Sankari

 

William Hamilton: Prospero ja Ariel

Filosofiakahvilan aihe 31.10./1.11./2.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla ei ole mitään sankareita vastaan. Joku pelastaa lapsen tulipalosta. Hän on sankari, rohkea ja kyvykäs toimimaan. Sankariksi ei tulla vain tekemällä jotain erinomaista ja pelottomasti. Ihminen pitää sankarillistaa. Täytyy kertoa tarina.

Kaikki sankarillistaminen ei toimi niin kuin haluaisimme, sillä ei ole hedelmällisiä vaikutuksia. Kun terveydenhoidon ammattilaisia kiiteltiin ja heitä sankarillistettiin pandemian aikana, he vastasivat usein: “Emme ole sankareita, emme tarvitse aplodeja, auttakaa meitä tekemään työmme niin hyvin kuin voimme.” Tässä tapauksessa

sankarillistaminen ja kiittäminen antaa meille hyvän omantunnon, kun laiminlyömme todellisen velvollisuutemme.

Mikä on sankari? Hän on taistelija. On olosuhteita, joissa tarvitsemme heitä enemmän, he muuttuvat tavallistakin tarpeellisemmiksi. Jos ihmisen on vaikea olla oma itsensä tai sanoa mitä hän ajattelee jossakin yhteisössä tai yhteiskunnassa, oman tiensä kulkija on sankari. Hän on myös esimerkki muille. Jos tämä sankaruus johtaa uhrautumiseen, vankilaan tai kuolemaan, esimerkki voi toimia myös varoituksena. Se on ainakin joidenkin toive. “Eivät uskalla hyppiä silmille”, vallanpitäjä sanoo.

Ihmiset ovat omituisia. Joskus nämä varoittavat esimerkit muuttuvat legendoiksi, heidän vaikutuksensa on arvaamaton, ei vallanpitäjien toivoma. Jotkut halusivat varmaan esimerkin Sokrateesta, kun hänet tuomittiin. He tulivat luoneeksi filosofian, sillä he loivat sankarin.

Ei ole mitään syytä kirjoittaa ohjeita sankarien tekemiseen. Se olisi myös aseiden antamista viholliselle. Voi silti pohtia sankaruuden merkitystä tai merkityksettömyyttä. Sankari on taistelija. Taistelu vaatii rohkeutta. Rohkeutta on monenlaista. Sankarin rohkeus ei ole pelottomuutta eikä se ole laskuvarjohyppääjän tai vuorikiipelijän rohkeutta (paitsi jossain olosuhteissa).

Jos hyväksymme ajatuksen, että lapsen tulipalosta pelastanut on sankari, saamme ehkä esiin jotain. Sankarin rohkeus on epäitsekkyyttä, itsensä asettamista vaaralle toisen puolesta; se on antamista. Tämä tuo esiin sen, että kaikki sankarit eivät ole maailmanhistorian kirjoilla. He voivat olla pienten tarinoiden ja pienten asioiden sankareita.

Monesti olosuhteet tekevät sankarin. Kyse ei ole vain siitä, että olosuhteet, esimerkiksi tulipalo, vaatii sankaria, lapsen pelastajaa. Olosuhteiden vaikeus voi tehdä jostain pienestä, periaatteessa helposta, asiasta suuren, sankaruutta vaativan. Joissakin paikoissa ja eri aikoina yhteisö, yhteiskunta tai kulttuuri ei anna yksilölle paljon tilaa tai vapautta. Jos joku näissä olosuhteissa on oma itsensä, hän on sankari.

Eräs teatteriohjaaja näki, että keski-ikäinen mies itki katsoessaan ja kuunnellessaan Prosperon yksinpuhelua Shakespearen Myrskyssä. Ohjaaja halusi keskustella miehen kanssa. Mies kertoi, että Prosperon paljasti hänen menestyksellisen elämän tyhjyyden, intohimottomuuden. Hän ei kyennyt sellaiseen suuruuteen kuin Prospero, joka luopuu taikavoimistaan ja kostosta, antaa anteeksi. Mies tajusi, että hän teki elämässään vain mitä häneltä odotettiin; hän ei tehnyt mitään omaa. Mielestäni tämä tarina osoittaa yhden merkiyksen, joka sankarilla, kuvitteellisella tai todellisella, saattaa olla vieläkin: Sankari muistuttaa, että meidän on noustava, toimittava, elettävä…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila