on pyhien kuvien ja pyhäinjäännösten rikkoja. Sama lähde toteaa, ettei ole selvää, mikä oli liikkeen alkuperä, mutta epäillään, että se sai vaikutteita islamista.

Sanaa ikonoklasti käytetään nykyisin laajemmin. Esimerkiksi kirjailijasta tai taiteilijasta saatetaan sanoa, että hän on ikonoklasti, kun hän särkee tai turmelee yleisen käsityksen, pysyväksi muodostuneen kuvan jostakin asiasta tai ihmisestä. Nykyaikainen ikonoklasmia ei rajoitu pyhiin kuviin tai temppeleihin; se on hyökkäystä tekopyhiä, valheellisia instituutioita vastaan, idealisoitujen hahmojen likaamista, maailmankuvien kaatamista ylösalaisin.

 Kuvalla on voima. Se muuttuu helposti pysyväksi, joskus pyhäksi. Silloin sille tulee erityinen asema: se tulee ainoaksi kuvaksi. Mielikuvitus, kuvitteleminen, voitaisiin nähdä näin vastakkaiseksi liikkeeksi, kuvien pistämiseksi muutostilaan, liikkeeseen. Mielikuvitus – on se sitten hyve tai pahe – olisi näin ikonoklasmiaa, kuvainkaatamista, särkemistä.

Ihminen tekee kuvia. Hän tekee omien olettamustensa mukaisen kuvan jo tietämänsä pohjalta. Tämä kuva hänen horisonttinsa määrää ja asiat luokittelee. Richard Sennett kirjoittaa: ”Kuvat luokittelevat: on niitä, jotka kuuluvat ryhmäkuvaan ja jotka eivät.”

Miten ajattelusta voisi tulla ikonoklasmiaa? Miten ajattelija voisi enää olla ikonoklasti? Olisiko hyvä, että filosofi olisi ikonoklasti eikä vain imartelija? Kun filosofi kutsutaan jonnekin puhujaksi tai hän toimii neuvonantajana yrityksessä tai poliittisessa maailmassa, hän on vaarassa tulla taitavaksi, siis varovaiseksi. Hänen ei tarvitse edes myötäillä, jos ei sano mitään.

Ajattelijan tehtävän ei pitäisi olla tyynnyttää ja siten tehdä sopeutuvaisiksi kuulijoitaan. Filosofia ja ajattelu kesytetään ja se valjastetaan monilla tavoin. Siksi ikonoklastinen ajattelu ilmenee monesti maanalaisissa tai karnevalistisissa muodoissa. Kuinka monta ikonoklastia kutsutaan minnekään? Kuinka monta ikonoklastia nimitetään professorin virkaan? He eivät käyttäydy aina sivistyneesti. He saattavat huutaa.

Bill Hicks (1961-1994), stand up –koomikko, on mielenkiintoinen esimerkki. Hän oli ikonoklasti, joka hyökkäsi fundamentalismia, sotaa ja huumeiden vastaista sotaa vastaan. Erityisen mielenkiintoista on se, että hän yritti – joskus hyvin väkivaltaisesti, sarkastisesti ja armottomasti - tuoda esiin kuvienluojien petollisuuden: hän tahtoi murskata kuvan tiedotusvälineiden ja mainosmiesten harmittomuudesta. Hicks tahtoi herättää, saarnata ja näyttää, että kuvienluojat hallitsevat meitä; he manipuloivat ja vääristävät, pelottelevat ja myyvät, panevat unilääkkeen ja myyvät.

Kun taiteilija tai ajattelija yrittää kuvitella jotain toisenlaista, päästä irti annetusta maailmasta, hän joutuu murtautumaan olemassaolevien kuvien läpi. Tätä työtä tehdään ulkopuolella, kulttuurissa, mutta myös itsessä, sillä jokainen sielu on kuvien kaappaama.

Jotkut myös näkevät, ettei kyseessä ole taiteen, kirjallisuuden tai ajattelun sivutuote, vaan niiden ydin. Juan García Ponce sanoi: ”Kirjailijan velvollisuus on avata kokemuksen kenttä. Siksi näkemykseni ovat ikonoklastisia.”

Leijailua

(Joannes Sambucus: Emblemata et aliquot nummis antiqui operis, 1564)

Kerrotaan, että Thales Miletoslainen, ensimmäinen filosofi, katseli taivaalle miettien syntyjä syviä ja putosi kaivoon. Sokrateen mielestä tämä anekdootti pätee kaikkiin filosofeihin. Tämähän on aika yleinen käsitys filosofeista vieläkin: hassuja, turhia, epäkäytännöllisiä ja käsittämättömiä.

He itsekin nauravat itselleen, ainakin Sokrates. Aristofanes, komedian taitaja, nauroi lisää - myös Sokrateelle, varsinkin näytelmässään Pilvet. Sokrates on siinä korissa kohotettuna ilmoihin. Kun häneltä kysytään, mitä hän siellä tekee, Sokrates vastaa juhlallisesti: ”Kuljen ilmoissa ja tarkkailen aurinkoa.”

Filosofit, metafyysikot, teologit ja astrologit – epäilemättä samaa kastia; katsovat taivaalle, korkeuksiin, tuolle puolen. Niin kauan ja hartaasti ja kauan katsovat, että jalat nousevat ilmaan. Ei, eivät he kaivoon putoa, lähtevät vaan leijailemaan. Ovat ruumiittomia, lihattomia ja niin henkeviä, että henkenä leijailevat, kuin lehdet tuulessa leijailevat, kosmisissa tuulissa leijailevat.

Samalla tavalla, yhtä hyvistä syistä, voisi nauraa monille käytännöllisille, vakaville ja käsitettäville. He ovat niitä, jotka laativat suunnitelmia avaruuden valloittamisesta. He etsivät elämää ulkoavaruudesta, toisilta planeetoilta. Kovin käytännöllinen, helppo ja nopea tapa ratkaista ongelmiamme tämä ei ole. He eivät sitä lupaakaan, keskittyvät tehtäväänsä silti, eivät kysele - niin kuin hassut - miten täällä pitäisi elää.