Kysymisen jälkeen solidaarisuus

Jan Patočka

(Tämä teksti on aikaisemmin syksyllä julkaistu otsikolla Solidaarisuus, mutta filosofiakahvilan aiheena ei ole ollut vielä.)

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 4.12. ja Fuengirolassa 5.12. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kriittinen etäisyys ja oma itse

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 27.11. ja Fuengirolassa 28.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo (ent. Peña el Bujío), Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

On tavallista puhua – aika kritiikittömästi ja epäselvästi – kriittisessä etäisyydestä. Kukaan ei puhu silloin huoneen akustiikan suunnittelussa käytettävää käsitettä, vaan ilmaisulla tarkoitetaan, että ihmisen on hyvä ottaa etäisyyttä asioihin ja tilanteisiin, jotta voi tarkastella niitä toisella tavalla. (Espanjassa on ilmaisu poner en perspectiva, englannissa put in perspective.) Miten tällainen etäisyys otetaan, miten se luodaan?

François Jullien sanoo, ettei mikään ole niin vaikeaa elämässä kuin ottaa etäisyyttä omaan ajatteluunsa. Hän on kuitenkin keksinyt keinon ja voisi neuvoa meitä: ”Mene Kiinaan.” Kiina on länsimaisesta kulttuurista irrallaan kehittynyt eikä kieli ei ole sukua indoeurooppalaisille kielille. Tutkimusmatka Kiinaan (poikkeaminen Kiinaan, Jullien sanoo) auttaa ajattelemaan sitä, mikä ajattelussamme on ajattelematonta, sen kuulumatonta ja näkymätöntä perustaa.

Matkaan liittyy jotain paradoksaalista. Jotta matka olisi mahdollinen, täytyy onnistua jo ennen sitä etääntyä omasta (länsimaalaisesta, kreikkalaisesta) ajattelusta (esimerkiksi ymmärtääkseen vähän syvällisemmin Sunzin Sodankäynnin taitoa). Molemmissa tapauksissa (matka Kiinaan jotta näkisi oman ajattelun hiljaisia puolia ja etäisyys omaan ajatteluun jotta ymmärtäisi kiinalaista tekstiä) etäisyys on astumista taaksepäin jotta näkisi. Etäisyys voi silti olla muutakin kuin keino; se voi olla päämäärä.

Michel Foucault puhuu kuuluisassa Seksuaalisuuden historian toisen osan (L'usage de plaisir) johdannossa oman ajattelunsa ja työnsä tavoitteesta. Hän haluaa päästä irti itsestään. Hän käyttää ilmaisua se déprendre de soi-même puhuessaan etäisyyden luomisesta itseensä (englanninkielisessä maailmassa on käytetty sanaa self-detachment). Espanjankielinen ilmaisu desprenderse auttaa (ehkä) ymmärtämään ideaa paremmin. Olennaista on kuitenkin huomata, ettei tämä itsestä irtaantuminen ja itsestä irrrottaminen ei ole keino nähdä eikä se ole metodi; se on telos, tila johon pyritään.

Miksi tämä tavoite? Miksi kriittinen etäisyys olisi sinänsä tavoiteltava tila, ei vain keino nähdä selvemmin? Joskus kritiikki on toimintaa, joka suuntautuu itseen, vaikkei se olisi itsekritiikkiä (esim. itsensä arvostelemista addiktiivisten aineiden käytöstä). Se voi olla toimintaa, joka palauttaa itseen liikkuvuutta, jonka itse on kadottanut kiinnittyessään johonkin. Itsestä irtaantuminen ja kriittinen etäisyys voivat olla tavoiteltavia asioita, koska näin syntyy tilaa. Kritiikki on toimintaa jähmettyneisyyttä, vakiintuneisuutta, lopullisuutta vastaan. On täysin mahdollista, että puhuessamme keinoista ja päämääristä olemme liian kreikkalaisia, liian länsimaalaisia. Ajattelemme ideaalina toimivien mallien ja sovellutusten, päämäärien ja keinojen kautta, aivan toisin kuin kiinalaiset.

On silti huomionarvoista, ettei kriittisestä etäisyydestä tarvitse puhua vain jonakin, jolla on seurauksia, esimerkiksi näkökyvyn paraneminen. Jos katsomme kriittistä etäisyyttä vaikutuksena, kriittisen toiminnan seurauksena, etäisyys näyttäytyy tilana katsojan ja katseen kohteen välillä, mutta myös tilana katsojan sisällä.

Iloisen tieteen fragmentti numero 307 puhuu tästä. Ajattelija, kriitikko, ei astu taaksepäin vain nähdäkseen. Hän hyökkää ja kieltää, koska jokin näkymätön ja tuntematon, joka hänessä haluaa elää, tarvitsee tilaa ja ilmaa. 

P.S.
Syksyn 2019 koekymys. Peruskoulun tavoite on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Yksi usein esitetty perustelu sille, että filosofiaa opetetaan koulussa, on tämä: Se kehittää itsenäistä ja kriittistä ajattelua. Kysymys: Pitäisikö filosofiaa opettaa peruskoulussa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa

Puistofilosofiaa Vélez-Málagassa 

Ruumis, sielu ja kone

Aika: Lauantaina. 30. marraskuuta klo 12.00

Paikka: Parque María Zambrano, Vélez-Málaga
(C/Pintor Antonio Hidalgo) Kadun varrella ja puiston läheisyydessä runsaasti parkkipaikkoja.

https://www.google.com/maps/place/Parque+Mar%C3%ADa+Zambrano/@36.7789846,-4.1072046,15z/data=!4m5!3m4!1s0x0:0x8147aa5a13c5e689!8m2!3d36.7789846!4d-4.1072046

(Isolta pohjoiseen menevältä tieltä liikenneympyrästä, Viveron kohdalta, Véleziin. Seuraavasta liikenneympyrästä oikealle. Puisto on välittömästi vasemmalla. Jos tulet linja-autoasemalle, suuntaa etelään. Puisto muutaman sadan metrin päässä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: Puiston eteläpuoli, vesialtaalla

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapaksilla jossain lähibaarissa.

Lisäohje: Jos haluaa, voi tuoda oman istuma- makuualustan. Koirat ovat puistossa kielletty. Pasi pääsee sinne silti, koska on naamioitunut ihmiseksi.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa (19.11.)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Näyttää siltä, että ilmat sallivat tapahtuman. Sää ei tule olemaan hyvä eikä huono. 

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Valheessa eläminen, totuudessa eläminen

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 20.11. ja Fuengirolassa 21.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Václav Havel (1936-2011),  Jan Patočkan oppilas, yksi Peruskirja 77 – julistuksen allekirjoittaja, kirjoitti lokakuussa 1978 esseen, joka tunnetaan nimellä länsimaissa nimellä The Power of the Powerless. Havelilla on tekstissä kuuluisaksi tullut esimerkki vihanneskauppiaasta. Kauppias kiinnittää liikkeeseensä valtiollista sanomaa julistavan tekstin: ”Kaikki maailman työläiset, yhdistykää.” Havel käyttää tätä esimerkkiä valaisemaan totalitaarisen yhteiskunnan ja yksilön välistä suhdetta. Kauppiaan ei tarvitse uskoa sanomaan, valheeseen; hän elää valheessa. (Ei ole epäilystäkään siitä, että Havelin yksi inspiraation lähde oli Aleksandr Solženitsyn, joka kirjoitti manifestin valheessa elämistä vastaan).

Havel asetti itselleen tehtävän: totuudessa elämisen. Se oli hänelle ainoa mahdollinen vastarinnan muoto. Idea oli yksinkertainen ja haastava. Havel kehotti elämään jokapäiväistä elämää niin kuin totalitaarinen yhteiskunta ei olisi olemssa – elää näin siinä määrin kuin se oli mahdollista. Havelin essee ja sen ideat vaikuttivat voimallisesti muun muassa Puolassa – ei vain solidaarisuusliikkeessä, vaan myös ihmisten arjessa. Länsimainen toimittaja kertoo, miten vieraili Puolassa 1979 ja majoittui ystäviensä luona. Hänen olisi pitänyt käydä ilmoittautumassa poliisille, mutta isäntäväki sanoi: ”Me emme tee niin, koska emme usko, että poliisilla on oikeus tietää, keitä asunnossamme on.”

Havelin ideassa ja hänen levittämässään vastarinnan muodossa on monia mielenkiintoisia puolia. 1) Siinä on mukana ajatus, että se mitä pidetään totuutena, virallinen totuus, on joskus valhe. 2) Totuus, todellisempi totuus, ei ole jotakin kätkössä olevaa, mahdotonta nähdä; sitä ei vain tahdota nähdä. 3) Systeemiä tukevan ihmisen ei tarvitse olla sokea. Tärkeää on, että hän tottelee, elää niin kuin uskoisi. 4) Vastarinnan tekijän on tehtävä toisin, elettävä totuudessa ja se merkitsee paradoksaalisesti sitä, että elää niin kuin systeemiä ei olisi olemassakaan (ainakin siinä määrin kuin se on mahdollista).

Olennaista ja huomionarvoista Havelin vastarinnassa on myös se, että se ei tähtää vain käsitysten muuttamiseen, uskomusten vaihtumiseen. Varmat käsityksemme, itsestään selvänä pidetyt väitteet meissä ruumiillistuvat tavassa elää. Kun kriittinen, kyseenalaistava ajatelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Kun ottaa esimerkiksi ns. totalitaarisen yhteiskunnan ja siihen liittyvän ongelman, on oltava varovainen. Tässä on suuren ylimielisyyden vaara. Emme välttämättä huomaa, että ns. vapaassa maailmassa tehdään usein samalla tavalla ja eletään yhtä aktiivisesti valheessa. Ja keskisormeakin näytetään vain taskussa.

Missä tahansa joku harjoittaa kritiikkiä tai sanoo epämukavan totuuden, hän ylittää jonkin rajan. Hän elää vaarallisesti. Voi joutua esim. vankilaan niin kuin Havel tai Pussy Riotin edustajat. Voi saada potkut. Tai tulee haukutuksi ja mitätöidyksi.

Mutta mikä on se totuus, jossa Havelin vastarinnan tekijä elää? Varovainen tulkintani, ehdotuksen kaltainen huomautukseni on seuraavanlainen. Siinä on mukana havainto ja kuvaus tilanteesta, jossa ihmiset elävät ja systeemistä, jota ihmiset itsekin ruokkivat – systeemistä, joka on petosta ja itsepetosta. Lisäksi tässä totuudessa on mukana huomio siitä, ettei ihmisten vapautta voi kokonaan riistää ihmisen vapautta, ei edes totalitaarisessa järjestelmässä. Ihminen on vapaampi kuin uskookaan tai haluaa tietää. Siksi imperatiivi (”elä totuudessa”) voidaan muotoilla myös näin (ja näin se silloin tällöin, jopa Punaisella torilla, muotoillaan): ”Näytä vapautesi.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kritiikki tekniikkana

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 13.11. ja Fuengirolassa 14.11. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Paikka 13.11. ja 20.11. poikkeuksellisesti Restaurante Carmen, Paseo Maritimo Poniente (Playa Tropical) eli rantakadulla, länsipäässä

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Harjoitukset, joiden avulla ihminen vaikuttaa itseensä, ovat moninaisia ja muuttuvia. Pierre Hadot puhui henkisistä harjoituksista (exercices spirituels), Foucault käytti ilmaisuja technique de soi tai techonologies de soi (kömpelö ja tekninen käännös voisi olla ”itseen vaikuttamisen tekniikat”, toinen vähän harhaanjohtava voisi olla ”minätekniikat”). Foucault'n termit ovat historiallisesti oikeutettuja, sillä kreikkalaiset käyttivät tekhne, tekniikka tai taito, myös omaan itseen tai elämäänsä vaikuttavista keinoista.

Kun joku ohjaa toista ihmistä, yrittää saada hänet toimimaan haluamallaan tavalla, hänen keinonsa ei ole (välttämättä) pelkkä pakottaminen. Hän voi esimerkiksi yllyttää ja kannustaa ihmistä käyttämään itseensä tietynlaista tekniikkaa, oman itsen ohjaamiseen vaikuttavaa keinoa tai taitoa. Tästä seuraa, että jos tahdomme olla vapaampia tai itsenäisempiä, meidän ongelmamme voi olla tekniikat, niiden muuttaminen tai vaihtaminen. Meidän on syytä katsoa ja arvioida, millaisia tekniikoita käytämme vaikuttaessamme itseemme, muokatessa itseämme. Niin kuin Stanislav Jercy Lec tiesi: Jos kerrot unesi, psykonanalyytikot voivat päästä valtaan.

Moni on tunnustanut ja halunnut tunnustaa, jotta voisi olla toinen ihminen, tulla paremmaksi – jopa monet filosofit, esimerkiksi L. Wittgenstein. ”Tunnustuksen täytyy olla osa uutta elämää”, hän kirjoitti. Hänelle itsensä muuttaminen oli filosofian tehtävä, sen ydin ja se merkitsi tahtoon kohdistuvaa toimintaa.

Kyky nähdä ja kyky nähdä toisin ei ollut hänelle kytköksissä niinkään älyyn kuin tahtoon. Sokeus ei ollut hänelle älyn puutetta, vaan tahdon heikkoutta – sitä ettei tahdo katsoa, ei halua nähdä. Wittgenstein oli (ehkä) väärässä, kun yritti kasvattaa tahtoaan tunnustuksen kautta, sillä tunnustus on historiallisesti ollut luopumista tahdosta, antautumista rippi-isän ohjaukseen.

Meidän siis kiinnittää kriittinen huomio tekniikoihin ja kysyä, muuttaako tämä tai tuo tekniikka meitä haluamallamme tavalla. On syytä kysyä, miten ja mihin se vaikuttaa, onko se tehokas vai ei. Meidän ei silti tarvitse nähdä kritiikkiä, joka alkuperäisesti merkitsi arvostelutaitoa (sana kritike on syönyt sanan tekhne), pelkästään metatekniikkana, ts. tekniikoiden arvioimisena; sen voi nähdä myös henkisenä harjoituksena.

Miten kritiikki toimii henkisenä harjoituksena tai minätekniikkana? Jos kritiikki kohdistuu vakaumuksiin, olettamuksiin, se auttaa harjoittajaansa vapauttamaan näkökulmaansa, ajattelemaan itsenäisemmin. Me olemme kiinni perinteessä – ja myös auktoriteeteissa – kun pysymme kiinni uskomuksissamme. Katseestamme tulee toisenlainen, uteliaampi.  Herkkyytemme on erilainen. Emme tunne enää samanlaista painoa itsessämme, koska kritiikin kautta muistutamme itseämme siitä, että voisi olla toisin. ”Uskoja ei kuulu itselleen”, Nietzsche sanoi.

Väitettä, että kritiikki on (tai voi olla) itseen vaikuttava tekniikkaa, voi perustella myös historiallisesti. Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan aikana filosofit, erityisesti stoalaiset, liittivät vallitseviin arvoihin ja ympäröivään kulttuuriin kohdistuvan kritiikin itsestä huolehtimiseen (epimeleia heautou, cura sui). Oli tavallista, että arvosteltiin esimerkiksi varhaiskasvatusta. Ihmisen, joka yritti tehdä itsestään parempaa tai hyveellisempää, piti oppia pois opitusta, äidinmaidosta imetyistä tavoista ja tottumuksista. Itsensä kehittämiseen ja sen muotoihin liittyi kriittinen tehtävä. 

Kasvatus ja siihen liittyvät ongelmat olivat toki olleet filosofien huolenaihe filosofian aamuhämärästä, Sokrateen ja kumppaneiden, ajoista lähtien. Nyt huomio kiinnittyi kuitenkin toisella tavalla siihen, miten perhe ohjaa tai pakottaa tiettyyn suuntaan. Seneca sanoo kirjeissään Luciliukselle, että hän haluaa opastettavalleen eri asioita kuin hänen perheensä tahtoo.

Historiallinen esimerkkini ei vain tue väitettä, että kritiikki voi olla osa henkisiä harjoituksia. Se muistuttaa käytäntöjen historiallisuudesta, niiden muuttuvuudesta. Kritiikki ei ole aina samalla tavalla osa itseen kohdistuvia tekniikoita. Kun kolmannen vuosisadan munkkioppilas tunnusti ajatuksensa vanhimmalleen, hän ei vaikuttanut itseensä kritiikin kautta (jos katumusta ei katsota jonkinlaiseksi itsekritiikin muodoksi).  

Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

(Kuva ei ole paikalta)

Puistofilosofiaa Fuengirolassa

Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka

Aika: Tiistaina 19. marraskuuta klo 13.00

Paikka: Parque Yacimiento Romano, Fuengirola

(Av. Nuestro Padre Jesús Cautivo 49/Junakatu 49, Jazzie-baarin vieressä)

Hinta: 10 euroa

Kohtaamispaikka: puiston sisääntulo

Alustus kestää noin tunnin. Keskustelua voi jatkaa tapasten tai kahvien merkeissä Jazzie-baarissa, puiston vieressä.

Sateen sattuessa tapahtuma joudutaan perumaan

(Puistofilosofia-tapahtuma tulossa myös Vélez-Málagaan. Ilmoitus tulee myöhemmin.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila