Epäsuora viestintä

 

Kierkegaard

Filosofiakahvila 4.4../5.4. Fuengirolassa ei ole 6.4.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio). Fuengirolassa ei ole 6.4.

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Søren Kierkegaard teki erottelun suoran kommunikoinnin ja epäsuoran kommunikoinnin välillä (suomenkieliset kommentaattorit puhuvat ainakin joskus epäsuorasta viestinnästä tai epäsuoran viestinnän taktiikasta). Suora kommunikointi järjestää kuulijalle tai lukijalle järjestyksessä esitetyn, enemmän tai vähemmän loogisen ja yhtenäisen esityksen. Sen viesti on tavoitettavissa järjestetyistä lauseissa; se on puheessa. Epäsuoran kommunikoinnin tarkoitus on pistää kuulija tai lukija katsomaan itseään. Voisi sanoa, että Sokrateen kuuluisa ironia oli esimerkillinen esimerkki epäsuorasta kommunikoinnista. Hän ei yrittänyt välittää jotain oppia tai viisauskokoelmaa, vaan pistää kuulijat tutkimaan itseään.

Ei ole ihme, että Kierkegaard, Sokrateen ironian tutkija, teki erottelun, sillä hän ilmaisi itseään usein epäsuoraan kirjallisten pseudonyymien kautta, esimmäisen kerran 1834, jolloin hän esíintyi kuvitteellisena kustantajana, Victor Eremitana, joka oli löytänyt anonyymien kirjoittajien käsikirjoituksia (Enten eller/Joko… tai muuten). Kierkegaardin  tapauksessa epäsuora kommunikointi ilmenee näin. Hän luo hahmoja, henkilöitä, jotka ruumiillistavat jotain eksistentaalisia ongelmia, onnistumisia ja epäonnistumisia.

Epäsuoran kommunikointi välittää olemassaolon kannalta olennaisia totuuksia, ei vain informoi lukijaa, tuo esiin teoriaa tai oppia. Epäsuora kommunikointi ei paljasta suoraan, mitä kirjailija ajattelee; se auttaa lukijaa näkemään ongelmakentän, jossa ajattelija on.

Kierkegaardin erottelu ja käytäntö houkuttelee ja tulee houkuttelemaan erilaisten teoreettisten kysymysten äärelle. Se nostaa esiin esimerkiksi vanhan ja vaikea suhteen kirjallisuuden ja filosofian välillä. Epäilemättä se panee myös pohtimaan, millainen viestintä sopii parhaiten jonkin tietyn viestin välittämiseen. Minä teen vain yhden vaatimattoman huomautuksen epäsuoran kommunikoinnin potentiaalista.

Suora viestintä tekee viestistä abstraktin. Lauseet ovat lauseita, joiden totuusarvoa arvioimme. Epäsuora viestintä synnyttää tilanteen, näyttämön, jonne meidät vedetään. Tämä voi olla erityisen tärkeää ja hyödyllistä, jos tavoitteena ei ole vain jonkun vakuuttaminen. Olemme Abrahamin ja hänen poikansa kanssa vuorelle Jumalan käskystä. Me olemme itsemme edessä, kysymme itseltämme: Uskonko minä? Mitä tekisin?

Parhaassa tapauksessa epäsuora viestintä ja sen mahdollistama tilanne on suoranaista itsekidutusta. Epäsuoran viestinnän kautta pääsee kuvittelemaan itsensä johonkin tilanteeseen, katsomaan miten reagoisi siinä.  Sen avulla voi kirjoittaja tai lukija käydä keskustelua kuvitteellisen hahmon, esimerkiksi vapaan hengen, kanssa. Tällainen keskustelu saattaa ruokkia uneksintaa, joka ei välttämättä ole niin huono asia kuin miksi se on maalattu. Näemme toisenalaisen olemisen mahdollisuuksia.

Epäsuorassa viestinnässä on sellainen suuri etu, että lukijalle ei sanota, mitä hänen pitää ajatella, vaan hänet houkutellaan tai pistetään ajattelemaan. Toinen etu on siinä, että suora viestintä muuttuu helposti paatokseksi, huonoksi vakavuudeksi, ja viestin sisältö oikeaksi, viralliseksi opiksi.

Vaikka me näin puolustamme Kierkegaardin ajatusta ja käytäntöä, se ei poista sitä, että on hyvä puhua suoraan, sanoa mitä ajattelee…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofia ja katse

 

Bergson

Filosofiakahvila 28.3../29.3./30.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Henri Bergson (1859-1941) sanoi, ettei filosofia ole systeemin rakentamista, vaan  päätös (résolution) katsoa viattomasti  maailmaa ja itseä. Pierre Hadot (1922-2010) analysoi väitettä ja eristää siitä monta mielenkiintoista elementtiä. Ensinnäkin väite pyyhkii lähtökohtaisesti pois ajatuksen, että filosofia olisi teoreettinen ja abstrakti rakennelma. Toisekseen Bergson sanoo, ettei filosofia yksinkertaisesti ole diskurssia, puhetta, vaan se on valinta. Filosofia oli hänelle enemmän asenne, tapa toimia, tapa katsoa maailmaa. 

Kolmas mielenkiintoinen elementti väitteessä on kohta, joka puhuu viattomasta (Bergson käyttää alkuperäisessä tekstissä sanaa naïvement) katseesta. Hadot muistuttaa, että sanoessaan filosofiaa transformaatioksi havaitsemisessa hän käyttää esimerkkinä kuvaitaiteilijaa, joka joutuu ponnistelelemaan ja työskentelemään, jotta osaisi katsoa naiivisti ja saisi paljaan, alastoman havainnon todellisuudesta. Hadot liittää naiiviin, viattomaan, katseeseen kyvyn irtaantua keinotekoisesta, totutusta. Viaton katse on  ennakkoluuloista vapaa.

Tapa, jolla Hadot lukee huomautusta, ei ole yllättävä. Voisi sanoa, ettei se ole viaton lukutapa. Hadot on nimittäin puolustanut ideaa, että filosofía oli (ainakin antiikin maailmassa) elämäntapa, ei teoretisointia. Vaikka Hadotin viattomuuta epäilisi, hänen tapansa analysoida on merkittävä. Se alleviivaa ajatusta, että filosofía voi olla nykypäivän maailmassa jotain muuta kuin puhetta.

On hauskaa kuvitella filosofi, joka oppii katsomaan viattomasti. Hänet täytyy ehkä kuvitella, koska todellisesta maailmasta häntä ei helposti löydä. Olen puolustanut ideaa, että filosofien käsitteet ovat ikkunoita, kiikareita, suurennuslaseja, joiden avulla näkee asioita. Ikkunat ja kiikarit ovat teknologiaa. Ne eivät missään nimessä tee katseesta viatonta. Hegeliläinen filosofi näkee joka paikassa dialektiikkaa. Heideggerilainen ajattelija löytää olemisen unohtamista. Deleuziläinen filosofi näkee laskoksia (pli),  esimerkiksi.

Kuvittelen viattomasti katsovan filosofin omenapuun alle. Omena putoaa hänen päähänsä. Katse ei muutu. Hän ei mieti, miksi se putosi hänen päähänsä eikä hän kysy, miksi se ylipäätään putosi. Filosofi ei ajattele edes sitä, minkä tietää; se putosi, koska se on kypsä, oli sen aika pudota. Hän syö omenan. Filosofi on valaistunut tai hän on idiootti, ihan sama.  Minä voisin pitää tätä tavoiteltavana tilana. Silti minulla on omat epäilyni Bergsonin viattomuudesta.

Jos filosofia katsotaan asenteeksi, riittääkö meille viaton katse? Miksi katse? Näkeminen ja katse ovat filosofien vanhoja pakkomielteitä eivätkä ne ole koskaan ihan viattomia. Barcelonalainen filosofi Marina Garcés muistuttaa, että filosofia on elämäntapa, joka syntyi katutaiteena. Hän sanoo, että tärkeää on oppia katsomaan toisella tavalla, mutta hän puhuu myös kysymisen merkityksestä, siitä että että kysymys tekee elämästä yhteisen ongelman. 

Meidän ei välttämättä tarvitse hylätä ajatusta uudesta, toisenlaisesta, raikkaammasta ja naiivimmasta katseesta. Mutta se ei ehkä ole mahdollinen ilman todellista kysymistä, joka – niin kuin Garcés sanoo – avaa rajoja, joita käsityksemme itsestään selvyydestä luovat…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Asioiden outous

 

Carlo Ginzburg

Filosofiakahvila 21.3../22.3./23.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kuuluisa italialainen historioitsija Carlo Ginzburg pitää tärkeänä asioiden tekemistä oudoiksi. Se on tärkeää historiotsijan työssä. Ilmaisu, jota monissa artikkeleissa siteerataan on “making things strange” (siteeraus Ginzburgin artikkelista Making Things Strange: The Prehistory of a Literary Device, 1996).

Asioiden tekeminen oudoksi muistuttaa Bertolt Brechtin vieraannuttamisefektiä, jolla tarkoitetan esitystapaa tai keinoa, jonka avulla tuttu oudonnetaan ja loitonnetaan. Brechtin teatterissa tarkoitus oli pistää katsoja ajattelemaan, ja vieraannuttamisefektin avulla katsojaa muistutettiin koko ajan siitä, että hän  seuraa esitystä; häntä muistutettiin kuvitteellisen maailman ja todellisen mailman erillisyydestä.´

Ehkä oudontaminen, vieraana näkeminen, voi olla hedelmällistä muillekin kuin historioitsijoille ja teatterintekijöille. Ehkä he näyttävät meille asioita outoina jostakin syystä ja opettaakseen meille jotain. Yksi syy saattaa olla se, että näkemistä ei estä vain ennakkoluulo, vaan myös tottumus. Me esimerkiksi siedämme jotain omassa kulttuurissamme ja kotonamme, koska olemme tottuneet käytäntöön ja koska virallinen tai kaikkialle levinnyt puhe pitää sitä normaalina, asiaankuuluvana. Ennen kuin maailma muuttui ja Espanjasta tuli feministinen maa, kysymys siitä, lyökö miehesi sinua, sai toisenlaisen vastauksen kuin nykyään. Nainen vastasi: “Lo normal.”

Puolustin jo vuosia sitten (Pakolainen ja ajatus, 2016) tällaista ideaa: ”Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vierasta karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut.” Samassa muistiinpanossa annan esimerkin tutusta asiasta, jonka voisi – joka pitäisi – oudontaa: ”Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.”

Tässä esimerkissä tulee esiin kysymys identiteetistä, joka muuttunut suureksi poliittiseksi aiheeksi, vaikka se oli ennen vain apuväline, keino hallita. Eikö ole outoa, että sukupuoli on itsestään selvä, luonnollinen asia? Eikö ole outoa, että ihmiset hermostuvat, kun joku kyseenalaistaa jotakin siihen liittyvää? Puhuin tästä vuonna 2017 (otsikko oli Taivas: ihminen ilman sukupuolta). Käytin Michel Foucault´n esimerkkiä:  ”Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.”

Esimerkki pistää minut kysymään, missä muualla päätös on siirretty tuomarille, lääkärille, papille, ministerille tai sosiaaliviranomaisille emmekä näe siinä enää mitään outoa, kun olemme tottuneet siihen. Kuinka paljon enemmän voisimme tehdä päätöksiä, jos näkisimme tutun outona?

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Apartheid

 Filosofiakahvila 14.3../15.3./16.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vaikka jotkut kuvittelevat, että uudessa maailmanjärjestyksessä Euroopalla on tärkeä rooli rauhan ja ihmisoikeuksien vartijana – ja vaikka tällainen kehitys olisi toivottavaa – on todennäköistä, että Eurooppa rakentaa muiden, vähemmän ihmisoikeuksia kunnioittavien maiden, kanssa maaimanlaajuista apartheidia.

Sana apartheid on niin kuin kaikki tietävät kotoisin Etelä-Afrikasta; se on afrikaansia ja merkitsee erillisyyttä, erottamista. Se oli nimi rotuerottelupolitikkalle, jota harjoitettiin vuosina 1948-1991. Tämä politiikka oli kolonialismin jatke, sen omaperäinen toteutus.

Suomalainen tutkija ja esseisti Olli Löytty on jossain sanonut, että yksi vaara, joka on edessämme, on kansainvälinen, globaali apartheid, joka erottaa rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän toisistaan entistä selvemmin ja väkivaltaisemmin. Etelän ja pohjoisen välisestä konfliktista ja sen intensifioitumisesta ovat puhuneet monet yhteiskuntatieteilijät, jopa jotkut filosofit, esimerkiksi Michel Serres, erityisesti kylmän sodaan päättymisen jälkeen.

Olli Löytyn kirjassa Maltillinen hutu ja muita kirjoituksia kulttuurien kohtaamisesta (Teos, 2008) on yksi virke, joka on kuin pieni, julma proosaruno kolonialismista:

"Parkitsemattomasta virtahevonnahasta tehty, puumaisen kova, korkkiruuviksi kiertynyt, veitsenterävä piiska sai jo muutaman kunnon iskun jälkeen veren valumaan saatanan selästä."

Olen itse muistuttanut, ettei ruoska ollut kolonialismin ainoa ase ja siteerasin historioitsija  John Iliffea (2018, Caliban ja minä), joka kertoi, että Tanganjikan koloniastiherrat uskoivat, että kaikki afrikkalaiset kuuluivat johonkin heimoon niin kuin kaikki eurooppalaiset kuuluivat johonkin kansaan. Jotkut upseerit jopa huomasivat, että kyse oli yksinkertaistuksesta värikkään ja monimutkaisen historian läpäisemällä alueella, mutta he halusivat uskoa. Niinpä alistetut asukkaat loivat heimot, joihin he halusivat kuulua.

Siirtomaavallan hallitsemiskeino ei ollut vain ruoska; se oli indirect rule. Se oli tekniikka, jossa hallitsijat ohjasivat ihmisiä haluamaansa suuntaan käyttäen alueen valmiita valtarakenteita. Tehtäviä ja vastuu-alueita annettiin perinteellisille johtajille. Tätä keinoa ei kuitenkaan olisi voitu käyttää, jos ei olisi kehitetty molempien osapuolten tarvitsemaa yksikköä, heimoa.

Globaali apartheid käyttää monenlaisia mekanismeja. Primitiivisin keino on muuri. Taloudellisissa keinoissa on esimerkiksi velkaannuttaminen ja vanhanaikainen hyväksikäyttö. Globaalia apartheidilla on samanaikainen vertailukohta: maiden omiin kansalaisiin käyttämät turvallisuuden toteutetut kontrollimenetelmät. Myös tässä rikotaan välillä lakia – ja se on kuin todiste siitä, että hallitukset tekevät kaikkensa, uhrautuvat kansalaisten turvallisuuden eteen. Viime kädessä molemmissa tapauksissa hallitukset taistelevat turvallisuuden eteen ja molemmissa tapauksissa nousee esiin sama kysymys: Mitä arvomme todella ovat – ovatko ne demokratia, ihmisoikeudet, kansalaisten vapaus ja niiden edelleen vai suoja uhkalta?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaikeuksien edessä

 Kierkegaard

Filosofiakahvila 7.3../8.3./9.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofialla on erityinen suhde vaikeuteen. Se on valmistautumista vaikeuksiin ja tietynlainen, esimerkiksi tyyni, tapa suhtautua vaikeuksiin, kun niitä kohtaa. Stoalaiset jopa väittivät, että filosofian tehtävä on opettaa kuolemaan. Vaikeudet voivat olla filosofille myös testi, joka näyttää, onko hän sisäistänyt viisauden, periaatteen tai oikean asenteen.

Kirjoitin kerran yhdessä muistiinpanossa: “Filosofi on tänään eräänlainen anti-insinööri.” Minulla oli erityinen syy vitsikkyyteen. Usein ajatellaan, että insinöörit ja heidän keksintönsä tekevät elämästämme helpompaa. Filosofit eivät välttämättä tee elämästämme helpompaa. Esimerkkini oli Søren Aabye Kierkegaard (1813-1855). Hänen alter egonsa ja pseudonyyminsä Johannes Climacus totesi, että monet hyväntekijät - nykyisin insinöörit - tekevät elämästä helpompaa. Samalla Climacus antoi itselleen erilaisen tehtävän: Sinun täytyy tehdä samalla tavalla innostuneesti töitä, jotta jokin olisi vaikeampaa. 

Problematisointi, vaikeammaksi tekeminen, erilaisten käytäntöjen vaarallisuuden näyttäminen on filosofian tehtävä. Se saattaa joissakin tilanteissa olla meidän kaikkien tehtävä. Saattaa olla vaarallista, että jatkamme sokeasti. Se voi olla helppoa. Teemme vain niin kuin aina on tehty. Ajattelulla on erityinen suhde vaikeuteen myös siksi, että se on pysähtymistä vaikeuden eteen, etäisyyden ottamista siihen. Ajatteleminen merkitsee sitä, että katsetta ei käännetä pois.

Kuvitelkaamme, että psykiatri lukee kirjan, joka kertoo psykiatristen käytäntöjen normalisoivista vaikutuksista. Kirjassa ei kyseenalaisteta yhden tai toisen terapian tai lääkkeen hyödyllisyyttä, vaan tuodaan esiin jotain, jota psykiatri ei ole tullut ajattelleeksi. Jos hän ottaa tosissaan kirjan eikä heitä sitä nurkkaan, hänen elämänsä on vaikeampaa. Ennen hän teki päätöksiä käytettävissä olevan tiedon valossa ja hän nukkui yönsä hyvin. Nyt jokainen päätös on entistä vaikeampi, koska hän katsoo tekemistään eri näkökulmasta.

Esimerkin tohtori voi jatkaa työssään, mutta se on entistä vaikeampaa. Hän tietää olevansa päättämätön. Vaikeus on siinä, että on jotain päätettävää. Hän ei ollut päättämätön ennen kuin filosofía astui hänen elämäänsä.  Filosofit ovat pahempia kuin paarmat. He ovat anti-insinöörejä.

Kuitenkin tuo problematisointi, vaikeaksi tekevä kysely, on vastausta tilanteeseen ja eteen tuleviin vaikeuksiin. Ennen kuin meistä tulee filosofian lamaannuttamia tuskailijoita, potkaisemme varpaan aina samaan kiveen. Jonain päivänä erehdymme pysähtymään sen eteen.

Jos ajattelemme niitä vaikeuksia, joihin törmäämme, koska eutanasia on laiton (jos se on), emme tee elämästä ja toiminnasta helpompaa, mutta vastaamme tilanteeseen, katsomme todellisuuteen, emme vain hoe iänikuisia moraalisia mottoja. Stoalaiset uskoivat filosofiansa “helpottavan” elämää, opettavan kuolemaan. Miksi filosofian pitäisi opettaa kuolemaan? Kaikkihan tunnetusti ovat osanneet kuolla (Jeesusta lukuunottamatta). Ne jotka ovat ajatelleet eutanasiaa, tietävät, että vaikka tulos, kuolema, on varma, menestys taattu, prosessi voi olla vaikea ja tuskallinen. Mutta ehkä meidän pitäisi oppia kuolemaan, jotta osaisimme elää. Tällainen yritys ei välttämättä tee elämästä pelkästään vaikeampaa…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila