Kannustaa ja haastaa

(Rembrandt: Filosofi meditoi)

Pyrin olemaan selkeä. Ilmoitan aina mikä on ongelma. Jotkut asiat jäävät silti taustalle, sanomattomiksi. Sille on käytännölliset syyt. Tarkoitus ei ole olla salaperäinen. Taustalla tai pikemminkin marginaalissa on aina yksi sana: askesis. Kreikan sana askesis merkitsee harjoitusta.

Filosofia on suhde totuuteen, pyrkimystä elää totuudessa. Se vaatii harjoitusta. Filosofinen teko on aina yritystä aloittaa harjoitus, käynnistää itsensä ja toisten ”treenaaminen”.

Askeesin kautta voi ymmärtää mitä minulle merkitsevät sekä ystävyys että yksinäisyys. Molemmat ovat harjoitusta, voimien kultivointia itsessään ja toisissa, oikean asenteen aktivoimista itsessä ja muissa. Yksinäisyydessä voi kehittää hyvää suhdetta itseensä. Tämä suhteen nimi on ystävyys. Ihminen voi pyrkiä olemaan oman itsensä ystävä niin kuin Seneca ajatteli.

Mitä on ystävyys? Mitä on tällainen syvä, omistautunut ystävyys? Se on kannustamista ja haastamista. Tämä on minun mallini ja periaatteeni, kun laskeudun vuorilta ja istun kahvilaan, ihmisten keskelle: Haluan kannustaa ja haastaa.

Putoajat

(Tex Avery)
Useissa Tex Averyn klassikkoanimaatioissa on tämä gag: ovelaa jänistä, Bugs Bunnya, metsästävä Elmer tai joku muu metsästäjä juoksee haulikkonsa kanssa rotkon reunan yli, etenee useita metrejä kunnes pysähtyy, katsoo alleen, näkee olevansa tyhjän päällä ja sitten putoaa.

Tämä on filosofin tilanne! Filosofi on joku, joka katsoo missä seisoo, huomaa seisovansa tyhjän päällä ja putoaa. On siis vaarallista - mahdollisesti vastuutonta - tehdä ihmisistä filosofeja, panna heidät filosofoimaan. He putoavat!

Eikä mikään filosofinen järjestelmä, logiikka, yksikään Kant tai Wittgenstein anna laskuvarjoa tai keksi muuta keinoa pehmeään laskuun.

Silti on filosofeja. Ja he tahtovat pudota!

Kenellä on korvat?

(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista tulee olemaan kuunteleminen, toisin sanoen kuuntelemisen taito.) 

Monet historian hahmot, jotka ovat minua kiinnostaneet, kärsivät kuulijan puutteesta. Monesti he ovat paradoksaalisesti olleet harvinaisen paljon esillä olleita, karismaattisia puhujia, vaikuttajia. On monta erilaista esimerkkiä: markiisi de Sade joka tahtoi estää giljotiiniteloitukset, Rasputin joka halusi estää sodan, Bill Hicks joka tahtoi näyttää manipuloinnin vääristävät vaikutukset...

Monesti heitä kuunneltiin, mutta monesti ei kuultu. Monesti kuultiin, muttei kuunneltu. Kenellä on korvat? Missä ovat korvat, jotka kuulevat? Puhujana joutuu ihmettelemään, miten voisi tulla kuulluksi. Se edellyttää niin monia asioita! Kun ihmisille sanoo jonkun sanan (esimerkiksi ”rakkaus”, ”talvisota”) he menevät sekaisin ja kuulevat vain oman sisäisen monologinsa.

Perinteet, tieteellinen käsitejärjestelmä ja poliittinen järjestys luovat suodattimia, joiden kautta kaikki kuullaan. Jotkut ihmiset yksinkertaisesti kieltäytyvät kuulemasta mitään mikä heilauttaisi heitä paikoiltaan.

Kenellä on korvat? Miten ne kasvatetaan?

Oikeudenmukaisuusteoriasta

(Janos Blaschke: Themis 1786)
(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista on oikeudenmukaisuus.)

John Rawlsin tunnetun oikeudenmukaisuusteorian lähtökohta on tilanne, jossa kaikki yhteiskunnan jäsenet toimivat oikeudenmukaisesti. Lähtökohtana on kysymys, millainen olisi täydellisen oikeudenmukainen yhteiskunta. Ei siis ihme, että hänen ajatteluaan ollaan arvosteltu ideaalisuudesta. Hän itse puolustaa tätä ideaalisuutta todeten, että se toimii perustana: kun on muotoiltu periaatteet, voidaan kysyä, millaisia rajoituksia ja puutteita meillä on edessämme.

Tämä on hyvin perinteellinen tapa ajatella: periaatteet, perusta, luodaan alkuperäisessä sopimuksessa. Meillä olisi siis – jos tahtoisimme – jo kaksi maalia ammuksille: 1)idea välttämättömästä ideaalista 2)idea sopimuksesta.

Todellisuudessa Rawlsin teoria on yhtä strateginen kuin kaikki muutkin ja siksi epäreilu. Kaikki hänen ajattelussaan on suunnattu utilitarismia vastaan. Rawlsilla on esimerkiksi idea tietämättömyyden verhosta: hänen mukaansa periaatteesta täytyy sopia tietämättä millaista hyötyä siitä päätöksen tekijöille on. En arvostele strategisuutta, vaan kuvitelmaa, että teorian luoja onnistuu asettumaan johonkin puhtaaseen sfääriin.

Kun luodaan jokin ideaali – esimerkiksi täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan ideaali – onnistutaan hyvin vähän muuttamaan asioita, mutta aina onnistutaan luomaan periaate, jonka avulla voidaan tuomita toisen käytös.

Oikeudenmukaisuutta koskevasta keskustelusta puuttuu kriittisyys ja sen myötä oikeudenmukaisuus. Kriittisyydellä tarkoitan pyrkimystä tuoda esiin oletukset, jotka säätelevät ajatteluamme. Kyse on liikkeestä, prosessista, jonka kautta ajatteleva olento saa oikeuden totuuteen ja mahdollisuuden asettua ulopuolelta tulevaa epäoikeudenmukaista lakia vastaan.

Mitä on oikeudenmukaisuus? Tämä saattaa olla niitä kysymyksiä, joihin vastaukset eivät ole oikea vastaus. Rawls vastaa ilman vaikeuksia: oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta. Tasapuolisuus edellyttää mittaa, myös yhteismitattoman mittaamista yhdellä ja samalla mittapuulla. Tämä saa minut nauramaan, anteeksi vaan! Joskus pitäisi puhua rahan filosofiasta... Rahan kauneus on siinä, että se tekee asiat yhteismitallisiksi. Se olisi siis kaiken oikeudenmukaisuuden tae. Antakaa minun nauraa – nauru parantaa!

Kysymys oikeudenmukaisuudesta on ollut yksi länsimaisen ajattelun lähtökohtia esisokraatikoista lähtien. Siksi sitä ei voi väistää tai ohittaa kevytmielisesti. Aion lähestyä kysymystä epäteoreettisesti, historiallisesti, ekonomisesti ja ilman uskoa absoluuttiseen.

Mitä merkitsee ilmaisu ”ilman uskoa absoluuttiseen”? Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus. Jos ei usko absoluuttiseen, ei vielä ole nihilisti; se on uskoa yhteismitattomuuteen.

Ilman systeemiä

Niin monet ajattelijat rakentavat systeemiä! Systeemit ovat kiveä. Se voi olla linnake, joka puolustaa. Se on myös jotain, joka tarvitsee uusia muureja ympärilleen, koska systeemiä itseään pitää puolustaa. Se voi olla myös patsas, ja monet meistä ovat huomanneet, että patsas kaatuu tekijänsä päälle... Ei, en halua kiveä! Haluan ajatteluni olevan vettä, joka virtaa...

Sanon tämän pyytämättä anteeksi mitään. En pyytele anteeksi. Harrastan enemmän kiittämistä. Kiitän ihmisiä, jotka ovat panneet minut ajattelemaan ja irtaantumaan ajatuksista, patsaiksi muuttuneista ajatuksista.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka pitävät minua tyhmänä tai avuttomana. Minua ei kauheasti kiinnosta tällaiset mielipiteet. Minua kiinnostavat aivan toisenlaiset asiat. Niistä tulen puhumaan ensi syksynä: tottelemattomuus, itseluottamus, oikeudenmukaisuus, ylpeys...

Tulen puhumaan näistä aiheista ilman systeemin tukea, ilman vaatimusta puolustaa systeemiä: kevyesti, nauraen, kysyen, hirviömäisiä energioita etsien... Minun tyylini on tämä: maanpakolaisuus.