Utopia

(Paul Elúard)

Miten ajattelemme? Mitä merkitsee esimerkiksi utopia tai utopistisuus ajattelussamme?

Kun kieli – tai tarkemmin erilaiset sosiaaliset käytännöt – määrittelevät ja määräävät ihmisiä, ne laittavat heidät ja asiat ”paikoilleen”. Paikka on valmiiden skeemojen hahmottama, niiden aitaama. Paikassa maailma on fiksoitunut; siitä ei nouse esiin asioita, mikään ei kehkydy.

Tällainen paikka voi muodostua sietämättömäksi, vähintäänkin epämukavaksi. Haluamme osata kuvitella toisenlaisia paikkoja; silloin alamme käyttää mielikuvitustamme olemassaolemattoman paikan, utopian luomiseen. Kreikan sana utopia merkitsee ei-paikkaa.

Utopia muuttuu helposti hulluksi suunnitelmaksi, vaaralliseksi poliittiseksi ohjelmaksi ja todellisuutta sääteleväksi mielivaltaiseksi moraaliperiaatteeksi. Tämän välttämiseksi emme osaa tehdä paljoakaan. Se vaatisi, että utopia ei muodostuisi enemmän tai vähemmän kaukaisessa tulevaisuudessa olevaksi haavekuvaksi.

Jotta utopialla olisi positiivista potentiaalia se ei saisi sulkea tulevaisuutta, luoda historialle maalia; utopia ei saisi olla unelma ”kotiintulosta”. Ei-paikka voi olla kuviteltu paikka, fantasia, mutta myös jokin mahdollisesti läsnäoleva, tosin vaikeasti havaittavissa oleva mahdollisuus. Jos utopia syntyy tunteesta, että ”jokin puuttuu”, se saattaa olla mukana synnytysprosessissa, tuomassa tätä puuttuvaa maailmaan.

”Joka uneksii ei ole sidoksissa paikkaan”, kirjoitti Ernst Bloch, 1900-luvun ajattelija, utopian ja ”toivon periaatteen” puolustaja. Toivo ei synny tyhjästä eikä pysy hengissä, jos emme kuitenkin sitoudu tähän aikaan, keskity nykyhetkeen ja yritä sitä kautta tutkia, mikä voisi muuttua ja minkä olisi hyvä muuttua.

On olemassa toisia maailmoja, mutta ne ovat tässä, kirjoitti Elúard, ranskalainen runoilija. Enemmän kuin ehdottaisin utopian puolustamista uskaltaisin ehdottaa näkemiskyvyn kehittämistä, yritystä nähdä toiset maailmat tässä maailmassa, nykyisyydessä, kohtaamissamme ihmisissä.

Kun pohdimme utopian luonnetta ja paikkaa, luomme samalla suhdetta toivoon, sen mahdollisuuteen. Toivo ei synny tiedollisesta varmuudesta eikä tyhmyydestä; se syntyy kapinasta, halusta että olisi toisin. Tällainen kapina avaa eteemme mahdollisuuden, että olisi toisin.

Vaikka asettaisimme – viisaasti, varovaisesti – kysymysmerkin utopian perään, ei meidän tarvitse vaipua epätoivoon. Enrique Vila-Matas kirjoittaa: ”On mahdollista, että tietoisuudessa mahdollisuudesta hengen pelastukseen voi löytää suojapaikan epätoivoa vastaan.” Tässä alleviivaisin sitä, että tietoisuus mahdollisuudesta – mahdollisuuden avaaminen eteemme – tekee meidät vahvemmiksi.