Sankari

 

William Hamilton: Prospero ja Ariel

Filosofiakahvilan aihe 31.10./1.11./2.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla ei ole mitään sankareita vastaan. Joku pelastaa lapsen tulipalosta. Hän on sankari, rohkea ja kyvykäs toimimaan. Sankariksi ei tulla vain tekemällä jotain erinomaista ja pelottomasti. Ihminen pitää sankarillistaa. Täytyy kertoa tarina.

Kaikki sankarillistaminen ei toimi niin kuin haluaisimme, sillä ei ole hedelmällisiä vaikutuksia. Kun terveydenhoidon ammattilaisia kiiteltiin ja heitä sankarillistettiin pandemian aikana, he vastasivat usein: “Emme ole sankareita, emme tarvitse aplodeja, auttakaa meitä tekemään työmme niin hyvin kuin voimme.” Tässä tapauksessa

sankarillistaminen ja kiittäminen antaa meille hyvän omantunnon, kun laiminlyömme todellisen velvollisuutemme.

Mikä on sankari? Hän on taistelija. On olosuhteita, joissa tarvitsemme heitä enemmän, he muuttuvat tavallistakin tarpeellisemmiksi. Jos ihmisen on vaikea olla oma itsensä tai sanoa mitä hän ajattelee jossakin yhteisössä tai yhteiskunnassa, oman tiensä kulkija on sankari. Hän on myös esimerkki muille. Jos tämä sankaruus johtaa uhrautumiseen, vankilaan tai kuolemaan, esimerkki voi toimia myös varoituksena. Se on ainakin joidenkin toive. “Eivät uskalla hyppiä silmille”, vallanpitäjä sanoo.

Ihmiset ovat omituisia. Joskus nämä varoittavat esimerkit muuttuvat legendoiksi, heidän vaikutuksensa on arvaamaton, ei vallanpitäjien toivoma. Jotkut halusivat varmaan esimerkin Sokrateesta, kun hänet tuomittiin. He tulivat luoneeksi filosofian, sillä he loivat sankarin.

Ei ole mitään syytä kirjoittaa ohjeita sankarien tekemiseen. Se olisi myös aseiden antamista viholliselle. Voi silti pohtia sankaruuden merkitystä tai merkityksettömyyttä. Sankari on taistelija. Taistelu vaatii rohkeutta. Rohkeutta on monenlaista. Sankarin rohkeus ei ole pelottomuutta eikä se ole laskuvarjohyppääjän tai vuorikiipelijän rohkeutta (paitsi jossain olosuhteissa).

Jos hyväksymme ajatuksen, että lapsen tulipalosta pelastanut on sankari, saamme ehkä esiin jotain. Sankarin rohkeus on epäitsekkyyttä, itsensä asettamista vaaralle toisen puolesta; se on antamista. Tämä tuo esiin sen, että kaikki sankarit eivät ole maailmanhistorian kirjoilla. He voivat olla pienten tarinoiden ja pienten asioiden sankareita.

Monesti olosuhteet tekevät sankarin. Kyse ei ole vain siitä, että olosuhteet, esimerkiksi tulipalo, vaatii sankaria, lapsen pelastajaa. Olosuhteiden vaikeus voi tehdä jostain pienestä, periaatteessa helposta, asiasta suuren, sankaruutta vaativan. Joissakin paikoissa ja eri aikoina yhteisö, yhteiskunta tai kulttuuri ei anna yksilölle paljon tilaa tai vapautta. Jos joku näissä olosuhteissa on oma itsensä, hän on sankari.

Eräs teatteriohjaaja näki, että keski-ikäinen mies itki katsoessaan ja kuunnellessaan Prosperon yksinpuhelua Shakespearen Myrskyssä. Ohjaaja halusi keskustella miehen kanssa. Mies kertoi, että Prosperon paljasti hänen menestyksellisen elämän tyhjyyden, intohimottomuuden. Hän ei kyennyt sellaiseen suuruuteen kuin Prospero, joka luopuu taikavoimistaan ja kostosta, antaa anteeksi. Mies tajusi, että hän teki elämässään vain mitä häneltä odotettiin; hän ei tehnyt mitään omaa. Mielestäni tämä tarina osoittaa yhden merkiyksen, joka sankarilla, kuvitteellisella tai todellisella, saattaa olla vieläkin: Sankari muistuttaa, että meidän on noustava, toimittava, elettävä…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyyli

 

Filosofiakahvilan aihe 24.10./25.10./26.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard (1813-1855) käytti naamioita ja julkaisi monia teoksiaan käyttäen pseudonyymejä. Yksi hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus sanoi: “Omata tyyli on tulemisen tila.” Kömpelö ja hiukan tekninen käännös, mutta tämä on minulle erityisen mielenkiintoinen lause, filosofisesti melkein paradoksaalinen.

Lause on mielenkiintoinen, koska se puhuu tyylistä ja se on mielenkiintoinen, liian unohdettu käsite tai liikaa pukeutumiseen ja koristeisiin liitetty. Nietzsche puhui siitä, että luonteeseen täytyy luoda tyyliä. Vaatimus on haastava. Kyse ei ole vain ilmaisemisen tavasta, vaan olemisen tavasta, ajatuksesta että ihmisen ethos on muokkaamisen kohde.

 Kierkegaardin lause on ehkä outo, koska se puhuu tulemisesta. Puhuin 2014 totuudesta tehtävänä. Yhtenä lähtökohtanani oli Utrechtin yliopistossa, Alankomaissa, opettavan Kathrin Thielen artikkeli Ethics of (In)capacity: Becoming. Pidin tätä tekstiä lähtökohtana, koska siinä Nietzschen, Deleuze´n ja muiden ajattelijoiden tulemisen käsitettä (becoming, esp.devenir) lähestytään tehtävänä.

Kirjoitin: ”Tulemisen käsite on vanha, peräisin Herakleitokselta, joka ajatteli, että kaikki muuttuu; mikään ei ole, vaan kaikki tulee: kaikki virtaa. Thiele kirjoittaa, että tuleminen ei ole sanan tavanmukaisessa ontologisessa mielessä, mutta se ei tarkoita, ettei se olisi mitään; se on liikettä ja muutosta. Olisi epäonnistunutta kysyä ”mitä” se on, koska se ei ilmaise olemusta, vaan liikkeen. Siksi kysymys ”mitä” (what is) korvaantuu kysymykselle ”miten” (how to). Näin kysymys ei asetu yläpuolelle tuomitsemaan, vaan seuraa sitä mitä etsitään tai harjoittaa sitä. Thielen kysymys on siis: How to become? Kysymys tulemisesta muuttuu tehtäväksi, käytännöksi ja kutsuksi (call).”

 Puhuminen tulemisen tilasta on jo sinänsä outoa. Tuleminen on prosessi, ei tila. Puhuminen tyylistä tulemisena, tuntuu oudolta, koska olemme tottuneet ajattelemaan tyyliä hahmotettavina piirteinä, jonain joka on tai ei ole. Emme ajattele sitä virtauksena, prosessina tai muutoksena. Ajattelemme asioita liikaa substansseina. Olisi mielenkiintoista tutkia suhteita, prosseseja, tapahtumia.

Ehkä tyyliäkin voisi tarkastella prosessina ja suhteena – esimerkiksi puhujan ja aiheen välisen suhteen ilmentymänä. Käyttääkseni kierkegaaridlaista esimerkkiä voisi puhua ironiasta tyylinä. Se on selvästikin suhde tai suhteita. Puhuja ottaa etäisyyttä aiheeseen, hänen sanansa viittoilevat hymyilevästi tai nauraen toisille, vakavaville puhujille.

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen fragmentti 290 on otsikoitu näin: Vain yksi asia on tarpeellista. Otsikko on viittaus Luukkaan evankeliumiin (10.luku, jae 42).  Nietzsche kirjoittaa tyylin luomisesta tai antamisesta omalle luonteelleen. Tässä harvinaisessa taiteessa ihminen ottaa omat vahvuutena ja heikkoutensa, alistaa ne taiteelliselle suunnitelmalle; ihminen muokkaa itseään, veistää itseään. Jos tätä ajattelee Kierkegaardin ajatuksen valossa tai päinvastoin, ymmärrämme, ettei luonteen tyylin tarvitse olla veistoksen eleganssia. Se voi olla tanssia, liikettä, muutosta.

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsepetos

 

Filosofiakahvilan aihe 17.10./18.10./19.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Pyhä Augustinus (Aurelius Augustinus, 384-430, syntyi Thagastessa, joka on nykyistä Algeriaa) totesi, että kysymykseen mahdollisesta itsepetoksesta voi vastata: “Jos petän itseäni, olen olemassa.” Augustinus oli epäilemättä Descartesin tärkeä edeltäjä. Hän ei silti halunnut pettää eikä pettää itseään. Siihen hän tarvitsi totuutta ja hän rakasti totuutta. Ainakin niin hän uskoi. Totuus ei ollut hänelle vain  enemmän tai vähemmän oikea käsitys todellisuudesta; se oli moraalinen tila, moraalisuuden ehto.

Augustinuksen käsitys on vaikuttanut paljon länsimaisessa ajattelussa, myös silloin kun totuuteen pyrkijä on kuvitellut, ettei asialla ole tekemistä moraalin kanssa. Augustinus on ollut tärkeä myös filosofeille, esimerkiksi ja erityisesti Heideggerille.

Mistä Augustinus halusi tietää totuuden? Itsestään ja Jumalasta. Itsensä tunteminen oli hänen mukaansa vaikeaa; itseän ei tunne kokonaan. Siksi itsepetoksen teema luikertelee hänen ajatteluunsa. Tie Jumalan tuntemiseen alkoi hänelle ihmisen tuntemisesta. Augustinus oli kirkkoisä, mutta myös antropologian isä.

Asiaa voi lähestyä moraalisesti ja sitä voi lähestyä historiallisesti – Augustinus on tärkeä ja mielenkiintoinen tapaus totuuden historiassa. Minulla ei ole moralistin eikä historioitsijan lahjoja. Joudun kiinnittämään huomiota vain siihen tosiseikkaan, että totuus ja moraali ovat tässä sidoksissa toisiinsa.

Vaikka Augustinus oli Descartesin edeltäjä, seuraajan metodinen ajattelu päätyi tieto-opilliseen murrokseen, jossa tietoon pääse pelkästään metodin ja vain metodin avulla. Totuuteen pääsy ei ollut enää eettinen kysymys. Olen kuitenkin todennut, että välirikko ei ole täydellinen. Jopa tieteelliseen tietoon pyrkivä joutuu harjoittamaan itseään, ainakin jos uskomme Gaston Bachelardia, joka oli merkittävä epistemologi ja tieteenhistorioitsija. Hän puhui epistelemologisen esteestä (obstacle épistémologique). Tieteellisen hengen täytyy voittaa este itsessään. Se on pyrkimys säilyttää valmis ajatus, halu vastauksiin ja kysymysten vierastaminen. On hävitettävä vakaumukset ja totutut tavat. Bachelard  sanoi tätä kritiikin harjoittamista itselleen nauramiseksi.

Se ei välttämättä merkitse, ettei enää luota itseensä. Itseensä luottaminen voi merkitä epäilyä, joka kohdistuu valmiisiin selityksiin, vakiintuneisiin vastauksiin. Itselle nauraminen  ja taistelu epistemologisia esteitä vastaan voidaan nähdä yhdenlaisena kamppailuna itsepetosta vastaan.

Bachelardin näkemykset tuovat esiin mahdollisuuden, että itsepetos ei ole vain aktiivista itselleen valehtelemista. Se voi joskus olla laiskuutta, annetun hyväksymistä, sitä ettei kysy, epäile. Itsepetos voi olla sitä, että annetun annetaan olla annettua, itsestään selvää. Lääke voi olla itselleen nauraminen ja ihmettely.

Esimerkki. Aivotutkija ei ole pitkään aikaan käynyt tanssitunneilla. Kun hän menee sinne, hän satuttaa itsensä ja toteaa, että hän kuva itsestään oli illuusiota; hän ei pysty enää samaan. Minä kyllä tiesin kokeilemattakin jo kauan aikaa sitten, etten voi tehdä lentokuperkeikkaa, jonka hallitsin lapsena, mutta tapaus todistaa siitä, että voimme pettää itseämme ilman aktiivista valehtelemista. Se osoittaa myös, ettei aihetta tarvitse jättää moralistien käsiin.

 

P.S. René Descartes halusi varmuutta. Hän pelkäsi, että itse pettää itseään, synnyttää illuusion. Hän epäili, että havainnon kautta ei saa varmaa tietoa, koska oletti pahansuovan ja pettävän demonin tuottavan meille sellaisia havaintoja, joka antaa väärän kuvan todellisuudesta. On selvää, että tämä ns. kartesiolainen demoni on sukua varhaiskiristittyjen demoneille, jotka olivat koko ajan pettämässä meitä, luomassa uskoa että pahat asiat ovat hyviä jne. Petoksen ja itsepetoksen teemat ovat siis kummitelleet filosofiassa ja ne liittyvät esim. illuusiota koskeviin pohdiskeluihin. Filosofia ei ole ajattelua tyhjiössä, irrallaan muusta maailmasta. Kristinuskon demonit ovat uineet sen sisään...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Petos

Yves Montand

Filosofiakahvilan aihe 10.10./11.10./12.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Petos on vaikea sana. Se merkitsee monenlaisia asioita, yleensä huonoja. Siihen liittyy paljon tunnelatausta. Joku hankkii itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä tai vahingoittaa toista erehdyttämällä. Tällainenr rikos, jonka tekijä valehtelee, huijaa, erehdyttää, johtaa harhaan, on petos. Jos joku pettää omat arvonsa, oman klaaninsa tai isänmaansa, tekee jotain muuta. Puhun tänään enemmän jälkimmäisestä petoksen lajista, vaikka ensin mainittu sekoittuu siihen joskus niin hyvin, ettei niitä erota toisistaan.

Kun kenraali Wojciech Jaruzelski nimitettiin Puolan johtoon joulukuussa 1981 ja iso joukko opposition sekä solidaarisuusliikeen edustajia pidätettiin, Ranskan ulkoministeri sanoi: “Ranska ei ota kantaa, tämä on Puolan sisäinen asia.” Maan intellektuellit julkaisivat Liberatión-lehdessä manifestin, jossa sanottiin: “Pitäisi välttää se, että Ranskan hallitus, Moskova ja Washington uskottelevat meille sotilasdiktatuurin perustamisen olevan maan sisäinen asia ja että puolalaisille jää kyky päättää tulevaisuudestaan. Tällainen väite on moraaliton ja petollinen.” Manifestin allekirjoittajissa on mm. Yves Montand, Simone Signore, Pierre Bordieau, Marguerite Duras ja Jorge Semprún.

Manifestissa sanaa petos käytetään ensisijaisesti huijaamisen ja valehtelemisen synonyymeinä: hallitus sanoo motiiviksi tekemättömyydelleen jotain muuta kuin todellista motiivia, uskottelee kansalle jotain. Julkilausuman allekirjoittajat sanovat hallituksen tekevän muutakin. Se pettää lupauksen tuoda esiin eettisiä periaatteita, ei vain noudattaa reaalipolitiikan sanelemia velvollisuuksia. Toisin sanoen hallitus pettää myös toisessa merkityksessä; se pettää lupaukset, se hylkää arvot.

 Voisimme sanoa, ettei tekopyhyys selvästikään ole kovin vaarallista, koska se on niin yleistä ja sillä on kuitenkin vähän seurauksia. Monet selviävät oikein hyvin elämän läpi tekopyhinä. Kyse ei ole varsinaisesti tekopyhyydestä. Kun joku pettää arvot, hän hylkää jotakin, tappaa jotain itsessään. Kun Ranskan hallitus hylkäsi Puolan, se hylkäsi myös jotain itsestään. Suomettuminen oli muidenkin kuin Suomen ongelma.

Joskus on tärkeää olla petturi, pettää maansa, perheensä. Se voi jopa jalostaa ihmistä, jos esimerkiksi pettää petturin ja irtaantuu heimosta, joka on jo kauan aikaa sitten myynyt sielunsa. Mutta petos voi olla vaarallinen sielulle ja ruumiille, jos sen myötä kiinnittyy pelkästään omiin intresseihin tai vajoaa moraaliseen apatiaan.

Aihetta ei ole silti pakko lähestyä näin moralistisesti. Olisi ehkä syytä katsoa tapauskohtaisesti ja välttää siten mustavalkoisuus, etsiä erilaisia sävyjä. Ihmisten toiminta on sotkuista. Joku on uskollinen ja taistelee sodassa puolustaakseen  vapautta, demokratiaa ja ihmisarvoja.  Taistelessaan hän voi muuttua hirviöksi, kaikkien arvojensa antiteesiksi.

Petos on klassinen teema kirjallisuudessa, muttei filosofiassa. Filosofia katsoo asioita ikuisuuden näkökulmasta ja tekee asioista abstrakteja. Olisi ehkä syytä palata teatteriin, katsoa asioita näyttämöltä. Brutus on mielenkiintoisempi kuin Julius Cesar.

Ranskalaiset taiteilijat ja intellektuellit saattoivat olla oikeassa manifestissaan. Se ei silti tarkoita, että kaikki arvojen pettäminen olisi pelkästään vaarallista. Jos petän arvot, hylkään itseni, mutta joutuessani tyhjän päälle avautuu uusi mahdollisuus, ehkä olen jo tiellä uusien arvojen luomiseen….

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila