Ajallamme on erikoinen ja monimutkainen suhde
väsymykseen. Ihmisiä juoksutetaan, heitä kilpailutetaan – katsotaan kuka väsyy
ensin. Siksi ihmisellä tässä koneessa on tarve peittää väsymyksen merkit; ne
olisivat merkki heikkoudesta, häviöstä. Toisaalta tämä on kääntynyt
ylösalaisin, ja väsymys on samalla todiste siitä, että ihminen on tehnyt
paljon, työskennellyt paljon, juossut kovaa.
Väsymystä ei ajatella ja se nostaa esiin kysymyksiä
vasta sitten, kun väsymys on kaatanut ja sille voidaan antaa joku muu nimi,
esimerkiksi burn out. Harva kysyy –
esimerkiksi – miksi väsyy tai missä väsyy. Ei väsymyksen tunne ole
pelkästään huono. Joskus ihminen on illalla raukeassa väsymyksen tilassa, joka
ei ole epämiellyttävä tunne ja siihen voi liittyä myös henkinen ulottuvuus, eräänlainen
”hyvä omatunto”: ihminen sanoo itselleen tehneensä mitä on voinut. Tämän ”hyvän
omantunnon” edellytys on, että ihminen tuntee riittävyyden eikä koe taakkana
tekemätöntä työtä.
Joskus ihminen väsyy, koska hän tuntee tekemistensä ja
töidensä olevan vieraita, mielettömiä. Joskus ihminen tuntee vierauden,
mielettömyyden, koska on väsynyt. Väsymys on kuin rakkaus: se on jotain joka tapahtuu
meille ja monesti on epäselvää mitä se merkitsee.
En väitä, että väsymyksen ajatteleminen olisi kielletty,
mutta on kuin se olisi. Johtunee aikamme hallitsevasta moraalisesta
suuntauksesta, jaksamisen moraalista. Jaksaminen on velvollisuutemme. Eikä saa
olla negatiivinen, ei saa sanoa: ”En jaksa.” Silti on tämä salainen nautinto, kaikkia
erotiikan muotoja kielletympi, piiloteltu syntinen hetki, kun ihminen sanoo: ”En
jaksa.”
Eikä näitä sanoja sanota vain suuren työtaakan edessä. En
puhu suuren kiven siirtelemisestä. Työtä ei tee taakaksi aina kiven suuruus,
vaan edessä olevan ajan pitkäveteisyys, systemaattisuuden vaatima hidas eteneminen
– niin hidas, että tietää kaiken olennaisen katoavan pedanttisuuden takia ja
tietää tulevansa vain pedanttiseksi. Filosofoimisen tarkoitus voi olla jollekin
tuleminen viisaaksi tai onnelliseksi. En tiedä, voinko pitää kiinni noista
päämääristä, mutta ”systeemin” (tai pedanttisuuden) avulla niihin ei päästä. Koska
pelkkä ajatus väsyttää minua, hyppelen.
Hyppelen, en pysy myöskään aina asiassa tai jätän asian sikseen,
siirryn muualle, toiseen kysymykseen. Monta kertaa – siltä tuntuu – filosofinen
”ratkaisu” ei ole vastaus annettuun kysymykseen, vaan siirtyminen toiseen
kysymykseen. Halu hypätä ei ole minussa halua hypätä viimeiseen maaliin,
lopulliseen päämäärään, lopulliseen ja pysyvään rauhaan eikä ehdottomaan
totuuteen. Se on vain halua hypätä sivuun, toisaalle, viereen.
Istun monta kertaa työkseni juomassa kahvia ja
filosofoimassa ihmisten kanssa. Kunhan nyt jaksaa kahvikupin huulilleen nostaa.
Samalla silti hyppelen. Joskus ne ovat silmille näkymättömiä hyppyjä. Väsymys
pistää minut siis hyppelemään ja tämän hyppelevän filosofian tarkoitus on tehdä
energisemmäksi. Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Joskus sitten
joudun sanomaan: ”En jaksa.” Ja teen uuden hypyn.
Ei se aina tanssilta näytä. Koko ajan minulla on tunne
filosofian koomisuudesta. Mutta se ei haittaa, se vaan huvittaa.
wau!
VastaaPoista