(Yksi syksyn filosofiakahvila-aiheista on oikeudenmukaisuus.)
John Rawlsin tunnetun oikeudenmukaisuusteorian lähtökohta on tilanne, jossa kaikki yhteiskunnan jäsenet toimivat oikeudenmukaisesti. Lähtökohtana on kysymys, millainen olisi täydellisen oikeudenmukainen yhteiskunta. Ei siis ihme, että hänen ajatteluaan ollaan arvosteltu ideaalisuudesta. Hän itse puolustaa tätä ideaalisuutta todeten, että se toimii perustana: kun on muotoiltu periaatteet, voidaan kysyä, millaisia rajoituksia ja puutteita meillä on edessämme.
Tämä on hyvin perinteellinen tapa ajatella: periaatteet, perusta, luodaan alkuperäisessä sopimuksessa. Meillä olisi siis – jos tahtoisimme – jo kaksi maalia ammuksille: 1)idea välttämättömästä ideaalista 2)idea sopimuksesta.
Todellisuudessa Rawlsin teoria on yhtä strateginen kuin kaikki muutkin ja siksi epäreilu. Kaikki hänen ajattelussaan on suunnattu utilitarismia vastaan. Rawlsilla on esimerkiksi idea tietämättömyyden verhosta: hänen mukaansa periaatteesta täytyy sopia tietämättä millaista hyötyä siitä päätöksen tekijöille on. En arvostele strategisuutta, vaan kuvitelmaa, että teorian luoja onnistuu asettumaan johonkin puhtaaseen sfääriin.
Kun luodaan jokin ideaali – esimerkiksi täydellisen oikeudenmukaisen yhteiskunnan ideaali – onnistutaan hyvin vähän muuttamaan asioita, mutta aina onnistutaan luomaan periaate, jonka avulla voidaan tuomita toisen käytös.
Oikeudenmukaisuutta koskevasta keskustelusta puuttuu kriittisyys ja sen myötä oikeudenmukaisuus. Kriittisyydellä tarkoitan pyrkimystä tuoda esiin oletukset, jotka säätelevät ajatteluamme. Kyse on liikkeestä, prosessista, jonka kautta ajatteleva olento saa oikeuden totuuteen ja mahdollisuuden asettua ulopuolelta tulevaa epäoikeudenmukaista lakia vastaan.
Mitä on oikeudenmukaisuus? Tämä saattaa olla niitä kysymyksiä, joihin vastaukset eivät ole oikea vastaus. Rawls vastaa ilman vaikeuksia: oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta. Tasapuolisuus edellyttää mittaa, myös yhteismitattoman mittaamista yhdellä ja samalla mittapuulla. Tämä saa minut nauramaan, anteeksi vaan! Joskus pitäisi puhua rahan filosofiasta... Rahan kauneus on siinä, että se tekee asiat yhteismitallisiksi. Se olisi siis kaiken oikeudenmukaisuuden tae. Antakaa minun nauraa – nauru parantaa!
Kysymys oikeudenmukaisuudesta on ollut yksi länsimaisen ajattelun lähtökohtia esisokraatikoista lähtien. Siksi sitä ei voi väistää tai ohittaa kevytmielisesti. Aion lähestyä kysymystä epäteoreettisesti, historiallisesti, ekonomisesti ja ilman uskoa absoluuttiseen.
Mitä merkitsee ilmaisu ”ilman uskoa absoluuttiseen”? Kahta asiaa, ihmistä tai teoriaa ei aina voi verrata keskenään: puuttuu yhteinen kieli, yhteinen tekijä tai mitta. Tätä merkitsee yhteismitattomuus. Jos ei usko absoluuttiseen, ei vielä ole nihilisti; se on uskoa yhteismitattomuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti