Hyve ja onnellisuus

Kreikkalaiset, nuo joutilaat, ajattelivat, että hyve johtaa onneen. Minua ajatus epäilyttää. Mutta miksi epäillä kreikkalaisten näkemystä, halua ajatella hyve ja onnellisuus yhteenkuuluviksi? Koska tämä idea niin usein on kehon, kehollisuuden ja aistillisuuden poissulkemista. Hyveestä tulee kohottautumista kohti taivasta ja onnellisuudesta ruumiitonta.

Eläin (ja ihminenkin, elukka) on onnellinen eläessään vaistojensa, viettiensä mukaisesti, ei ”hyveen mukaisesti”. Kreikkalaisten ajatus voisi epäilyttävyydestään huolimatta kestää, jos hyve ei sodi vaistoa vastaan, vaan palvelee sitä, ohjaa meidät elämään sen mukaisesti.

Minä, maaton, mies ilman jaloa Kreikkaa, uskon, että vietti, vaisto ja intohimo voidaan jalostaa hyveeksi. Hyve ei ole silloin vietin, vaiston eikä intohimon leikkaamista meistä.

Olkaa siis onnellisia hyveellisyydessänne, jos tahdotte. Tämä vain huomautukseksi itsensä silpomista vastaan.

Todellinen filosofinen kysymys

Albert Camus sanoi, että ainoa todella filosofinen ongelma on itsemurha. En usko hänen tahtoneen kysyä, miksi joku tahtoo käyttää kättään itseään vastaan; hän nosti esiin kysymyksen olemassaolon merkityksestä ja merkityksettömyydestä.

Filosofit ovat puhuneet itsemurhan puolesta ja sitä vastaan. He ovat kovia puhumaan. On äärimmäisen epämielenkiintoista olla puolesta tai vastaan. Mielenkiintoista on yrittää olla rohkea, ottaa vakavasti väite siitä, että tämä on todellinen filosofinen kysymys ja yrittää sitten pohtia, miten kysymys pitää asettaa.

Stoalaiset, aina niin maltilliset ja kohtuulliset, osasivat tehdä sen eri tavalla kuin me modernit; he kysyivät, missä olosuhteissa itsemurha on oikea valinta. Mahdottoman sairauden, tyrannian alle jäämisen uhka ja muut vastaavat tilanteet olivat stoalaisille sellaisia olosuhteita, joissa itsemurha oli paikallaan, koska elämä ei olisi enää elämisen arvoista.

Me modernit olemme yksiviivaisempia. Olemme puolesta tai vastaan. Tälle voi nähdä syviä kulturaalisia syitä tai sen voi ymmärtää uudenaikaisen, ihmisen elämän hallintaan liittyvien tekniikoiden seuraukseksi. Moderni valta, biovalta, ei ole valtaa päättää elämästä ja kuolemasta; se on elämän yli menevää, elämään kohdistuvaa valtaa niin kuin esim. Foucault ja Agamben todistelevat. Itsemurhasta on tullut kapinaa, ja elämästä jotakin, joka sellaisenaan, paljaana, ilman muotoa ja arvokkuutta, on säilytettävä. Ihmisellä ei ole oikeutta elämäänsä eikä siis myös oikeutta päättää kuolemastaan.

Meillä ei ole oikeutta päättää kuolemastamme, mutta ehkä juuri tämä oikeus pitäisi kiireellisesti taistella itsellemme, koska muuten elämäkään ei ole käsissämme. En vain toivo tätä saavutusta. Minua kiinnostaisi riisua itsemurhalta sen kurjuus ja tuskaisuus, tehdä siitä jotain muuta kuin se on, nähdä se ajattelevien, harkitsevien ja rauhallisten ihmisten mahdollisuutena. Mitä osaisimme tehdä riisuaksemme tämän kaavun?

Itsemurhaa tuntuu seuraavan väistämätön kehkeytyvä suru ja ahdistus. Silloin itsemurha ongelmana ei ole enää elämästään ja kuolemastaan päättävän epätoivoa tai hänen tuskaisia mietelmiä menetelmistä. Jotta vähentäisimme tätä turhaa tuskaa, olisi synnytettävä toisenlaisia ideoita, toisenlaisia tyylejä, jotka poistaisivat itsemurhasta sen kiristys- tai protestiluonteen. Niin kuin asiaa pohtinut ystäväni kauniisti sanoo: ”Paitsi itsensä niin pitäisi myös kyetä vapauttamaan läheisensä. Mielestäni tällainen toisen vapauttaminen itse asiassa lähentää ihmisiä.”

Affirmaatio

Affirmaatio tarkoittaa filosofiassa myöntämistä, negaation eli kieltämisen ”vastakohtaa”. Sana ”vastakohta” lainausmerkeissä, koska kyseessä on vastakohta vain ns. dialektisessa ajattelussa. Vastaparien suhde on toisenlainen kuin minkälaiseksi se yleensä hahmotetaan.

Myöntää, olla affirmatiivinen, myönteinen. Mitä se merkitsee? Täytyy olla tarkka. On myönteisiä, myöntäviä lauseita, jotka ovat negatiivisia, elämän kieltäviä. Affirmatiivisuus – niin kuin minä sen ymmärrän – on muutoksen, muuttuvuuden, katoamisen ja syntymisen myöntämistä. Affirmaativuus, joka on muutoksen myöntämistä, ei merkitse passiivista alistumista, resignoitumista eikä välttämättömyyden ihailua siksi, ettei voi muuttaa todellisuutta. Affirmaation on enemmänkin aktiivista osallistumista olemassaoloon, heittäytymistä olemassaoloon.

Affirmaativuus ei poissulje kritiikkiä eikä vallitsevien arvojen tuhoamista. Mutta se ei voi olla niin kuin ilkeä satiiri pelkästään tuhoamista; se synnyttää uutta. Tästä syystä kuvaamaani affirmatiivisuutta voi verrata Mihail Bahtinin hahmottelemaan karnevaaliin. Voisi väittää enemmänkin: Karnevaali on affirmatiivisuuden voimallisin ja selkein kulturaalinen ilmaus. Bahtinin kuvaama karnevaali on muutoksen iloa, muotoutumisen ja uuden syntymisen juhlaa.

Mikä voisi olla kaunis esimerkki affirmatiivisuudesta, myöntämisestä? Mirkka Rekolan lause: ”Niin laulaa päivä liekkeinä katoamisen iloa.”