Ikonoklasti

(Juan García Ponce)

(Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 16.1. ja Fuengirolassa 17.1.)

Sanalla eikonoklasmos on huono kaiku kristillisessä historiassa. Katolinen ensyklopedia kertoo, että kyse oli kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan kerettiläisestä liikkeestä, joka vastusti kuvainpalvontaa. Katolisen kirkon määritelmän mukaan on kyse kunnioituksesta, ei kuvainpalvonnasta. Eikonoklasmos merkitsee ”kuvainrikkomista”. Ikonoklasti on pyhien kuvien ja pyhäinjäännösten rikkoja. Sama lähde toteaa, ettei ole selvää, mikä oli liikkeen alkuperä, mutta epäillään, että se sai vaikutteita islamista.

Sanaa ikonoklasti käytetään nykyisin laajemmin. Esimerkiksi kirjailijasta tai taiteilijasta saatetaan sanoa, että hän on ikonoklasti, kun hän särkee tai turmelee yleisen käsityksen, pysyväksi muodostuneen kuvan jostakin asiasta tai ihmisestä. Nykyaikainen ikonoklasmia ei rajoitu pyhiin kuviin tai temppeleihin; se on hyökkäystä tekopyhiä, valheellisia instituutioita vastaan, idealisoitujen hahmojen likaamista, maailmankuvien kaatamista ylösalaisin.

 Kuvalla on voima. Se muuttuu helposti pysyväksi, joskus pyhäksi. Silloin sille tulee erityinen asema: se tulee ainoaksi kuvaksi. Mielikuvitus, kuvitteleminen, voitaisiin nähdä näin vastakkaiseksi liikkeeksi, kuvien pistämiseksi muutostilaan, liikkeeseen. Mielikuvitus – on se sitten hyve tai pahe – olisi näin ikonoklasmiaa, kuvainkaatamista, särkemistä.

Ihminen tekee kuvia. Hän tekee omien olettamustensa mukaisen kuvan jo tietämänsä pohjalta. Tämä kuva hänen horisonttinsa määrää ja asiat luokittelee. Richard Sennett kirjoittaa: ”Kuvat luokittelevat: on niitä, jotka kuuluvat ryhmäkuvaan ja jotka eivät.”

Miten ajattelusta voisi tulla ikonoklasmiaa? Miten ajattelija voisi enää olla ikonoklasti? Olisiko hyvä, että filosofi olisi ikonoklasti eikä vain imartelija? Kun filosofi kutsutaan jonnekin puhujaksi tai hän toimii neuvonantajana yrityksessä tai poliittisessa maailmassa, hän on vaarassa tulla taitavaksi, siis varovaiseksi. Hänen ei tarvitse edes myötäillä, jos ei sano mitään.

Ajattelijan tehtävän ei pitäisi olla tyynnyttää ja siten tehdä sopeutuvaisiksi kuulijoitaan. Filosofia ja ajattelu kesytetään ja se valjastetaan monilla tavoin. Siksi ikonoklastinen ajattelu ilmenee monesti maanalaisissa tai karnevalistisissa muodoissa. Kuinka monta ikonoklastia kutsutaan minnekään? Kuinka monta ikonoklastia nimitetään professorin virkaan? He eivät käyttäydy aina sivistyneesti. He saattavat huutaa.

Bill Hicks (1961-1994), stand up –koomikko, on mielenkiintoinen esimerkki. Hän oli ikonoklasti, joka hyökkäsi fundamentalismia, sotaa ja huumeiden vastaista sotaa vastaan. Erityisen mielenkiintoista on se, että hän yritti – joskus hyvin väkivaltaisesti, sarkastisesti ja armottomasti - tuoda esiin kuvienluojien petollisuuden: hän tahtoi murskata kuvan tiedotusvälineiden ja mainosmiesten harmittomuudesta. Hicks tahtoi herättää, saarnata ja näyttää, että kuvienluojat hallitsevat meitä; he manipuloivat ja vääristävät, pelottelevat ja myyvät, panevat unilääkkeen ja myyvät.

Kun taiteilija tai ajattelija yrittää kuvitella jotain toisenlaista, päästä irti annetusta maailmasta, hän joutuu murtautumaan olemassaolevien kuvien läpi. Tätä työtä tehdään ulkopuolella, kulttuurissa, mutta myös itsessä, sillä jokainen sielu on kuvien kaappaama.

Jotkut myös näkevät, ettei kyseessä ole taiteen, kirjallisuuden tai ajattelun sivutuote, vaan niiden ydin. Juan García Ponce sanoi: ”Kirjailijan velvollisuus on avata kokemuksen kenttä. Siksi näkemykseni ovat ikonoklastisia.”