Väsymys eli selitys hyppelylle

Ajallamme on erikoinen ja monimutkainen suhde väsymykseen. Ihmisiä juoksutetaan, heitä kilpailutetaan – katsotaan kuka väsyy ensin. Siksi ihmisellä tässä koneessa on tarve peittää väsymyksen merkit; ne olisivat merkki heikkoudesta, häviöstä. Toisaalta tämä on kääntynyt ylösalaisin, ja väsymys on samalla todiste siitä, että ihminen on tehnyt paljon, työskennellyt paljon, juossut kovaa.

Väsymystä ei ajatella ja se nostaa esiin kysymyksiä vasta sitten, kun väsymys on kaatanut ja sille voidaan antaa joku muu nimi, esimerkiksi burn out. Harva kysyy – esimerkiksi – miksi väsyy tai missä väsyy. Ei väsymyksen tunne ole pelkästään huono. Joskus ihminen on illalla raukeassa väsymyksen tilassa, joka ei ole epämiellyttävä tunne ja siihen voi liittyä myös henkinen ulottuvuus, eräänlainen ”hyvä omatunto”: ihminen sanoo itselleen tehneensä mitä on voinut. Tämän ”hyvän omantunnon” edellytys on, että ihminen tuntee riittävyyden eikä koe taakkana tekemätöntä työtä.

Joskus ihminen väsyy, koska hän tuntee tekemistensä ja töidensä olevan vieraita, mielettömiä. Joskus ihminen tuntee vierauden, mielettömyyden, koska on väsynyt. Väsymys on kuin rakkaus: se on jotain joka tapahtuu meille ja monesti on epäselvää mitä se merkitsee.

En väitä, että väsymyksen ajatteleminen olisi kielletty, mutta on kuin se olisi. Johtunee aikamme hallitsevasta moraalisesta suuntauksesta, jaksamisen moraalista. Jaksaminen on velvollisuutemme. Eikä saa olla negatiivinen, ei saa sanoa: ”En jaksa.” Silti on tämä salainen nautinto, kaikkia erotiikan muotoja kielletympi, piiloteltu syntinen hetki, kun ihminen sanoo: ”En jaksa.”

Eikä näitä sanoja sanota vain suuren työtaakan edessä. En puhu suuren kiven siirtelemisestä. Työtä ei tee taakaksi aina kiven suuruus, vaan edessä olevan ajan pitkäveteisyys, systemaattisuuden vaatima hidas eteneminen – niin hidas, että tietää kaiken olennaisen katoavan pedanttisuuden takia ja tietää tulevansa vain pedanttiseksi. Filosofoimisen tarkoitus voi olla jollekin tuleminen viisaaksi tai onnelliseksi. En tiedä, voinko pitää kiinni noista päämääristä, mutta ”systeemin” (tai pedanttisuuden) avulla niihin ei päästä. Koska pelkkä ajatus väsyttää minua, hyppelen.

Hyppelen, en pysy myöskään aina asiassa tai jätän asian sikseen, siirryn muualle, toiseen kysymykseen. Monta kertaa – siltä tuntuu – filosofinen ”ratkaisu” ei ole vastaus annettuun kysymykseen, vaan siirtyminen toiseen kysymykseen. Halu hypätä ei ole minussa halua hypätä viimeiseen maaliin, lopulliseen päämäärään, lopulliseen ja pysyvään rauhaan eikä ehdottomaan totuuteen. Se on vain halua hypätä sivuun, toisaalle, viereen.

Istun monta kertaa työkseni juomassa kahvia ja filosofoimassa ihmisten kanssa. Kunhan nyt jaksaa kahvikupin huulilleen nostaa. Samalla silti hyppelen. Joskus ne ovat silmille näkymättömiä hyppyjä. Väsymys pistää minut siis hyppelemään ja tämän hyppelevän filosofian tarkoitus on tehdä energisemmäksi. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Joskus sitten joudun sanomaan: ”En jaksa.” Ja teen uuden hypyn.

Ei se aina tanssilta näytä. Koko ajan minulla on tunne filosofian koomisuudesta. Mutta se ei haittaa, se vaan huvittaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Teknologia osa 2: Laiminlyödyt tekniikat

Tekniikka merkitsee taitoa. Usein sana samastetaan koneisiin tai laitteisiin, mutta tällainen assosiaatio kadottaa näkyvistä jotain olennaista. Sanaa teknologia käytetään hiukan epämääräisesti, jopa monimielisesti. Joskus sitä käytetään tekniikan synonyyminä ja joskus sanalla tahdotaan ilmaista, että kyse on kehittyneemmästä tekniikasta. Selkeimmillään sanalla teknologia tarkoitetaan erilaisten tekniikoiden kokonaisuutta.

On monenlaisia tekniikoita, monenlaisia toisistaan erotettavissa olevia tekniikoiden lajeja. On esimerkiksi tuotannollista tekniikkaa, jonka avulla tuotamme, kehitämme asioita tai käsittelemme asioita tai materiaaleja. On myös – esimerkiksi – dominoimisen tekniikoita. Laitteita tai välineitä, joita näissä tekniikoissa käytetään, ei pitäisi samastaa tekniikkaan; ne ovat sananmukaisesti vain välineitä, ei tekniikka tai tekniikoiden kokonaisuus. Esimerkiksi jotain laitetta käytetään metallinjalostuksessa, mutta se ei tietenkään ole sama asia kuin metallinjalostusteknologia. Käsiraudat ovat väline, ei sama asia kuin dominoinnin tekniikka ja taito hallita tai kontrolloida.

Voitaisiin puhua myös sellaisesta tekniikan lajista, jonka tarkoitus ei ole käsitellä jotain materiaalia, kehittää tai tuottaa mitään tai jonka tarkoitus ei ole kontrolloida joitakin ihmisiä, vaan tekniikan käyttäjä pyrkii vaikuttamaan itseensä. Jotkut historioitsijat, filosofit ja ajattelijat ovat kiinnittäneet näihin tekniikoihin huomiota viimeisten vuosikymmenien aikana. Voitaisiin puhua ”minätekniikoista”, vaikka sana on kömpelö ja joissakin tapauksissa hyvin harhaanjohtava.

On väitetty, että nämä ”minätekniikat” ovat jotain unohdettua tai jopa kadonnutta; annetaan vaikutelma, että niitä oli ennen olemassa eikä enää ole. Epäilemättä niihin kiinnitetään vähemmän huomiota kuin niin sanottuun huipputeknologiaan. Silti niitä on ja niitä käytetään ja niille on suuri tilaus. Kiinasta on saatu tai chi, Intiasta jooga jne. Vanhastaan länsimaissa on ollut erilaisia meditaation ja itsetutkiskelun muotoja, joista osaa käytetään vieläkin tai joiden jälkiä on nähtävissä nykyaikaisissakin tavoissa vaikuttaa itseensä.

”Minätekniikat” eivät ole kadonneet; ne ovat lisääntyneet. Mutta ne ovat sillä tavalla laiminlyötyjä, että niiden historiasta on kirjoitettu vähemmän kuin muista tekniikoista. Ne eivät ole arvioinnin kohteena – niitä saatetaan harjoittaa, mutta niitä ei ajatella. Myös muut tekniikat ovat tietyllä tavalla laiminlyötyjä; niitä kehitetään, mutta niiden yhteyksiä muihin tekniikan lajeihin ei ajatella eikä varsinkaan kyseenalaisteta. Erilaiset tekniikan lajit ovat suhteessa toisiinsa, joskus ne tarvitsevat toisiaan. Tuotannollinen tekniikka saattaa tarvita kontrollitekniikkaa. Tuotantolinja on ollut varsinkin sen primitiivisissä muodoissa yksi esimerkki kuritekniikan soveltamisesta.

Nykyaikainen työelämä vaatii usein sitä, että työntekijä omaksuu tietynlaisen asenteen – esimerkiksi joustavan tai sitten positiivisen. Siksi työntekijän ohjaaja, hänen ”hallitsijansa” pyrkii itse asiassa siihen, että hän käyttäisi tietynlaisia minätekniikoita itseensä. Ja niin edelleen. Esimerkkejä ja aiheita voisi löytää monia. Huomautukseni on vain tämä: Tekniikat ovat usein laiminlyötyjä, niiden välisiä suhteita ei tutkita, niitä ei ajatella.  

Teknologia osa 1: Musta peili

1900-luvun alkupuolella oli taiteilijoita ja ajattelijoita, jotka varoittivat teknologiasta. Huudettiin sitä, että ihmisen elämä mekanisoituu. Joku kuvitteli ja nimesi sellaisen kauhistuttavan hahmon kuin robotti. Puhuttiin ajattelun muuttumisesta pelkästään kalkyloivaksi. Tekniikan ja teknologian kehityksessä aavistettiin ihmisen vallanhimo, halu tulla kaiken herraksi. Naiivia tai ei, tässä kaikessa on jotain huomionarvoista, sillä me tiedämme, mihin ollaan tultu ja tiedämme teknologian olevan merkityksellinen osa maailmaamme myös tulevaisuudessa. Robotti on totta.

Kukaan ei halua kiistää teknologian vaikutusta ja vaikuttavuutta, varsinkaan alan ihmiset. Toisaalta teknisten saavutusten herättämä euforia muistuttaa ihmisen naurettavuudesta: ihan kuin ihminen olisi valloittanut avaruuden, kun on onnistuttu pääsemään kuuhun tai jollekin läheiselle planeetalle. Perusideologia (perustelu, oikeutus ja myyntipuhe) on sellainen, että teknologia helpottaa elämää. Kaikki tiedämme silti, että se synnyttää muutakin; se synnyttää uuden elämänmuodon. Tekniikka on läsnä kaikessa. Voi olla, ettei se ole robotisoinut minua, mutta se on aina minun ja asioiden, minun ja muiden ihmisten välissä, muuntaa suhdetta maailmaan.

Yksinkertainen esimerkki: valokuvakamera. Katja Ketun Kätilö-romaani keskeisen hahmossa, SS-upseeri Johannissa, on olennaista, että hän on valokuvaaja. Johann itse kertoo: ”Tahdon kameran taakse, tahdon pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin kameran okulaarissa.” Mielenkiintoista on, että Villisilmää, todellista rakkauttaan, hän ei halua kuvata.

Ihmisten välissä voi olla jokin muukin tekniikan saavutus, jokin vaatimattomampi tuote, esimerkiksi pöytä. Pöytää ja muita huonekaluja käytetään koko ajan strategisesti suhteessa alamaisiin tai alaisiin, ei pelkästään pitämään sen päällä papereita tai PC:tä.

Black Mirror – Musta peili – on brittiläinen televisiosarja (Channel 4), jonka ensimmäinen tuotantokausi alkoi joulukuussa 2011. Sarjan jaksot ovat erillisiä episodeja, jotka käsittelevät teknologiaa, sen vaikutusta siihen, miten ihmiset rakentavat suhteita toisiinsa. Voisi sanoa, että sarjaa leimaa teknoparanoia. Näkemäni jaksot (olen nähnyt vain kolme ensimmäistä jaksoa) nostavat esiin kysymyksiä ja mielenkiintoisella tavalla. Sarjan luojan, Charlie Brookerin sanoin: ”Jos teknologia on huume – ja se tuntuu huumeelta – niin mitkä ovat sivuvaikutukset?”

Toinen jakso – 15 Million Merits – sijoittuu oudon tutulta ja silti painajaismaiselta vaikuttavaan tulevaisuuteen. Joukko miehiä ja naisia osallistuu eräänlaiseen reality show –ohjelmaan tai keräävät pisteitä päästäkseen sinne. He keräävät niitä ajamalla kuntopyörää. Ajaessaan ja asuessaan kapselihuoneissaan heidän täytyy koko ajan katsoa mainoksia. Niitä ei voi keskeyttää menettämättä pisteitä. Jaksossa on monia satiirisia oivalluksia: kaikki haluavat olla kuuluisia, hinnalla millä hyvänsä. Kaikki on pisteiden keruuta ja televisiolähetyksen keskeyttäminen maksaa. Jopa kapinasta ja protestista tulee lopulta vain show, televisio-ohjelma.

Ehkä vieläkin arkipäiväisempi on kolmannen jakson – The Entire History of You – lähtökohta. Jakson henkilöillä on kehossaan chip, mikrosiru, joka mahdollistaa kaiken nähdyn taltioimisen ja uudellenkatsomisen. Episodi tutkii tämän teknologian vaikutusta ihmissuhteisiin. Ihmiset vaativat toisiaan näyttämään, mitä toinen on elänyt ja kokenut. He myös käyttävät aikaisempia, parempia, kokemuksia lisämausteena, artefaktisena elementtinä tehdessään tai kokiessaan jotain – esimerkiksi rakastellessaan.

Molemmissa näissä esimerkeissä mielenkiintoista on se, että ne eivät ole utopistisia, vaikkei meillä ole aivan samanlaista teknologiaa. Haluamme tuollaista teknologiaa. Me jo käytämme olemassaolevaa samantapaisesti. Taltioimme koko ajan elämäämme, kuvaamme kaikkea, koko ajan ja välitämme näitä taltiointeja muille ihmisille monenlaisista syistä ja monenlaisiin vaikutuksiin pyrkien. Me olemme sarjan maailmasta vain kymmenen minuutin päässä niin kuin tekijät ovat sanoneet.

Joskus on hyvä katsoa mustaan peiliin ja katsoa, millaisena se näyttää maailmamme ja meidät itsemme. Tässä tapauksessa – ironisesti – peili näytetään meille televisiosta. Ironisuus ei silti poista sitä, että on mielenkiintoista ja tärkeää tutkia, miten teknologia vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin.

Sota ja järki

(Almerian tie 1937, kuva: Norman Bethune)

Jokaisen sodan jälkeen kirjoitetaan kirjoja sodan mielettömyydestä. Kovin ovat turhia kirjat selvästikin, koska aina ryhdytään samaan mielettömyyteen. Tai sitten kirjoissa ja niiden logiikassa on jokin vika. Voihan nimittäin olla, ettei sota ole ollenkaan mieletön – siinä voi olla syvä mieli ja järki.

Kun keskiaikaiset feodaaliherrat sotivat keskenään, idea oli yleensä hyvin yksinkertaisesti se, että käydään ryöstämässä. Aikanaan oikeuslaitoskin kehittyi tätä tarkoitusta varten; kyse oli siitä, että ryöstösaalista jaetaan. Kuningas soti samalla tavalla, mutta ennen kaikkea pyrkien monopolisoimaan sodan. Lain tarkoitus oli estää yksityiset sodat.

Joku kyyninen voisi ajatella ja väittää, että näin on vieläkin. Tilanne on silti hiukan monimutkaisempi. Toisella tavalla sanottuna aikamme ekonominen rationaalisuus on mutkikkaampaa ja sisältää kompleksisempia käsitteitä. Jo aikaisemmin olen viitannut kolmekymmenvuotisen sodan ratkaisevaan merkitykseen eurooppalaisessa historiassa (Mikä on Eurooppa http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/05/mika-on-eurooppa.html )

Tappamista ei aikaisemmin tarvinnut perustella, koska se oli kuninkaan päätös. Nyt sodalla oli järki ja mieli; tarkoitus oli pelastaa kansakunta, taata sen selviäminen. Aihe ei ollut enää suoraan maa tai alue, vaan bios, elämä. Kääntöpuolena, logiikan toisena premissinä oli, että vihollinen oli väestö tai väestön osa. Jo ennen nykyaikaista sotateknologiaa sota kohdistettiin myös väestöön. Siihen sisältyi ikivanha ryöstämisen teema; sotilaiden palkinto oli mahdollisuus viedä sotasaalista. Saalis ei ollut aina rahaa tai ruokaa. Monesti sellaiset saaliit olivat vähäisiä. Oli oikeus raiskata naisia ja lapsia. Kun sodan aihe oli bios tämä ikivanha oikeus sai uuden mielen; siinä oli yhä enemmän järkeä. Se oli nyt psykologista sodankäyntiä ja myös väestön systemaattista tuhoamista, joka nähtiin tarpeelliseksi, koska vihollinen on jokin rotu, kansa, koko väestö, ei vain armeija.

Turha siis olla hämmästynyt siitä mitä tapahtuu ja mitä kirjoitti Israelin siirtokuntaliikkeen johtaja Uri Elitzuri yli kymmenen vuotta sitten. Hän kirjoitti artikkelin, jossa totesi kaikkien palestiinalaisten olevan vihollistaistelijoita. Koko kansa, koko väestö on vihollinen, ja koska palestiinalaisäiti synnyttää taistelijoita, hänetkin on tapettava. Myös heidän kotinsa pitää hävittää, koska siellä he kasvattavat ”käärmeitä”.

Nuori israelilainen poliitikko Ayelet Shaked siteerasi tätä kirjoitusta heinäkuun alussa herättäen suuren kansainvälisen huomion. Shakedin mukaan hänen kommenttinsa on väärinymmärretty, mutta tosiasia on, että hän siteerasi tätä erityistä kohtaa. Poliitikon puolue on Juutalainen kotimme.

Jos Shakedin tai Elitzurin sanat tuntuvat pahoilta, on huomattava, etteivät he ole millään tavalla omaperäisiä. Samanlainen puhe on jatkunut kaikkialla ja kauan, joskus se on kohdistunut myös juutalaisiin. Näitä mahdollisesti pahalta tuntuvia sanoja ei siteerannut mustanpuhuva, kyyristelevä ja limainen olio (katsokaa vaikka kuvia Shakedista). Hänen sanansa eivät ole mielettömiä; ne ovat sodan mieli ja järki. Otettava huomioon kuitenkin, että myös toisella puolella, vihollisellakin on järki päässä.

Niin kuin olen todennut, haluaisin joskus ottaa sodan aiheeksi filosofiakahvilassa. Se ei ole helppo tehtävä. Se, että väitän nyt keksineeni järjen sodassa, ei ehkä auta minua paljon eteenpäin. Sitäpaitsi työmaa on laaja. Olisi tutkittava sodan historiaa, luettava edes pintapuolisesti Kantin tekstit ikuisesta rauhasta jne. Kaikkea tätä työtä epäilemättä ohjaa kysymys: Miten on mahdollista? Mutta kysymys ei pidä sisällään oletusta mielettömyydestä. Se ei ole enää mahdollista.

Miksi Faust oli surullinen?

Jos puhumme totuudesta ja sen paikasta maailmassamme, olisi puhuttava yhdestä länsimaalaisen maailman olennaisimmasta hahmosta, Faustista. Meillä on tämä tarina miehestä, tietäjästä, joka on surullinen ja turhaantunut. Tieto ei riitä, mikään ei riitä. Siksi hän myy sielunsa paholaiselle. Palkaksi hän saa kaiken mahdollisen tiedon, joissakin versioissa myös kauniin naisen rakkauden ja maallisen nautinnon.

Tarinan alkuperää ei tunneta. On mahdollista ja todennäköistä, että sillä on monta alkuperää: Prometheus-myytti, mahdollisesti Simon Magusin elämä, Teofiluksen legenda, 1400-luvulla elänyt Johann Fust (Gutenbergin kollega ja liikekumppani) ja tietenkin tohtori Johann Georg Faust, saksalainen renessanssihahmo, taikuri ja alkemisti.

Tiedetään, että legenda oli suosittu aihe jo 1500-luvulla erilaisissa kansan teatteri- ja nukketeatteriesityksissä. Niissä naurettiin sekä Faustin (tai Faustuksen) että paholaisen, Mefistoteleen hahmoille. Useimmiten Faust joutuu helvettiin, mutta joskus hänet pelasti katumus. Kansanomaisesta, nauravasta, käsittelystä mentiin kohti yhä synkempiä tai kristillisempiä tulkintoja ja tietyssä mielessä tämä vakavuus on ymmärrettävää. Legendassa on klassisia piirteitä; se on tarina ihmisestä, joka ylittää omat rajansa, ei kunnioita rajoja ja siksi lankeaa.

Kirjallisuuden historiassa on monia klassikoiksi muodostuneita tulkintoja aiheesta: Shakespearen aikalaisen, Christopher Marlowen draama, Goethen monumentaalinen Faustus, Thomas Mannin Tohtori Faustus. Legendan jäljet ovat selvät myös Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita (joka on oudosti käännetty suomeksi Saatana saapuu Moskovaan).

Vaikka Faustin kristillinen tulkitseminen on vähentynyt, hahmo on yhä elävä ja inspiroiva; ei tarvitse kuin ajatella Thomas Mannin suurta romaania tai lukemattomia elokuvia, joita aiheesta on tehty. Nykyisin korostuu enemmän se, että Faust on tiedemies (paitsi Mannilla) ja sen ajankohtaisuus, puhuttelevuus on enemmän tässä halussa ja tahdossa tietoon kuin sielunsa myymisessä paholaiselle.

Minun lyhyt, luonnosteleva ja heitonomainen huomautukseni lähtee tästä kysymyksestä: Miksi Faust on surullinen? Faust on turhaantunut ja siksi surullinen. Mikään tieto ei riitä, ei edes se rajaton tieto, mihin hänellä on pääsy, kun on myynyt sielunsa.

Faustissa on alullaan usein toistettu tarina hullusta tiedemiehestä. Esimerkkejä on paljon: Frankenstein tai maailmojen tuhoamisesta uneksiva Doctor Strangelove jne. Jos katsoo alkuun, katsoo läheltä tuota hahmoa, yrittää vaistota ja tuntea sen surun, asiat alkavat näyttäytyä toisenlaisina. Tämä on olennaista: tieto ei riitä, ei vaikka menisi äärimmäisyyksiin. Tieto on riittämätön suhde totuuteen. Siksi me olemme nälkäisiä, loputtomasti. Kyse ei ole loputtomasta uteliaisuudesta eikä edes tieteen pimeästä – tai ”likaisesta” - alkuperästä, halusta hallita luontoa. Faustin suru paljastaa enemmän: me emme voi tietää totuutta...

Näin kauniin ”huomautuksen” pitäisi jatkua; se kaipaa jatkoa, tiedän. Mutta tällä hetkellä sanomani on tämä. Se on nämä kolme pistettä.

...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Aletheia

(Philippe de Champaigne: Pyhä Augustinus)

Yksi syksyn teemoista on totuus. Tietenkin se on todellisuudessa ollut aikaisemminkin aiheena ellei se ole aiheena koko ajan. 1900-luvulla – viimeistään Heideggerin myötä – osasivat ajattelijat kiinnittää huomiota omituisen unohdettuun asiaan, itse sanaan totuus. Sana, jota kreikkalaiset käyttivät, kun filosofisesti alettiin pohtia kysymystä totuudesta, oli aletheia.

Aletheia on totuus, ja alethes on tosi tai todellinen (niin kuin esimerkiksi ilmaisussa alethes bios, todellinen elämä). Sana alethes merkitsee kirjaimellisesti sitä mikä ei ole kätkössä, mikä ei ole piilossa. Kreikkalaiset muodostivat sanoja negatiivisesti, liittäen sanan eteen kieltävän etuliitteen (a-lethes, a-letheia). On muita termejä, myös filosofisesti mielenkiintoisia niin kuin atopos, aporia.

Todellinen, tosi on sitä mikä ei ole salattu; se on esillä. Totuus kätkeytymättömyytenä – teema, jota Heidegger käsitteli – ei silti tuo esiin termin (tai termien aletheia, alethes) koko käyttöä, sen kaikkia merkityksiä. Kun joku on alethes, tosi, se merkitsee myös, ettei sitä olla vääristelty; siihen ei olla sotkettu mitään muuta kuin mitä se on. Tosi on suora; se mikä on totta ei tee mutkia ja käännöksiä, jotka nimenomaan peittäisivät, salaisivat jotain. Tämän voi ajatella olevan erityisen merkityksellisen ulottuvuuden silloin, kun puhutaan – halutaan puhua – totta: sitä mitä sanotaan ei peitetä koristeisiin.

Olennaista on tämä: sanapari aletheia ja alethes tuovat esiin sen, että totuuden käsite oli toisenlainen kuin myöhemmässä filosofiassa, jossa sitä ollaan analysoitu lauseen ominaisuutena. Logiikassa puhutaan propositiosta, lauseesta joka ilmaisee jonkun asiantilan – tutkitaan, onko lause tosi tai epätosi. Tämä aikaisempi totuus, aletheia, oli jotain, jota voi soveltaa muihinkin asioihin kuin lauseisiin (esimerkiksi alethes bios).

Antiikin maailmassa suhde totuuteen ei voinut selvitä ja tulla oikeaksi vain lausetta koskevien formaalisten ja loogisten operaatioiden avulla eikä suhde totuuteen ollut koskaan pelkästään tietävän subjektin suhde.

Vain tämä totuuden ”historiallistaminen” auttaa selventämään, miten joku – esimerkiksi Pyhä Augustinus – lähestyi kysymystä ihmisen suhteesta totuuteen. Hän kirjoittaa Tunnustuksissa:

”Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat halunneet petkuttaa toisia, mutta kukaan ei ole halunnut tulla petkutetuksi...”

Tällaiset ihmiset rakastavat totuutta, jos se auttaa heitä tai paljastaa muut, mutta vihaavat sitä, jos se paljastaa heidät itsensä. Augustinut jatkaa:

”Näin on ihmissydän tehty: sokea ja vetelehtivä, viheliäinen ja epärehellinen; tahtoo pysyä salassa, muttei halua että mikään olisi häneltä salassa. Kuitenkin käy niin, että se ei ole salassa totuudelle ja samalla totuus pysyy salassa sille.”

Augustinuksen tekstiä voisi analysoida monella tavalla – ja niin on tietysti tehtykin (mukaan luettuna mainittu Heidegger). Kiinnittäisin tässä vain huomiota tähän: totuus, johon ollaan suhteessa, ei ole vain tietämisen avulla saavutettu; täytyy olla tietynlainen ihminen päästäkseen totuuteen. Totuus, joka saavutetaan, ei ole vain oikea kuva todellisuudesta, vaan myös oikea tapa olla ja elää ja tätä oikeaa tapaa määrittelee se, ettei elä salassa, kätkeytyneenä.