Toivon periaate

 

Erns Bloch

Filosofiakahvila jatkaa 5.helmikuuta. Jos pitäjän ääni kestää.

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. helmikuuta:

Ernst Bloch (1885-1977) kirjoitti laajan, moniosaisen teoksen Toivon periaate (Das Prinzip Hoffnung, 1954, 1955, 1959). Hän ei puolusta toiveajattelua, päinvastoin. Maailma näyttäytyi hänen silmiinsä muuttuvana, muutettavana ja muovautuvana. Maailmaan on ilmaantunut vallankumouksen mahdollisuus. Bloch ei puolusta toiveajattelua, mutta hän puolustaa utopiaa, ainakin tietynlaista utopiaa, jota hän nimittää konkreettiseksi.

Blochin kuvaamassa positiivisessa utopistisessa ajattelussa todellisuus ei ole ennalta  määrittynyt; siinä on mukana toteutumattomia mahdollisuuksia, siemeniä, uusia muutoksen tiloja. Tällaisen ajattelun hahmottama todellisuus on prosessi, ei kivettynyt asioiden tila.  Utopiaa ei voi kumota tai osoittaa tyhjäksi pelkästään faktisen todellisuuden näkökulmasta. Ajatukset ovat vakavia ja huomionarvoisia, vaikka kääntäisimmekin taas katseemme arkeen, poliittiseen peliin, joka näyttää olevan kaukana kaikista unelmista ja toiveista. Ajatus on vakava – joillekin varmasti huolestuttava. Se nostaa esiin kysymyksen, voisiko politiikka kaikesta huolimatta olla muutakin kuin reaalipolitiikkaa. 

Utooppisuus ilmaantuu Blochin tulkinnan mukaan länsimaiseen ajatteluun keskiajalla. Ajatus siitä, että maailma ei ole pysyvä ja voimme päästä parempaan maailmaan, on vaikuttanut syvästi. Bloch oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että jo ennen 1500-lukua, 1100- ja 1200-luvuilla oli kansannousuja, kollektiivisia kapinoita, joissa ajatus oli läsnä. Blochille nämä epäortodoksiset ajatukset vallankumouksellisuuden ja utopisuuden synnystä kristillisessä ajattelussa, eskatologiassa, aiheuttivat pulmia.

Tiedämme, että utopiat voivat olla vaarallisia. Toivon periaate on silti tosiasia. Monet ovat eläneet sen mukaan ja organisoineet sekä onnistuneita että epäonnistuneita käytäntöjä periaatetta seuraten. Potentiaalisesti positiivinen utopistisuus on totta myös mikrotasolla. Bloch kirjoitti: ”Aina pyydetään jotain, huudetaan. Ihmisellä ei ole sitä mitä hän haluaa...” Toivossa on jotain sammumatonta. Ihminen on Blochille unelmoiva olento, joka vaalii unelmiaan ja pyrkii toteuttamaan niitä, tekemään elämästä mahdollisimman paljon elämisen arvoista riippumatta olosuhteista.

En ole antamassa kenellekään toivoa tai sitä ottamassa pois. Muistutan vain tästä tosiasiasta. Ihmisen ajattelu, kysymykset ja toivo voivat murentaa kivettyneen todellisuuden, tehdä siitä prosessin. Se mikä tapahtuu, saattaa tehdä tyhjäksi toiveen, mutta todellisuus voi myös ruokkia toivoa. Toivon periaate – pyrkimys uuteen ja parempaan maailmaan – selviää hengissä kaikesta huolimatta, ennusteista huolimatta.

Muistutan siis tosiasiasta, että vuosisatojen ajan toivo on elänyt, ollut mukana länsimaisessa ajattelussa, synnyttänyt tahdon tehdä vallankumouksia. Vaikka emme pitäisi vallankumousta haluttavana, se tahto on olemassa. Mitä meidän pitäisi tehdä tällaisen vaarallisen ja tärkeän periaatteen ja voiman edessä? Pitäisikö se hävittää? Pitäisikö oppia elämään sen kanssa?

Ainakin meidän on oltava valppaina. Me emme ole lopullisessa muodossa. Jotain voi tapahtua. Maailma voi muuttua. Siksi on vielä niitä, jotka haluavat muokata meitä, ohjata meitä. Me voimme ottaa myös omat kätemme käyttöön.

Meidän on oltava valppaita vaaran edessä. Oltava myös valmiita oppimaan. Bloch muistuttaa myös, että toivo pitää oppia. Ehkä toivon periaate voi saada vääristyneen muodon, ehkä toivo voi muuttua dominoinnin muodoksi. Yksi tapa välttää tämä on, että se olisi samalla moraali tai moraalinen ideaali, joka on kiinnittynyt olosuhteisiin, käsillä oleviin taisteluihin. Ehkä toivo on silloin hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta, onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kirouksen ylistys

 

Mihail Bahtin

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.tammikuuta:

Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä. Tämä on ollut sisäinen huutoni. Se on myös muistutus itselle ja epätoivoinen yritys uida vastavirtaan, sillä virta vie jaaritteluun, loputtomaan kommentointiin, huhujen levittämiseen ja polemiikkiin.

Sanominen voisi olla merkityksellistä, jos se auttaisi ihmisiä näkemään mitä he ovat. Epäilemättä puhujan sanoilla on merkitystä, jos ne näyttävät kuulijoille tilanteen, jossa he ovat. Merkitykselliset sanat voivat olla julmia, purra syvälle, näyttää kuulijoille heidän epäonnistumisen tai heidän toimintansa arvon. Ne voivat varoittaa kuulijoita heidän päätöstensä ja tekemistensä seurauksista.

Merkitykselliselle sanomiselle ei ole aina järjestettyjä ja ihanteellisia olosuhteita. Ei edes parhaassa mahdollisessa maailmassa, maailman onnellisimmassa maassa. Kuulija ei ole aina niin valmis kallistamaan korvaansa. Hänellä voi olla käsi selän takansa, veitsen kahvalla. Tai ehkä se on laki.

Esimerkiksi yhteiskunnan hierarkiat, ihmisten välinen epätasa-arvo muokkaavat olosuhteet epäsuotuisaksi keskustelulle, kuuntelulle, asialliselle puheelle. Kirous on se mikä heikolle jää. Ylempänä oleva, vallanpitäjä, tekee jotain epäoikeudenmukaista, kävelee heikomman yli. Pienempää kiusataan. Ylivoimainen isompien lauma piirittää pienen pojan tai tytön. Jos pienellä ja heikolla ei ole mitään tehtävää, ei mitään mahdollista sanottavaa, hän kiroaa. Hän kiroaa, jos pystyy.

En sano, että kirous on filosofian isä tai äiti. Se on silti ollut siinä mukana alusta lähtien. Filosofia ei ole aina ollut pelkästään onnellista, onnistunutta tai epäonnistunutta dialogia, totuuden etsintää. Se on ollut myös totuuden sanomista, parrhesiaa – ja se oli ennen kaikkea sitä, että heikossa asemassa oleva nousee ja puhuu suoraan vallanpitäjälle, ylempänä istuvalle.

Kirouksen ja manauksen sisältö ei sinänsä ole filosofisesti merkityksellistä. Sen olemassaolo on silti filosofisen pohdiskelun aihe; se antaa syyn ajatella. Vielä hämmästyttävämpää on, että kirous voi olla sydän, joka antaa filosofiselle ajattelulle muodon ja energisyyden. Jos olisi olemassa totuus – siis jos joku sen sanoisi – se ei olisi looginen demonstraatio, vaan paljas ja raaka läimäys päin naamaa.

Mihail Bahtin kuvasi keskiajan ja renessanssin naurua, erityisesti Rabelais´n tyyliä ja kuvajärjestelmää ja näki selvästi torin kirousten ja manausten erityisen voiman. Niissä oli voimaa ivata, alentaa, materialisoida ja ruumiillistaa maailmaa. Siksi kiroukset, niihin liittyvät kansankieliset lajit olivat tyyliä luovia tekijöitä Rabelais´lle. Kyse ei ollut ulkoisesta tai pinnallisesta asiasta. Ne loivat iloisen, pelottoman, vapaan ja avoimen puheen. Tuota puhetta tarvitsee myös filosofia, on aina tarvinnut.  

Job nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Hän vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. Nälkälakko ja jopa itsemurha voivat ovat viimeiset keinot kirota – ei kohtaloa, vaan pomoa tai tyrannia. Ehkä filosofialla on tulevaisuutta, jos se oppii kiroamaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila