Velka

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 2. huhtikuuta:

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen on kirjoitettu paljon velasta. Ironia on siinä, että velka on vanha aihe ja se oli jo vuosia ollut yksi maailmanjärjestyksen pilareista. Yhdysvalloissa ja Euroopassa ei vain ajateltu asiaa, koska se oli meidän haluama järjestys. Toinen ironisuus uudessa ajattelun aallossa oli se, että maailmanjärjestys muokkaantui uudestaan tai velan merkitys intensifioitui; velan merkitys vallankäytön taktiikkana ja globaalin järjestyksen elementtiä uusiutui. Näiden lähellä olevien tapahtumien tulisi opettaa vähintään se, että velka täytyy nähdä ja analysoida historiallisesti.

Ilmestyneistä kirjoista varmaan huomiotaherättävin on ollut amerikkalaisen antropologin David Graeberin The Dept: The First 5000 Years (2011).  Mielenkiintoinen on myös italialaisen filosofin Elettra Stimillin teos Il debito del vivente: Ascesi e capitalismo (2011). Stimilli tarttuu jo ennen finansskriisiä  uudestaan esiin nousseisiin kysymyksiin kapitalismin ja uskonnon sekä politiikan ja uskonnon välisistä suhteista. Myös toinen italialainen filosofia Maurizio Lazzarato on kiinnittänyt huomiota siihen, miten sekä julkisesta että yksityisestä velasta on tullut poliittisten ja taloudellisten johtajien huolenaihe. Hän käyttää myös vanhaa kunnon marxilaista terminologiaa ja puhuu luokkataistelun intensifioitumisesta velkakysymyksen ympärillä.

Kysymys velan ja uskonnon suhteesta sekä ajatus velan moraalisista juurista saattaa olla yllättää. Monet kirjoittajat muistuttavat, että saksan sanaa Schuld käytetään sekä velasta että syyllisyydestä. Uskonnon ja talouden suhteista on kirjoitettu jo kauan. Max Weber on klassikko. Eikä velan luonteesta ja vaikutuksista ole kirjoittanut vain pahapäiset filosofit ja aktivistiantropologit, vaan esimerkiksi amerikkalainen lakimies Thomas Geoghegan. Hän on käyttänyt termiä infinite debt, joka on tai voisi olla tärkeä instrumentti nykytilanteen analysoinnissa.

Mistä tahansa poimimme ymmärryksen ja analyysin työkaluja, on otettava huomioon, että velka on muuttunut. Ennen velan moraalinen ydin oli: ”Velka pitää maksaa.” Nyt lainaaja ei ole siitä niin huolissaan; hän on liian kiinnostunut koroista. Vaikka kyse on isosta ja monimutkaisesta asiasta, uskontoon ja moraalin kytkeytyvästä käytännöstä, on huomioitava myös jokapäiväisyys, velan vaikuttavuus sekä yksilön oman velallisuuden että maailmanjärjestyksen etävaikutusten kautta. Unohtakaamme hetkeksi teologia ja ekonomia, länsimaisen ajattelun pilarit. Ottakaamme mikroskooppi käteen. Linssit lainaa taide, tässä tapauksessa elokuva.

Olen puhunut teoksesta aikaisemminkin. Elokuva on Kelly Reichardtin ohjaama, Jonathan Raymondin käsikirjoittama Meek's Cutoff (2010). Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin. Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Opas Meek yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Yksi naisista, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

 

Velka on vallankäyttöä. Se on sotasuunnitelma ja ihmisten välinen suhde. Tärkeä osa sotasuunnitelmaa on pyrkimys luoda suhde, jossa toisen, velallisen, odotetaan toimimaan tietyllä tavalla. Tässä primitiivisessä velkasuhteen luomisessa ei ole kyse sopimuksesta. Osapuolten välillä ei ole edes yhteistä kieltä. Toisesta voi ainakin yrittää tehdä velallisen lupaa kysymättä. Velallinen on vanki jo ennen velkaa. Tämä todellisuudessa tekee velkasuhteessa erityisen huonon. Vanki ei välttämättä edes tiedä, mitä häneltä odotetaan. Suhteen alullepanija ei luota velalliseen. Kaikki perustuu toiveajatteluun. Hyvä vanginvartija tekee itsestään riippuvaista vangista. Velka rakentaa ja järjestää maailman. Meillä ei ole tulevaisuutta ilman velkaa.

Loppukevään ohjelma:

11.Mitä hyväksymme? 9.huhtikuuta

12.Kuka puhuu? 16.huhtikuuta

13.Muisti ja valta 23.huhtikuuta

14.Nuoriso ilman tulevaisuutta 30.huhtikuuta

15.Toinen maailma 7.toukokuuta

16.Älä mene filosofin luokse 14.huhtikuuta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Myy itsesi!

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. maaliskuuta:

Harry Beckwith julkaisi vuonna 2008 teoksen You, Inc.:  The Art of Selling Yourself. Yksi opaskirja (self-help) muiden joukossa. Beckwith muotoilee ajatuksia, jotka ilmaisevat mikä ja millainen on nykyinen homo oeconomicus, sen nykyinen versio. Uusliberalistinen ajattelu oli jo paljon aikaisemmin ottanut tämän vanhan idean uuteen käyttöön, tulkinnut sen uudestaan, vienyt sen pidemmälle. Ihmisen kaikki toimet voi nähdä – ja ne täytyy nähdä – investointeina omaan itseen. Näin ihminen tekee itsestään sopivan markkinoille, muokkaa itsensä työllistettävissä olevaksi. Beckwith julistaa: ”Elämä on myymistä.”

Tässä ajatusmallissa, ihmisenä olemisen mallissa, elämäntavassa ei ole kyse vain siitä, että työ ja elämä samastuvat. Amerikkalainen Neil Miller puhuu tästä vuonna 2018 ilmestyneessä väitökirjassaan. Kun käytämme inhimillisen pääoman  käsitettä (human capital, Gary Beckerin käsite), omaksumme tietyn analysoimisen tavan, mutta se on myös ohjelma: tarkoitus on, että subjektit taipuvat tähän ajatukseen, omaksuvat sen.

Beckwith kertoo elämän ja myymisen (jotka ovat sama asia) salaisuuden. Ensimmäinen asia, jonka myyt, olet sinä itse. Käskevyys voi yllättää. Se on kuitenkin homo oeconimicuksen ydin. Siinä on aina mukana sääntö: ”Investoi itseesi eli elä rationaalisesti, siis ekonomian mukaan.”

Minua ei kiinnosta, ovatko ideat hyviä ja oikeita. Oikeastaan se ei kiinnosta uusliberalistejaan, esimerkiksi Beckeriä se ei kiinnostanut. Eikä minua pelota käskevyys. Kaikki puheet sisältävät imperatiiveja. En analysoi näitä ideoita idelogiana, koska minusta se ei ole osuva käsite. Näissä ideoissa ja käskyissä on kuitenkin jotain, joka voisi olla huomion ja ajattelun aihe. Niissä on jotain dogmaattista sanan tavanomaisessa merkityksessä. Ajatuksia ei voi arvioida, mittailla tai arvostella, jos se omissa lähtökohdissaan sulkee kaiken kritiikin pois. Arvostelija tai toisinajattelija on lähtökohtaisesti tuomittu. Jos et tahdo kehittää inhimillistä pääomaasi tai et halua myydä itseäsi, olet irrationaalinen, järjenvastainen. Ongelma on, että ajatuksesta tulee koskematon, pyhä.

Toinen huomionarvoinen asia on, että vastustaminen, toisinajattelu, on usein ilman suuntaa ja voimaa. Jos ihmiset vastustavat epäoikeudenmukaista lakia tai despoottista hallitsijaa, he tietävät mihin marssia. Tässä tapauksessa vihollinen on sinussa itsessäsi, ajatuksissasi. Sinä itse teet itsestä itsesi myyjän. Sinä itse kehität inhimillistä pääomaasi. Jos et tee niin, olet pulassa.

Aina on kuitenkin jotain, mitä voimme tehdä ennen kuin vaivumme epätoivoon. Jos tämä rationaalisuuden muoto ohjaa elämäämme, meidän olisi luotava toisenlainen elämäntapa, jos haluamme kapinoida. Jos tämän elämäntavan keskeinen elementti on erityinen suhde itseen ja omaan elämään investoinnin kautta, olisi luotava toisenlainen suhde omaan itseen. Jopa vaatimattomat, melkein mahdottomat, vähintään keskinkertaiset kapinayritykset, vaihtoehtoiset elämäntavat ovat mielenkiintoisia tästä näkökulmasta. Elämäntapaintiaanit ovat meitä opettamassa.

Ennen kuin palaamme 1800-luvulle ja teemme lääketieteestä ohjaavan rationaalisuuden muodon, käytännöllisen järjen ja moraalin ytimen, voimme myös kokeilla ekonomisen, kalkyloivan ajattelun toisenlaista käyttöä. Siitä löytyy amerikkalainen esimerkki 1800-luvulta: Henry David Thoreau. Hän ei hylännyt laskentaa, vaan sanoi: ”Lasketaan, lasketaan aina.” Hän ehdotti, että laskisimme, mitä menetämme tai mitä voitamme. Tehtävän kysymyksenasettelu oli kuitenkin toinen kuin Beckwithillä tai Beckerin viisaalla perheenperustajalla: ”Kuinka paljon puhdasta elämää häviän, kun ponnistelen saadakseni rahaa?” Thoreau, amerikkalainen sankari, oli huomannut, että rikkaat maksavat rikkaudestaan hinnan. Kova työ, unettomat yöt, väsymys ovat hinta...  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kynódontas

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 19. maaliskuuta:

Yorgos Lánthimosin (1973) elokuva Kynódontas (Kulmahammas, 2009) kertoo perheestä, joka asuu muurin ympäröimässä paikassa. Talo ja puutarha ovat isoja. Puutarhassa on uima-allas. Selvästi varakkaalla perheellä on kolme lasta, poika ja kaksi tytärtä, kaikki aikuisuuden kynnyksellä. Onnellinen, rikas ja etuoikeutettu perhe. Elokuvan katsoja hämmentyy, koska kaiken järjestyksen sisällä on jotain erilaista, jotain vinoa. Selvästi hyvin infantiiliset lapset käyttävät arkisista esineistä tai asioista vääriä sanoja. Esimerkiksi suola on puhelin. Zombien he uskovat olevan pieni keltainen kukka. Pillu on tietynlainen kattolamppu.

Vähitellen katsoja tajuaa, että lapset elävät vanhempien eristämässä maailmassa. He uskovat, että he kuolisivat, jos poistuisivat ulkomaailmaan. Jotta voisi mennä vaaratta ulkomaailmaan, täytyy heidän käsityksensä mukaan olla aikuinen. Aikuinen on sitten, kun lapsen kulmahammas irtoaa ja kun sen tilalle kasvaa uusi. Lasten kuva maailmasta on vanhempien luomus. He uskovat lentokoneiden olevan leluja. Joskus sellainen putoaa puutarhaan, ja löytäjä saa pitää.

Ainoa ulkopuolinen ihminen, joka säännöllisesti vierailee talossa, on isän työpaikalla työskentelevä Christina, jonka hän on palkannut antamaan seksuaalisia palveluita pojalleen. Nainen keksii pyytää palveluita myös itselleen vanhemmalta tyttäreltä. Tyttö ei suostu hiusgeelipalkkioon, mutta tyytyy kahteen elokuvaan (Rocky IV ja Tappajahai). Hän katsoo elokuvat salaa yöllä. Tämä on käännekohta, joka johtaa dramaattisiin ja väkivaltaisiin käänteisiin.

Elokuva tuntuu surrealistiselta, ajoittain tulee mieleen Luis Buñuelin teokset. Häiritsevää on silti jokin muukin kuin tapahtumat (kissan tappaminen puutarhasaksilla, insesti etc.). Paljon inhottavampaa ja hauskempaa on tuttuus. Lánthimosin kuvaama perhe on totta. Näin lapsia kasvatetaan. Näin maailma piirretään kansalaisen eteen.

1.Jokainen vanhempi haluaa suojella lastaan ”huonoilta vaikutuksilta”. 2.Lapset oppivat sanojen merkitykset vanhempien selityksistä. 3.Lapset oppivat, että maailma on täynnä kauhistuttavia uhkia (esim. kissat). 4.Lapset oppivat ehdottomia dikotomioita (kissat ovat pahoja, koirat hyviä). 5.Vanhemmat suunnittelevat lasten elämän.

Kun huomaa, että elokuvassa on paljon tuttua ja yleistä, ei ylläty alkuidean lähteestä. Lánthimos sai idean keskustellessaan ikäistensä ystävien kanssa heidän perustaessaan perheitä. Jos ja kun Lánthimos kysyi, haluavatko he todella lapsia, ystävät kokivat kysymyksen uhkaksi ja hyökkäykseksi heidän perhettään ja suunnitelmiaan vastaan. Ohjaaja kysyi, millainen voisi olla yhteiskunta ilman sen selkärankaa, perhettä. Hän kysyi myös, mihin äärimmäisyyksiin ihmiset voisivat mennä puolustaakseen tätä instituutiota.

Elokuvan lähtökohta ei ole tehdä satiiria, mutta se on suora hyökkäys perhettä vastaan. Se on tarina perheestä, mutta perheeseen luodut käytännöt ja siihen luotu järjestys muistuttaa myös muualla maailmassa tehdyistä asioista (propaganda tuntemattoman uhkaavuudesta, ryhmän harjoittama dominointi jne.). Mieleen nousee kielifilosofisia kysymyksiä (esim. Wittgenstein pohdinnat yksityisen kielen mahdollisuudesta), mutta myös tapa, jolla auktoriteetit manipuloivat ja perversoivat kielenkäytön ja sanojen semantiikan.    

Kun katson Lánthimosin elokuvaa ja käännän katseeni maailmaan, katson toisin silmin, olen levottomampi ja näen paljon mustaa komediaa. Katse kääntyy myös itseen ja välittömään ympäristöön. Emmekö elä laatikossa? Emmekö vahingoita itseämme niin kuin häkkiin pistetyt eläimet? Emmekö halua kapinaa ja emmekö halua ulos, vaikka meille sanotaan, että siellä kissat raatelevat meidät?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

He sanovat minulle...

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 12. maaliskuuta:

Ben Salomo (Jonathan Kalmanovich) on Israelin syntynyt juutalainen rap-artisti, joka asuu Berliinissä. Hänellä on kappale He sanovat minulle (Sie sagen mir), jossa hän rappaa näin: ”He sanovat, totu siihen että natsit jälleen marssivat.”

Laulu tarttuu johonkin mitä nyt tapahtuu, onnistuu tuomaan esiin mielettömyyttä näennäisen järkevissä, realistisina esiintyvissä sanoissa. Ongelma ei ole pelkästään se, että natsit marssivat, vaan se, että me totumme siihen ja jopa käskemme tottua siihen. Näistä marsseista ei tule vain yleisempiä, vaan myös hyväksytympiä. Vaikka mikään ei toistu, tässä on jotain samanlaista kuin siinä, mihin Hannah Arendt viittasi haastattelussa -60-luvun alussa: ”Ongelma ei ollut se, mitä viholliset tekevät, vaan se mitä ystävät tekevät.”

Ben Salomon laulu herättää myös toisen kysymyksen ja huolenaiheen. Se nousee tästä ilmaisusta ”he sanovat”. Kyse ei ole yksittäisestä heitosta tai yhden ihmisen ohimennen tehdystä kommentista. Puhujia on monta. Se on puhetta, joka tulee joka paikasta. Ajatus on ilmassa, se leijailee päidemme päällä, ei lähde minnekään. Ongelma ei ole vain marssit. Ongelma on puheet. Natseja voidaan osoittaa sormella, mutta kukaan ei kuuntele, mitä itse sanoo.

Kolmas vakava kysymys, jonka laulu herättää, koskee tottumista. Entä jos Ben Salomo ja me kaikki todella tottuisimme? Mitä se merkitsee? Olisiko se toivottavaa? Eikö yksi vaarallisimpia asioita maailmassa ole tottuminen siihen, että asiat ovat vinossa tai siihen että olemme menossa rotkoon?

Ben Salomonin laulu herättää myös toivoa tai ainakin jonkinlaisen tyytyväisyyden siitä, että epämukavat kysymykset saavat ilmauksen. Toisenlaisissa olosuhteissa, kun edes lahjakkaat eivät osaa ilmaista tuskan tai epämukavan olon syytä, tilanne on toinen. On myös mahdollista, ettei ole mitään kanavaa, lehteä tai musiikkigenreä, jonka kautta tuska saisi ilmauksensa tai kysymys pääsisi ilmoille.

Toisen maailmansodan jälkeen monet ajattelevat nuoret, niin sanotut intellektuellit, tunsivat tuskallisesti, ettei maailma voisi palata entiselleen. Sota todisti, että länsimaisessa kulttuurissa oli pimeä puoli. Lupaukset ja haaveet, joihin se oli tukeutunut, johtivat hirviömäisyyksiin. Ylpeyden aihe, rationaalisuus ja kehitys, näyttivät toisenlaisilta Hiroshiman jälkeen. Erityisen vaikea ja epämukava olo oli ranskalaisilla nuorilla. Maa oli ollut miehitetty ja pääsy ulos, vapautuminen, ei tapahtunut täydellisellä tavalla. Se mihin päästiin oli pettymys ja nuorten edessä oli kasvot, jotka muistuttivat siitä koko ajan: De Gaullen kasvot.

He eivät halunneet samaa eikä paluuta porvarilliseen elämänmuotoon. He halusivat muuttaa itseään, karata uralta ja muuttaa maailman. Siksi monet liittyivät kommunistiseen puolueeseen. Ei ollut muuta tai he eivät löytäneet muuta. Puolue osoittautui pettymykseksi, toisille hyvin nopeasti. Koronakriisin loppua odotellessa monet ihmiset tuntevat olonsa epämukavaksi. He olivat ehkä odottaneet maailman muuttuvan paremmaksi. Toiset olisivat halunneet uskoa, ettei maailma olisi sama kuin ennen. Se ei ole sama, mutta meidät valtaa epämääräinen pettymyksen tunne, epämukava olo ilman ilmaisua, ilman sanastoa.

Puhetta silti riittää. He sanovat, he sanovat. Jos emme pidä varaamme, meidän kehotetaan tottuvan johonkin, hyväksyvän jotain. Koska elämme ilman sanoja, ilman kirkasta kuvaa pahan olomme luonteesta, meille tarjotaan varmasti myös ratkaisua. Oltava valpas ja nähtävä Ben Salomon sanojen arvo. Se ei ole poliittisessa ohjelmassa, moraalisessa auktoriteetissa, ei edes aseissa. Arvo on asenteessa, eleessä, jota kuvastaa sana (le) refus. Ranskan sana merkitsee hylkäämistä, torjumista, kieltäytymistä. Maurice Blanchot käytti sanaa ilmaistaakseen olennaisen poliittisen ajatuksensa tai pikemminkin teki sanan avulla poliittisen eleen. Algerian sodan aikana, vuonna 1958, juuri Charles de Gaullen valtaannousun jälkeen, julkaistu kirjoitus (Le Refus) alkaa: ”Tietyllä hetkellä julkisten tapahtumien edessä tiedämme, että meidän täytyy kieltäytyä (refuser)...”  

À un certain moment, face aux événements publics, nous savons que nous devons refuser. Le refus est absolu, catégorique. - M.Blanchot

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila