Paha naamio, hyvä naamio

Puhumme naamioista ilkeästi ja ymmärtämättömästi. Kun joku mielestämme kantaa naamiota, hän meidän varmuutemme mukaan ansaitsee halveksintamme, koska hän ”teeskentelee”, ”ei ole oma itsensä”, ”salaa”.

Naamiota ei silti aina pidetä ainoaksi oletetun sisäisen olemuksen salaamiseksi. Ihminen on runsaus, ja sielu moninaisuus. Naamio voi olla – se on monta kertaa ollut – iloa uhkuva hulluus, hyvä hulluus, iloinen totuus. Tämän tiesi Mihail Bahtin, kun hän kirjoitti keskiajan ja renessanssin naurua käsittelevässä teoksessaan: ”Naamio liittyy muutokseen ja uuden ruumiillistumisen iloon, iloiseen suhteellisuuteen, se kieltää iloisesti samuuden ja yksimerkityksisyyden, tylsän itsensä kanssa yksiin käymisen...”

Joskus ihminen elää keskinkertaisesti ja on kuin hänellä olisi aina sama rooli. Silloin sanomme, että hänellä on naamio. Enemmän kuin naamio, ihmisellä on silloin jäykistynyt ilme. Enemmän kuin naamio, häntä lukitsee tapa ja jämähtäminen tavanomaiseen tapaan katsoa, olla ja elää. Ei häntä naamio estä, vaan skeema. Hän on Bahtinin kuvaaman karnevalistisen naamion antiteesi, sillä hänen jähmettyneet kasvonsa eivät ilmaise ihmisen omaa eikä elämän moninaisuutta.

Kun ihminen on oma itsensä, hän muuttuu, lakkaa olemasta sama. Näyttää siltä, että hän riisuu naamion. Se on huono, huonontunut naamio, joka on palanut kasvoihin kiinni ja tehnyt sen alle irvokkaan pesän: elämättömien mahdollisuuksien ja itseään ilmaisemattomien voimien hautausmaan. Kun ihminen muuttuu, antaa moninaisuuden manifestoitua, hän kieltää samuuden ja yksimerkityksisyyden, itsensä kanssa yksiin käymisen ja alkaa siis löytää sukulaisuuttaan karnevalistisen naamion kanssa.

Huonon naamion riisunut on alaston, sillä hän on riisunut skeemat, annetut mallit, kaavat ja kanonisoidut muodot. Hänen alastomat kasvonsa tervehtyvät tuulessa.

Olen jo aikaisemmassa muistiinpanossa samastanut alastomuuden ja onnellisuuden. En ole siis pelkästään minimalisti; minun ”filosofiani” on nudismia.

(Tiina Tuurna pitää Aurinkorannikon Sofia-opistolla naamiotyöpajan 13.-24.10)

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa ja Nerjassa

Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:

14.10. Aihe: nainen
19.10. ja 21.10. Filosofia elämäntapana
26.10. ja 28.10. Lisäyksiä myrkkyoppiin
2.11. ja 4.11. Runous ja filosofia
9.11. ja 11.11. Lisää vaeltajan ajattelua
16.11. ja 18.11. Ethos: onnellisuus...
23.11. ja 25.11. Profaani ja pelastus
30.11. ja 2.12. Vastuu
7.12. Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?
14.12. Tuntematon

Filosofiakahvilan aiheet Nerjassa:

13.10. Mitä hyötyä filosofiasta?
20.10. Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)
27.10. Hyvä elämä
3.11. Vapauden käyttö ja onnellisuus
10.11. Mitä merkitsee rakastaminen
17.11. Etiikan ja estetiikan merkitys
24.11. Hybris
1.12. Huonojen filosofien ylistys
15.12. Myrkkyoppi

Filosofit, jotka ovat minua kiinnostaneet, olivat kaikki naurun filosofeja. Kaikki runoilijat, jotka minut ovat lumonneet, menivät kohti hiljaisuutta.

Lisätietoja Sofian ohjelmasta osoitteesta www.sofiaopisto.net

Poikkeuksellisin kirja: Noidankehä

Luin uudestaan kirjan, joka nytkin, 15 vuotta myöhemmin, panee minut kosketuksiin oman pimeän puoleni kanssa ja synnyttää voimakkaan, nimeämättömän tunteen, pakottaa katsomaan kaaokseen. Suuri harmi, ettei kirjaa ole käännetty suomeksi.

Pierre Klossowskin kirja Nietzsche ja noidankehä (Nietzsche et le cercle vicieux) on monella tavalla poikkeuksellinen filosofinen teos. Tekijä ei ollut filosofi. Hän sanoi, ettei ole kirjailija, taiteilija eikä filosofi, vaan monomaanikko. Kirja on poikkeuksellinen myös siksi, että se on erittäin hieno filosofinen teos, arvokas jo pelkästään simulakrumin käsitteen ansiosta.

Kirjan Nietzsche näyttäytyy käsittämättömän kärsimyksen kantajana ja selvästi hulluna, mutta Klossowskin filosofia ja psykologia ei esineellistä eikä normalisoi Nietzscheä, poista ajattelun voimaa ja merkitystä sen takia, että ajattelija oli hullu.

Teos etenee pisteeseen, joka on raja, kynnys, missä psykologia ja filosofia ovat yhtä ja edessämme on kysymys affekteista, ajatuksesta, merkeistä, ilmaisusta, suhteesta itseemme ja suhteesta toiseen. Klossowski ja hänen Nietzschensä - deliroiva ja euforinen Nietzsche - opettavat, että viesti, sana, teos ei ole kaikille: se on niille, jotka jollain tavalla pystyvät saamaan tartunnan tunteesta, joka synnyttää ajatuksen. Viesti ei ole niille, jotka ”ymmärtävät”, vaan niille, jotka osaavat vastata, resonoida, siis kaikua – tai aikaansaada kaiun.

Klossowski oli outo herra. Mies opiskeli teologiaa, mutta menetti pappiskutsumuksensa. Myöhemmin hän kirjoitti ”pornografisia” romaaneja, jotka todellisuudessa ovat teologisia ja filosofisia tutkielmia. Minulla on salaisuutena pidetty kytkös tähän sieluun. Hän kutsui meksikolaista Juan García Poncea ”veljekseen”, Juan puolestaan minua ”rikostoverikseen”. Sekä Pierre että minä olimme kirjeenvaihdossa García Poncen kanssa.

Jonain päivänä minun on puhuttava Don Juanista... rikottava hiljaisuus.

Sinun täytyy muuttaa elämäsi

En ole hyvin metafyysinen ihminen (en tahdo sanoa filosofi). Minun on vaikea hengittää metafyysisessä maisemassa. Arvostan toki joitakin hyvinkin metafyysisiä ajattelijoita – esimerkiksi Spinozaa ja Deleuze´tä, joita olen opetellut hyödyntämään.

Mutta kaikki sellaiset pienet tutkailut, joita olen tehnyt, vievät välillä metafysiikan sisään; on pakko tehdä sukelluksia metafysiikkaan, siis pohtia olemassaolon perusteita, olevaisen olemusta jne. Esimerkiksi jos tahtoo ajatella arvoja, tutkia ja arvioida niitä, joutuu väistämättä myös metafyysisten kysymysten äärelle.

Liikkuminen maisemassa, jossa on vaikea hengittää ja lyhyet tai pitkät sukellukset syviin kysymyksiin tekevät minulle myös erittäin välttämättömäksi paluun takaisin tähän maailmaan. Tämä paluu ei ole pakoa, vaan asettumista kovien ja vaativien kysymysten eteen. On tunnustettava, että Rainer Maria Rilken viimeiset sanat runossa Apollo toimivat ajatteluni imperatiivina: ”Sinun on muutettava elämäsi.”

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää. Enkä ole ainoa. Michel Foucault sanoi: ”Unelmoin uudesta uteliaisuuden aikakaudesta.”