Toivo ja askeesi

Bloch
 

Filosofiakahvila 7.2./8.2./9.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Erich Fromm (1900-1980) sanoi, ettei toivo ole passiivista odotusta eikä epärealistista toimintaa,  jotta jokin mahdoton toteutuisi. Hän kirjoitti: “Toivo on sitä, että on joka hetki valmis vielä syntymättömälle ja sitä, ettei vajoa epätoivoon, jos se ei synny meidän elinaikanamme.” Hän liitti toivoon tietyn vahvuuden. Ihmisen täytyy olla vahva nähdäkseen ja vaaliakseen merkkejä siitä, että jokin on valmis syntymään.

Laajan teoksen toivosta kirjoittanut Ernst Bloch ei ollut naiivi. Ruumiin harjoittaminen oli natsien prioriteetteja. Treenaamisen tarkoitus oli saada tykinruokaa. Urheilu ei ole koskaan epäpoliittista, hän sanoo. Silti hän toteaa, että atleettinenkin harjoitus on toiveikasta; se ei tavoittele vain kuntoa, kehon kontrollia, rasvan polttamista. Harjoittelija pyrkii saavuttamaan enemmän. Hän toivoo kykenevänsä parempaan kuin mihin hän kykeni aikaisemmin ja mitä hänelle on syntymässä luvattu.

Nämä kaksi huomiota saavat minut kysymään kysymyksiä toivon ja askeesin, harjoituksen, yhteydestä. Frommin väitteet ovat mielenkiintoisia esimerkiksi siksi, että toivoa ei nähdä haaveiluna, pilvilinnojen rakentamisena, vaan todellisten mahdollisuuksien vaalimisena, valmiutena uuteen.

Tämä tuntuu vaativan kahdenlaista harjoitusta. Ensinnäkin se vaatii älyllistä harjoitusta, tutkimusta joka ei keskity vain siihen, mitä on, vaan myös mahdollisuuksiin, vaikka kuinka pieniin. Sanoessaan toivon olevan valmiutta (readyness) Fromm ei sano, että toivo vaatii harjoitusta; hän sanoo, että se on harjoitusta, silla askeesi on valmistautumista, itsensä tekemistä valmiiksi erilaisiin tilanteisiin. Ollaksemme valmiita, osataksemme vaalia merkkejä muutoksesta meidän on voitettava itsessämme epätoivo, tietynlainen pessimismi. Myös tämä vaatii tietynlaista ymmärryksen harjoittamista. Tosiasioiden toteamisesta ei pidä tehdä päätelmää, että kaikki tulee olemaan samalla tavalla aina ja ikuisesti.

Blochin teksti kiinnittää toivon suoraan harjoitteluun, vaikka atleetin harjoitteluun, ei niin sanotusti henkisiin harjoituksiin. Toivo paremmasta on harjoittelun motiivi, ja harjoittelu on edellytys sille, että toiveesta voi tulla totta. Siitä tulee enemmän totta harjoittelun myötä. Askeesi ja sitä motivoiva toivo, askeesin kasvattama toivo, mahdollistaa sen, että ihminen ei ole kiinni annetussa, siinä mitä luvattiin syntymässä. Bloch sanoi, että toivo on opittava. Väitän: Se opitaan askeesin avulla.

Onko toivo toivottavaa? Jotkut filosofit, esimerkiksi Spinoza, ovat liittäneet toivon vääränlaiseen asenteeseen, tulevaisuuden odotukseen, joka on rinnastettavissa pelkoon. Tätä vastaan voisi sanoa, että toivon toivottavuus riippuu siitä, millaisesta toivosta puhumme. Olisi myös tärkeää kehittää harjoittelun muotoja, joiden avulla voisi valvoa, ettei toivoamme väärinkäytetä.

Meidän pitää varoa. Mutta voidaan sanoa: Varokaa, voittajat. Ei voi aliarvioida ihmisten tahtoa, toivoa, vastarintaa. Ihmiset ovat kykeneväisiä taistelemaan, vaikka tosiasiat lannistaisivat ja ennusteet masentaisivat.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivon periaate

 

Erns Bloch

Filosofiakahvila jatkaa 5.helmikuuta. Jos pitäjän ääni kestää.

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 5. helmikuuta:

Ernst Bloch (1885-1977) kirjoitti laajan, moniosaisen teoksen Toivon periaate (Das Prinzip Hoffnung, 1954, 1955, 1959). Hän ei puolusta toiveajattelua, päinvastoin. Maailma näyttäytyi hänen silmiinsä muuttuvana, muutettavana ja muovautuvana. Maailmaan on ilmaantunut vallankumouksen mahdollisuus. Bloch ei puolusta toiveajattelua, mutta hän puolustaa utopiaa, ainakin tietynlaista utopiaa, jota hän nimittää konkreettiseksi.

Blochin kuvaamassa positiivisessa utopistisessa ajattelussa todellisuus ei ole ennalta  määrittynyt; siinä on mukana toteutumattomia mahdollisuuksia, siemeniä, uusia muutoksen tiloja. Tällaisen ajattelun hahmottama todellisuus on prosessi, ei kivettynyt asioiden tila.  Utopiaa ei voi kumota tai osoittaa tyhjäksi pelkästään faktisen todellisuuden näkökulmasta. Ajatukset ovat vakavia ja huomionarvoisia, vaikka kääntäisimmekin taas katseemme arkeen, poliittiseen peliin, joka näyttää olevan kaukana kaikista unelmista ja toiveista. Ajatus on vakava – joillekin varmasti huolestuttava. Se nostaa esiin kysymyksen, voisiko politiikka kaikesta huolimatta olla muutakin kuin reaalipolitiikkaa. 

Utooppisuus ilmaantuu Blochin tulkinnan mukaan länsimaiseen ajatteluun keskiajalla. Ajatus siitä, että maailma ei ole pysyvä ja voimme päästä parempaan maailmaan, on vaikuttanut syvästi. Bloch oli oikeassa ainakin siinä mielessä, että jo ennen 1500-lukua, 1100- ja 1200-luvuilla oli kansannousuja, kollektiivisia kapinoita, joissa ajatus oli läsnä. Blochille nämä epäortodoksiset ajatukset vallankumouksellisuuden ja utopisuuden synnystä kristillisessä ajattelussa, eskatologiassa, aiheuttivat pulmia.

Tiedämme, että utopiat voivat olla vaarallisia. Toivon periaate on silti tosiasia. Monet ovat eläneet sen mukaan ja organisoineet sekä onnistuneita että epäonnistuneita käytäntöjä periaatetta seuraten. Potentiaalisesti positiivinen utopistisuus on totta myös mikrotasolla. Bloch kirjoitti: ”Aina pyydetään jotain, huudetaan. Ihmisellä ei ole sitä mitä hän haluaa...” Toivossa on jotain sammumatonta. Ihminen on Blochille unelmoiva olento, joka vaalii unelmiaan ja pyrkii toteuttamaan niitä, tekemään elämästä mahdollisimman paljon elämisen arvoista riippumatta olosuhteista.

En ole antamassa kenellekään toivoa tai sitä ottamassa pois. Muistutan vain tästä tosiasiasta. Ihmisen ajattelu, kysymykset ja toivo voivat murentaa kivettyneen todellisuuden, tehdä siitä prosessin. Se mikä tapahtuu, saattaa tehdä tyhjäksi toiveen, mutta todellisuus voi myös ruokkia toivoa. Toivon periaate – pyrkimys uuteen ja parempaan maailmaan – selviää hengissä kaikesta huolimatta, ennusteista huolimatta.

Muistutan siis tosiasiasta, että vuosisatojen ajan toivo on elänyt, ollut mukana länsimaisessa ajattelussa, synnyttänyt tahdon tehdä vallankumouksia. Vaikka emme pitäisi vallankumousta haluttavana, se tahto on olemassa. Mitä meidän pitäisi tehdä tällaisen vaarallisen ja tärkeän periaatteen ja voiman edessä? Pitäisikö se hävittää? Pitäisikö oppia elämään sen kanssa?

Ainakin meidän on oltava valppaina. Me emme ole lopullisessa muodossa. Jotain voi tapahtua. Maailma voi muuttua. Siksi on vielä niitä, jotka haluavat muokata meitä, ohjata meitä. Me voimme ottaa myös omat kätemme käyttöön.

Meidän on oltava valppaita vaaran edessä. Oltava myös valmiita oppimaan. Bloch muistuttaa myös, että toivo pitää oppia. Ehkä toivon periaate voi saada vääristyneen muodon, ehkä toivo voi muuttua dominoinnin muodoksi. Yksi tapa välttää tämä on, että se olisi samalla moraali tai moraalinen ideaali, joka on kiinnittynyt olosuhteisiin, käsillä oleviin taisteluihin. Ehkä toivo on silloin hellittämättömyyttä, vastarintaa. María Zambrano kysyi José Ángel Valentelta, onko vaivan arvoista jatkaa kirjoittamista tämän maailman edessä. Valente vastasi: ”Se on vaan niin, että uskon feenikslintuun.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Utopia

(Paul Elúard)

Miten ajattelemme? Mitä merkitsee esimerkiksi utopia tai utopistisuus ajattelussamme?

Kun kieli – tai tarkemmin erilaiset sosiaaliset käytännöt – määrittelevät ja määräävät ihmisiä, ne laittavat heidät ja asiat ”paikoilleen”. Paikka on valmiiden skeemojen hahmottama, niiden aitaama. Paikassa maailma on fiksoitunut; siitä ei nouse esiin asioita, mikään ei kehkydy.

Tällainen paikka voi muodostua sietämättömäksi, vähintäänkin epämukavaksi. Haluamme osata kuvitella toisenlaisia paikkoja; silloin alamme käyttää mielikuvitustamme olemassaolemattoman paikan, utopian luomiseen. Kreikan sana utopia merkitsee ei-paikkaa.

Utopia muuttuu helposti hulluksi suunnitelmaksi, vaaralliseksi poliittiseksi ohjelmaksi ja todellisuutta sääteleväksi mielivaltaiseksi moraaliperiaatteeksi. Tämän välttämiseksi emme osaa tehdä paljoakaan. Se vaatisi, että utopia ei muodostuisi enemmän tai vähemmän kaukaisessa tulevaisuudessa olevaksi haavekuvaksi.

Jotta utopialla olisi positiivista potentiaalia se ei saisi sulkea tulevaisuutta, luoda historialle maalia; utopia ei saisi olla unelma ”kotiintulosta”. Ei-paikka voi olla kuviteltu paikka, fantasia, mutta myös jokin mahdollisesti läsnäoleva, tosin vaikeasti havaittavissa oleva mahdollisuus. Jos utopia syntyy tunteesta, että ”jokin puuttuu”, se saattaa olla mukana synnytysprosessissa, tuomassa tätä puuttuvaa maailmaan.

”Joka uneksii ei ole sidoksissa paikkaan”, kirjoitti Ernst Bloch, 1900-luvun ajattelija, utopian ja ”toivon periaatteen” puolustaja. Toivo ei synny tyhjästä eikä pysy hengissä, jos emme kuitenkin sitoudu tähän aikaan, keskity nykyhetkeen ja yritä sitä kautta tutkia, mikä voisi muuttua ja minkä olisi hyvä muuttua.

On olemassa toisia maailmoja, mutta ne ovat tässä, kirjoitti Elúard, ranskalainen runoilija. Enemmän kuin ehdottaisin utopian puolustamista uskaltaisin ehdottaa näkemiskyvyn kehittämistä, yritystä nähdä toiset maailmat tässä maailmassa, nykyisyydessä, kohtaamissamme ihmisissä.

Kun pohdimme utopian luonnetta ja paikkaa, luomme samalla suhdetta toivoon, sen mahdollisuuteen. Toivo ei synny tiedollisesta varmuudesta eikä tyhmyydestä; se syntyy kapinasta, halusta että olisi toisin. Tällainen kapina avaa eteemme mahdollisuuden, että olisi toisin.

Vaikka asettaisimme – viisaasti, varovaisesti – kysymysmerkin utopian perään, ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon. Enrique Vila-Matas kirjoittaa: ”On mahdollista, että tietoisuudessa mahdollisuudesta hengen pelastukseen voi löytää suojapaikan epätoivoa vastaan.” Tässä alleviivaisin sitä, että tietoisuus mahdollisuudesta – mahdollisuuden avaaminen eteemme – tekee meidät vahvemmiksi.