Jokapäiväinen elämä ja ajattelu

Filosofiakahvilan aihe /27.2./29.2./1.3. 

Torre del Marin filosofiakahvila poikkeuksellisesti perjantaina 1.3. Massai Mara klo 12.00.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa (1.3. poikkeuksellisesti perjantaina)

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yleinen mielikuva sijoittaa filosofin, parrakkaan herran, lehterille. Hän rapistelee papereitaan, ei näe ihmisiä. Tai hän on sotkuisen työpöytänsä äärellä ajatuksissaan, raapii päätään.

Joku espanjalainen näki Giorgio Agambenin kävelevän italialaisen kaupungin kadulla itsekseen mutisten. Agambenin otsasta tuli verta, mutta filosofi ei ehkä tiennyt sitä. Kuvittelemme filosofin poissaolevaksi, ei tässä sfäärissä olevaksi. Yksi varhaisimpia filosofeja ellei ensimmäinen oli Thales. Aristofanes pisti hänet komediassaan putoamaan kaivoon, kun hän katseli niin kiinteästi tähtiä, ettei tiennyt mihin astui.

Silti filosofit ovat nimenomaan laskeutuneet kadulle, toreille, puhumaan tavallisten ihmisten kanssa ja heidän kysymyksensä ovat kysymyksiä jokapäiväisessä elämässä. Tähän viittaa Plutarkhos puhuessaan Sokrateesta. Filosofointi ei ole tekstien luentaa eikä luennointia lehteriltä. Sokrates liikkui siellä missä ihmiset ja sillojn tällöin filosofoi. ”... jokapäiväinen elämä suo mahdollisuukia filosointiin”, Plutarkhos kirjoittaa.

Vaikka rääsyihin pukeutunut Sokrates tai tuskin pukeutunut Diogenes olivat hyvin maailmallisia, filosofian suhde jokapäiväiseen on ambivalentti. Sokrates oli krittinen jokapäiväisen, tavallisen, elämän suhteen. ”Te ette huolehdi itsestänne, vain omaisuudestanne”, hän sanoi.

Kun jotkut haluavat palauttaa nykyisin filosofian jokapäiväiseen elämään, panna sen ajattelemaan arkipäiväisen elämän vaikeuksia, saattaa unohtua, että filosofiassa on myös tahto erottua, ottaa etäisyyttä. Filosofia on jokapäiväisyyden kritiikkiä.

Kun runoilija kirjoittaa sateesta tai kukasta, hän herättää meidät. Näemme, kuulemme ja haistamme jotain, joka on jokapäiväistä, tavallista. Ajattelu on hereilläoloa. Emme vain vartioi, katso mihin vaaraan astumme. Sen ansiosta myös tajuamme kauneuden. Myös kauneus on jokapäiväisen kritiikkiä. Se sanoo rivien välissä: ”Jokapäiväisessä elämässä ette elä, ette haista kukkaa.”

Olen kaikesta huolimatta sen kannalla, että filosofi likaisi kätensä. Vieläkin on filosofeja,  jotka ajattelevat, että filosofia katsoo asioita ikuisuuden näkökulmasta. Näin onkin monesti, valitettavasti. Jokapäiväiset asiat ja tapahtuminen, ei ikuisuus, huomion kohteena oppii, että fiksoituneet käsitykset tärkeysjärjestyksistä ovat enemmän tai vähemmän mielivaltaisia. Meillä voi olla enemmän syytä ajatella, miten kohtelemme lasta kuin pohtia teodikean ongelmaa tai maailmaa representaationa.

Ajattelulla on – tai sillä voi olla – parhaimmillaan hyvinkin ambivalentti suhde jokapäiväiseen elämään. Samaan aikaan, kun se ottaa siihen kriittistä etäisyyttä, se laskeutuu alas, menee jokapäiväisen elämän pölyn sisään, etsii olemassaolonsa syytä arkipäivästä.

Joidenkin mielestä kaikki kulttuuri on luksusta, ajattelu kaikkein eniten. Tällä halutaan sanoa, ettei kulttuuri tai ajattelu ole kovin välttämättömiä puhumattakaan että ne olisivat muuta kuin yläluokan turhuutta ja nautiskelua. Varmasti kurjuus ja köyhyys synnyttää rajoituksia, mutta tähän nykyisin enemmän oikeistolaiseen populismiin liitetty ajatus on rinnastettavissa Karl Marxin puheisiin ryysyköyhälistöstä (Lumpenproletariat), johon kuuluivat mm. kerjäläiset, prostituoidut, varkaat, pitkäaikaistyöttömät, boheemit ja kiertävät ammatinharjoittajat.  Marx puhui aika rasistisesti tästä alaluokan alaluokasta, joka ei hänen mukaansa kyennyt tiedostamaan ja ei siksi voinut olla vallankumouksellinen voima.

Kuitenkin filosofi Diogenes Sinopelainen oli kerjäinen. Jean Genet oli varas ja prostituoitu, mutta selvästi ajatteleva olento. Aina silloin tällöin, kun esimerkiksi prostituoituja suvaitaan haastatella, minulla on vaikutelma, että he ovat ajattelijoita. Minä katson olevani kiertävä ammatinharjoittaja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tyranni ja orja

 

Lukretius

Filosofiakahvilan aihe 20.2./21.2./22.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mitä väliä sillä on, millaisen varustuksen kanssa kohtaa tapahtumat tai millaisen asenteen omaksuu? Onko sillä merkitystä vain ihmisen oman hyvinvoinnin kannalta?

Gilles Deleuze kirjoitti usein tyrannin ja orjan yhteydestä. Hän puhui näiden hahmojen siteestä viitaten erityisesti Lukretiuksen, Spinozan ja Nietzschen ajatuksiin. Siteellä on yksi nimi: kauna. (Tarkalleen ottaen Lukretius puhui levottomuudesta, Spinoza surusta tai surullisista affekteista, Nietzsche kaunasta). Tyranni löytää liittolaisen, orjan, levittäessään kaunaa. Orja on kaunainen ja hänen kaunansa palvelee tyrannia.

Tämä on nähtävissä nykyaikaisessakin maailmassa, ei vain Lukretiuksen aikana. On johtajia, jotka ruokkivat ja hyödyntävät ihmisten kaunaa. Demagogia toimii näin. Joku tulee ja sanoo: ”Te voitte huonosti, teillä ei ole rahaa, työtä, rakkautta, koska tuo (esim. juutalainen, ulkomaalainen) vie sen.”

Jos tyrannin ja orjan välillä on side ja sen nimi on kauna, asenne tapahtumien ja elämän edessä ei ole vain henkilökohtainen, vaan myös poliittinen asia. Yksilön hyvinvointi ei ole vain privaatti kysymys. Hyvinvoinnilla tai tietynlaisella asenteella on tai voi olla isoja heijastuvaikutuksia.

Olisi mielenkiintoista ja ehkä tärkeää tutkia mekanismeja ja dynamiikkaa, jotka yhdistävät surulliset affektit (tai kaunan) ja vallankäytön (vihan ja kaunan ruokkiminen ja käyttö demagogisessa puheessa on todennäköisesti vain räikein, dramaattisin, muoto).

Päähäni on syntynyt epäreilu kuva tyrannileipurista. Se on epäreilu, koska leipureissa (joka on muutamasta harvasta kunniallisesta ammatista) ei varmasti ole enempää tyranneja kuin muissa ammatinharjoittajissa. Kuvan merkitys on, että se viestittää tyranniuden mahdollisuuksista kaikkialla ja jokapäiväisessä elämässä. Voimme olla tyranneja ja orjia, vaikka orjuus oli lakkautettu ja meillä ei olisi asemaa, joka mahdollistaa parhaalla mahdollisella tavalla mielivaltaisuuden.

Antiikiin maailmassa syy filosofoida ja harjoittaa itseään oli poliittinen. Niiden avulla pyrittiin välttämään kaksi vaaraa. Ihminen voi tulla orjaksi, menettää itsenäisyytensä, jos ei hallitse itseäään. Hänestä voi tulla myös tyranni, kun hän on omien oikkujensa ja halujensa orja. Vaikka emme osaisi paluttaa filosofialle tällaista tehtävää, meillä saattaa olla syitä varustaa itsemme tyranniutta ja orjuutta vastaan.

Kun sanon, että minun on syytä varustautua tyranniutta vastaan, en etsi vain keinoa tehdä vastarintaa Johtajan tai tyrannileipurin edessä. Minun on syytä varoa tulemasta itse tyranniksi. Kun haluan välttää orjuuden, en vain välttele paikkoja, joissa minut voitaisiin myydä orjaksi. Voin tulla itseni orjaksi.

Seneca halusi välttyä olemasta oman itsensä orja (sibi servire). Hänellä oli huomioita siitä, miten taistella sitä vastaan. Ensimmäinen askel vapauteen on se, ettei vaadi itseltään liikaa. Hän tarkoitti vaatimuksilla ihmisen taipumusta tehdä itselleen vaikeuksia: liikoja ponnistuksia, liikoja töitä, liikaa poliittisia tehtäviä. Toinen askel vapauteen on irrottautuminen taipumuksesta palkanmaksuun, korvauksen antamiseen: kun olemme tehneet jonkin työn, haluamme maksaa siitä itsellemme, palkita itsemme.  Laiskuus tai irrottautuminen velvollisuuksista olivat siis lääkkeitä.

Miten välttää sitten tyranniksi tuleminen? Vaikka tekisin paljon töitä ja tekisin itsestäni työn orjaa ja tuntisin siitä tuskaa, voisin yrittää välttää tuskan kostamisen muille. Minun ei ole pakko tehdä omasta tuskastani muiden tuskaa, tehdä omasta onnettomuudestani universaalia lakia. Kun teen päätöksiä, voisin kuunnella niitä, joita päätös koskee. Vaikka päätös koskisi vain minua, voisin yrittää mittailla, miten se vaikuttaa myös muihin....

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nihilismi

Dostojevski

Filosofiakahvilan aihe 13.2./14.2./15.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Nihilismi on ihana sana. Kaikki on nihilismiä. Jos yrittää vakavasti tutkia asiaa, huomaa, että on monenlaista nihilismiä. Ihminen menettää uskonsa myytteihin, totuuteen ja joskus arvoihin. Nihilismi on totuuden ja perustuksen murtumista.

Kyseessä on historiallinen tapahtuma, joka on vaikuttanut länsimaissa ehkä 200 vuotta. Voimme tutkia – on syytä tutkia – nihilismiä historiallisesti. Koska se on ilmentynyt niin monella tavalla, emme voi luoda mitään kokonaiskuvaa analysoimalla nihilismin merkitystä Dostojevskin tai Nietzschen tuotannossa, vaikka siten saisimme ehkä monenlaisia mielenkiintoisia asioita esiin.

Voimme ajatella, että kyseessä on eräänlainen rappiotila tai rappeutumisprosessi, mutta pelkään pahoin, että näin lähestymme asiaa ennakkoluuloisesti tai tuomitsevasti. Michel Foucault, monta kertaa nihilismistä syytetty, totesi puhuessaan historiallisesta 1800-luvun nihilismistä, että se piti sisällään kysymyksen: ”Jos mikään ei ole totta, miten minun pitää toimia?” Foucault käytti sanaa conduit, joka viittaa käyttäytymiseen ja siihen, miten ihminen ohjaa itseään. 

Toteamuksen merkitys on siinä, että nihilismi ei ole vain sairaus tai sen vaikutus ei ole aina vain lamaannuttava; se muuttaa kysymystä, joka koskee sitä, millainen asenne on hyvä omaksua.

Ilman perustusta ja totuutta voi elää. Tietynlainen nihilismi täytyy silti voittaa. Jos se lamaannuttaa meidät tai tekee meidät kaunaiseksi (niin kuin Nietzsche ajatteli), meidän on syytä taistella sitä vastaan. Se ei ole silti pelkästään sitä. Nihilismi ei ole kuolettavaa, jos se ei lamaannuta. Vaikutus voi olla jopa päinvastainen, sillä vallitsevat arvot ja totuudet voivat pitää paikallaan, ja nihilismi on sen toteamista, että niiden parasta ennen –päivä on mennyt umpeen.

Nihilismissä voi nähdä suuren vaaran, mutta myös mahdollisuuden, jopa tietynlaisia sankarillisuuden muotoja. Kun yhteisö tai yhteiskunta, koko lauma, julistaa arvoja pyhiksi ja ikuisiksi, nihilisti on individualisti, siis sankari, joka sanoo: ”Ne eivät ole ikuisia.” Nihilistin voi nähdä levottomana sankarina, mutta siinä voi olla rauhallisuutta. Hän sanoo rauhallisesti: ”Niiden ei tarvitse olla ikuisia.” Meidän tulisi tehdä nihilismistä iloista.

Vaikka katsoisimme nihilismiä pahalla silmällä, pelokkaat ja vihamieliset reaktiot, lääkkeet, saattavat olla pahempia kuin sairaus. 1900-luvulla on nähty, kaiken maallistumisen ja Jumalan kituavan kuoleman jälkeen, paluuta uskonnolliseen järjestykseen sekä islamilaisessa että kristityssä maailmassa. Näitäkin ilmiöitä on katsottava silmästä silmään, ei auta muu. Emme voi halveksia niitä. Mutta vaikkemme halveksisi, on nähtävä niihin sisältyvä vaara.

Pahimpiin lääkkeisiin päädytään, kun sairautta pelätään. Ainoa tapa suhtautua nihilismiin on pelottomuus. On hyvät syyt olla vapisematta. Ihminen on ennenkin selvinnyt ilman ehdotonta totuutta. Vaikka arvot eivät olisi absoluuttisia ja kiveen kirjoitettuja, ihminen voi toimia, taistella tahtomiensa asioiden puolesta. Riittää, että hän ajattelee: ”On vaivan väärtti taistella sellaisten asioiden puolesta, joita tahdomme.” Ongelmana ei ole tietää ehdotonta totuutta tai varmaa tietoa; ongelmana on tietää, mitä tahtoo.

Halusin sanota tämän siksi, että nihilismiä ei voi välttämättä käyttää tekosyynä toimettomuuteen eikä sitä voi käyttää demonisoivana haukkumasanana ainakaan kovin kevytmielisesti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nautinto

 

Filosofiakahvilan aihe 6.2./7.2./8.2. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

En osaa puolustaa hedonismia, jolla tarkoitetaan oppia, jonka mukaan hyvää on se mikä synnyttää nautintoa tai mielihyvää. Voisimme tuntea houkutusta hedonistiseen filosofiaan, jos ajattelisimme, että se lupaa nautintoa. Jos opiskelemme yhtä antiikin kuuluisinta hedonistista koulukuntaa, epikurolaisuutta, saatamme pettyä. Epikuros oli erittäin askeettinen, yritti nauttia yksinkertaisista aterioista.

Olen epäluuloinen, myönnän. En ajattele pelkästään vaikeuksia, joita tämä oppi kohtaa moraalifilosofisella kentällä. Suhtaudun epäluuloisesti ideaan, että voisi sanoa, mikä on hyvää aina, kaikkialla ja kaikissa olosuhteissa. Hedonistiset ajattelijat ovat silti tärkeitä, koska he nostavat esiin kysymyksen nautinnosta, sen luonteesta.

Kukaan ei oikein tiedä, mitä nautinto on. Se tekee siitä mielenkiintoisen. Ei siksi, että meillä on edessämme selvitettävä arvoitus. Yksi aikamme ongelmista on se, että monet asiat ovat olleet tieteellisen ja pseudotieteellisen puheen aiheina; meille on syntynyt liikaa kuvia välttämättömyyksistä ja fatalistisia kuvia olemuksista. Nautinto on ikään kuin villi maasto, jossa kokeilulle ja luovuudelle on yhä tilaa, koska emme tiedä etukäteen mikä kaikki on mahdollista.

Olematta dogmaattinen hedonisti voi ajatella ja etsiä nautintoa, myös sen merkitystä. Minulla on kolme näkökulmaa.

1)Nautinto merkkinä. Niin kuin pahoinvointi ja tuska voi olla merkki jostain ja merkki siitä, että on pysähdyttävä, kysyttävä kysymyksiä, myös nautinto voi olla merkki. Jos jossain on nautintoa tai saamme jostain nautintoa, se voi olla merkki siitä, että käsityskykymme ei ole herkkyytemme tasolla. En tarkoita, että meidän on ainakaan pelkästään lääketieteellisestä syystä pohdittava, miksi nautimme kahvista. Tarkoitan, että nautinto avaa meille ikkunan nähdä uusia elämisen mahdollisuuksia. Kevään herääminen eli seksuaalisuuden herääminen kuvataan usein sekavuutta aiheuttavana. Mutta se avaa nuorelle aivan uudenlaisen kosketuspinnan maailmaan. Hän näkee, että ihmisten kanssa voi tehdä muitakin asioita kuin mitä hän on siihen saakka tehnyt.

2) Nautinto tarkoituksena. Tämä voi olla mielenkiintoinen näkökulma elämän tarkoituksen pohtijoille. Elämän tarkoitus ei välttämättä ole kansalaisvelvollisuuden toteuttaminen (kuoleminen sodassa, lasten tekeminen ja kasvattaminen). Sen voi ajatella olevan se, että elää ja nauttii elämästä (myös kansalaisvelvollisuuksia toteuttaessa).

3)Nautinto moraalina. Hedonistinen oppi on ajatus hyvästä, myös moraalisesta hyvästä. Hyväksymättä tätä ajatusta nautinnolla voi olla moraalinen sisältö. Sen ei tarvitse olla pelkästään egoistinen nautinnon haku. Moraalinen imperatiivi voi olla: ”Tuota nautintoa.” Tämän käskyn toteuttaminen ei välttämättä merkitse, että tuottaisin sitä vain itselleni.   

Voimme ajatella, että filosofian yksi funktio on tehdä diagnoosia kulttuurista. Kulttuurin köyhyys saattaa näyttäytyä nautintojen vähäisyytenä ja mitätöivänä asenteena. Meillä on tieteellisen asenne. Joku nauttii juoksemisesta. Selitämme sen elimistössä erittyvillä endorfiineilla. Se on varmasti hyvä selitys, mutta selitys melkein mitätöi nautinnon eikä missään tapauksessa tavoita merkitystä, joka juoksemisella on nauttijalle.

Emme voi halveksia nautintoa. Sillä on ollut tärkeämpi osa ihmiskunnan historiassa kuin ajattelemme. Wolfgang Schivelbusch (1941-2023) julkaisi teoksen Nautintoaineiden kulttuurihistoria. Se  kertoo muun muassa siitä, että uusi maailma löydettiin (ja uusi aika alkoi), koska eurooppalaiset etsivät merireittejä mausteiden äärelle.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila