Fuengirolassa filosofiakahvila tulee kokoontumaan tiistaisin Confortel-hotellin kahviossa klo 17.00-18.30 ja torstaisin klo 10.30-12.00. Torremolinosin filosofiakahvila järjestetään perjantaisin klo 10.30-12.00, paikkana on Lepanto-kahvila osoitteessa C/San Miguel 54.
Fuengirolassa aiheina ovat mm. arvot, lapsuus ja essee oppimisen mallina, Torremolinosissa esim. itsensä kehittäminen, hyvä elämä, rakkaus ja myrkkyoppi. Aiheet on julkaistu aikaisemmassa blogitekstissä toukokuussa ja lisää Sofia-opiston ohjelmasta ja filosofiakahvilan aiheista voi lukea myös osoitteesta www.sofia-hanke.net
Motto on Réne Charin lause: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”
Sofia järjestää (vetäjänä minä itse, pappilan musta sika) myös filosofian viikonloppukurssin 28.-29.11. klo 11.00-12.30 ja 13.30-15.00 Sofia-opistolla, Antonio-luokassa.
Viikonloppukurssin teemat:
1.Filosofia elämäntapana/Minätekniikat
2. Todellinen rakkaus, todellinen elämä
3.Oikeudelliset käytännöt ja filosofia/Viattomuus
4.Suhde itseen ja suhde toiseen
Ensimmäiset kokoontumiset järjestetään ensi viikolla. Alan julkaisemaan alustuksia varten laadittuja muistiinpanoja samantien, kun kokoontumiset alkavat. Kaikki Fuengirolan aiheet ovat uusia, mutta Torremolinosin aiheet ovat vanhoja ja niiden muistiinpanoista osa on jo julkaistu. Blogiin ilmaantuu siis viikottain 1-2 tekstiä.
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Ymmärrys pelkona
Nietzschen Aurora-teoksen fragmentti numero 142. Otsikko: Sympatia. N kirjoittaa aiheesta, josta monet ajan ajattelijat kirjoittivat, aihe jota kommentoitiin. Alussa N puhuu asiasta määritellen: Ymmärtää toista on toisen tunteen synnyttämistä, uudelleentuottamista itsessä. N puhuu musiikista ja siitä, miten musiikin kuunteleminen, sen ymmärtäminen, on tätä sympatiaa, kykyä tuntea toisen tunteita. Hän oli itse musiikin rakastaja, toisin sanoen hän tietää mistä puhuu.
Kysymys, minkä N esittää on tämä: Miten me olemme tulleet niin taitaviksi toisen tunteiden tuntemisessa? Ja hän vastaa kysymykseen: Koska ihminen on kaikkein pelokkain olento. N puhuu kuin evoluutioteoreetikko. Vuosituhansien ajan ihminen on nähnyt kaikessa vieraassa, oudossa, elävässä, vaaran. Ihminen on oppinut jäljittelemään näitä vieraan piirteitä, oppinut siten tuntemaan toisen tunteita jäljittelyn kautta, oppinut ymmärtämään. N menee vielä pidemmälle: Älykkäitä kansoja ovat pelokkaat, ylpeät itseään hallitsevat ovat hitaampia; heiltä puuttuu kyky nopeaan kätkeytymiseen, salaamiseen, teeskentelyyn, jotka ovat tämän imitoinnin, jäljittelyn, todelliset motiivit, syyt.
On mahdollista uskoa Nietzscheä, pitää huomiota uskottavana. Sen pystyy ymmärtämään intuitiivisesti, jos on nopea, ts. pelokas. ”Teorian” voi pistää myös sulkeisiin, sitä voi pitää hypoteesina, siihen ei ole pakko uskoa. Mielenkiintoista tässä on pelon ja ymmärryksen yhdistäminen. Kun me olemme pelänneet tuntematonta, kun me sitä pelkäämme, pistämme valot päälle, katsomme mitä on: tieto rauhoittaa. Mörkö onkin vaatekasa. Toisen ymmärtäminen tekee myös elämän helpommaksi. Toisen toiseus ei ole enää niin hämmentävää.
Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa. Hyväksymme tai emme väittämän, hypoteesin ymmärryksen ja pelon yhteydestä, tässä ei ole mitään erityisen ongelmallista. Kysymyksiä, jopa tuskallisia, on silti. Sillä ymmärrys, sen systemaattiset muodot, nimittäin ovat ongelma silloin, kun ne tahtovat pyyhkiä pois jonkun kysymyksen, joka pelottaa, esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi systeemin.
Jos ja kun halutaan ymmärtää, käsitteellistetään, luokitellaan, selitetään ja siten poistetaan shokkivaikutukset, tapahtumien aiheuttama hämmennys, joka panee ihmiset kysymään kysymyksiä, olemaan siis kapinallisia. Olen törmännyt tähän lehtimiestyössä ja melkein aina, kun kestän lukea sanomalehteä tai katsoa televisiouutisia. Meitä toisaalta pelotellaan, mutta toisaalta kysymyksiä häivytetään.
Otan silti esimerkin toisenlaisesta maailmasta, toisenlaisesta ”systeemistä”: mielisairaalasta. Tapaus jonka tunnen, johon törmäsin vuosia sitten. Oli potilas B-mielisairaalassa. Hän kysyi lääkäreiltä ja hoitajilta, miksi osastolle päästetään uskonnollisia ryhmiä puhumaan synnistä ja katumuksesta, kun osaston ihmiset ovat muutenkin järkkyneitä, jos ei romahtaneita, särkyneitä. Kysymykselle vain hymisteltiin. Sitä ei kuultu.
Miksi ei kuultu? Miksi ”hulluja” ei kuunnella tällaisissa kysymyksissä, jotka liittyvät vielä suoraan heidän olosuhteisiinsa? Kysymyksen esittäjälle tehty diagnoosi: rajatilapersoonallisuus. Se oli siis se, mikä hänestä oli ”ymmärretty”. Tämän ymmärryksen valossa potilaan kysymys nähtiin ja kuultiin ja sille oli selitys: Tyypillistä rajatilapersoonallisuudelle on se, että hän esim. asettaa kyseenalaiseksi mielisairaalakäytännöt. Toisin sanoen kysymys oli oire, se oli merkki ”hulluudesta” ja se vain vahvisti käsitystä, se todisti diagnosin oikeaksi.
Näin siis ymmärrys estää kuulemasta kysymyksiä, estää näkemästä ongelmaa, estää kuulemasta toisen näkökulmaa. Sympatia, toisen ymmärtäminen, joka lähtee liikkeelle pelosta, on nyt muuttunut muuksi: varmuudeksi omasta totuudesta.
Kysymyksiä, aiheita, joita voimme ottaa esiin, on taas monia. Mutta minua ei välttämättä kiinnosta, onko ymmärryksen alkuperäinen syy pelko, vaan se, miten monilla tavoilla ymmärrys ja pelko liittyvät yhteen. Ja ennen kaikkea: millaisia esteitä se luo, millaista kuuroutta, millaista sokeutta. Eli kyse on paradoksista: Miksi ymmärrys luo niin paljon sokeutta?
Kysymys, minkä N esittää on tämä: Miten me olemme tulleet niin taitaviksi toisen tunteiden tuntemisessa? Ja hän vastaa kysymykseen: Koska ihminen on kaikkein pelokkain olento. N puhuu kuin evoluutioteoreetikko. Vuosituhansien ajan ihminen on nähnyt kaikessa vieraassa, oudossa, elävässä, vaaran. Ihminen on oppinut jäljittelemään näitä vieraan piirteitä, oppinut siten tuntemaan toisen tunteita jäljittelyn kautta, oppinut ymmärtämään. N menee vielä pidemmälle: Älykkäitä kansoja ovat pelokkaat, ylpeät itseään hallitsevat ovat hitaampia; heiltä puuttuu kyky nopeaan kätkeytymiseen, salaamiseen, teeskentelyyn, jotka ovat tämän imitoinnin, jäljittelyn, todelliset motiivit, syyt.
On mahdollista uskoa Nietzscheä, pitää huomiota uskottavana. Sen pystyy ymmärtämään intuitiivisesti, jos on nopea, ts. pelokas. ”Teorian” voi pistää myös sulkeisiin, sitä voi pitää hypoteesina, siihen ei ole pakko uskoa. Mielenkiintoista tässä on pelon ja ymmärryksen yhdistäminen. Kun me olemme pelänneet tuntematonta, kun me sitä pelkäämme, pistämme valot päälle, katsomme mitä on: tieto rauhoittaa. Mörkö onkin vaatekasa. Toisen ymmärtäminen tekee myös elämän helpommaksi. Toisen toiseus ei ole enää niin hämmentävää.
Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa. Hyväksymme tai emme väittämän, hypoteesin ymmärryksen ja pelon yhteydestä, tässä ei ole mitään erityisen ongelmallista. Kysymyksiä, jopa tuskallisia, on silti. Sillä ymmärrys, sen systemaattiset muodot, nimittäin ovat ongelma silloin, kun ne tahtovat pyyhkiä pois jonkun kysymyksen, joka pelottaa, esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi systeemin.
Jos ja kun halutaan ymmärtää, käsitteellistetään, luokitellaan, selitetään ja siten poistetaan shokkivaikutukset, tapahtumien aiheuttama hämmennys, joka panee ihmiset kysymään kysymyksiä, olemaan siis kapinallisia. Olen törmännyt tähän lehtimiestyössä ja melkein aina, kun kestän lukea sanomalehteä tai katsoa televisiouutisia. Meitä toisaalta pelotellaan, mutta toisaalta kysymyksiä häivytetään.
Otan silti esimerkin toisenlaisesta maailmasta, toisenlaisesta ”systeemistä”: mielisairaalasta. Tapaus jonka tunnen, johon törmäsin vuosia sitten. Oli potilas B-mielisairaalassa. Hän kysyi lääkäreiltä ja hoitajilta, miksi osastolle päästetään uskonnollisia ryhmiä puhumaan synnistä ja katumuksesta, kun osaston ihmiset ovat muutenkin järkkyneitä, jos ei romahtaneita, särkyneitä. Kysymykselle vain hymisteltiin. Sitä ei kuultu.
Miksi ei kuultu? Miksi ”hulluja” ei kuunnella tällaisissa kysymyksissä, jotka liittyvät vielä suoraan heidän olosuhteisiinsa? Kysymyksen esittäjälle tehty diagnoosi: rajatilapersoonallisuus. Se oli siis se, mikä hänestä oli ”ymmärretty”. Tämän ymmärryksen valossa potilaan kysymys nähtiin ja kuultiin ja sille oli selitys: Tyypillistä rajatilapersoonallisuudelle on se, että hän esim. asettaa kyseenalaiseksi mielisairaalakäytännöt. Toisin sanoen kysymys oli oire, se oli merkki ”hulluudesta” ja se vain vahvisti käsitystä, se todisti diagnosin oikeaksi.
Näin siis ymmärrys estää kuulemasta kysymyksiä, estää näkemästä ongelmaa, estää kuulemasta toisen näkökulmaa. Sympatia, toisen ymmärtäminen, joka lähtee liikkeelle pelosta, on nyt muuttunut muuksi: varmuudeksi omasta totuudesta.
Kysymyksiä, aiheita, joita voimme ottaa esiin, on taas monia. Mutta minua ei välttämättä kiinnosta, onko ymmärryksen alkuperäinen syy pelko, vaan se, miten monilla tavoilla ymmärrys ja pelko liittyvät yhteen. Ja ennen kaikkea: millaisia esteitä se luo, millaista kuuroutta, millaista sokeutta. Eli kyse on paradoksista: Miksi ymmärrys luo niin paljon sokeutta?
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Luovuus ja vastarinta
Miten luovuus ja vastarinta liittyvät yhteen? Mitä yleensä on luovuus tai mitä vastarinta? En ole ainoa, joka liittää nämä aiheet yhteen. Mutta en yritä esitellä kaikkia mahdollisia vastarinnan tai luovuuden kysymyksiä käsitelleitä ajattelijoita. Yritän sen sijaan osoittaa, edes puutteellisesti, että näillä kysymyksillä on jotain tekemistä toistensa kanssa.
Mihin tarvitaan vastarintaa? Vastarinta viittaa siihen, että olemme vallankäyttötilanteessa. Valtasuhteet ovat jotain, jota ilman on vaikea kuvitella maailmaa. Tuskin se on edes tarpeellista. Olen sanonut monta kertaa, että valta ei sinällään ole paha asia; se voi tuottaa hyviä, toivottavia asioita. Mutta valtasuhteet voivat jäykistyä, muttua liian muuttumattomiksi, sellaisiksi ettei niitä voi kyseenalaistaa tai muuttaa. Sellaisena tilanne on ”sietämätön” niin kuin sanoisi Michel Foucault, joka ”varasti” sanan yhdeltä hänen vaikuttaneelta ajattelijalta, Maurice Blanchot´lta.
Jäykistyminen tuo mieleen tsekkiläisen kirjailijan Bohumil Hrabalin. Hän sanoi, että ainoa vastenmielinen ja inhottava asia on jäykistyneet, kalkkeutuneet muodot. Samassa yhteydessä hän totesi, että niitä vastaan kapinoidaan ei vain yksilöllisellä, vaan myös kollektiivisella tasolla, ja tämän kapinan kautta nuorennutaan, uudistutaan. Vastarinta on juuri tätä kapinaa: jäykistyneitä muotoja vastaan suunnattua taistelua. Joskus se saa väkivaltaisia muotoja, pakollisesti väkivaltaisia muotoja niin kuin vaikka ranskalaisten vastarinta miehityksen aikana.
Miten luovuus liittyy tähän? Vastarinta ei saa pelkästään, yksinkertaisesti kielteistä ilmaisua. Se ei ole pelkästään sitä, että jotkut sanovat ”ei”. Luovuus, uusien, uudistuneiden muotojen saattaminen elämään, on jäykistyneen murtamista; luovuuteen liittyy tuho, hajottaminen. Mutta se on muutakin niin kuin myös vastarinta.
Aloitimme ”valtasuhteista”. Jos valtasuhde voi muuttua, se muuttuu keksinnän, luovuuden, osallistumisen kautta. Ihminen osallistuu tilanteeseen, yrittää muuttaa tilannetta, tuoda peliin uusia elementtejä, uusia sääntöjä, joskus esim. uusia osaanottajia. Joskus pelin osaanottajat on selvästi määritelty: tähän tai tuohon peliin voivat osallistua vain henkilöt A ja B. Jos siihen tuodaan henkilö C, se muuttaa tilannetta, sekoittaa, muuttaa sääntöjä. Tämä on luovuutta, uuden luomista. Ja se voi muuttaa valtasuhteet. Eli näin konkreettisesti vastarinta ja luominen liittyvät yhteen.
Vastarinnasta voisi puhua toisinkin, vähän abstaktimmin. On olemassa erilaisia voimia, jotka yrittävät vaikuttaa meihin. Jos nämä voimat ovat tuhoisia, meidän on hyvä syy tehdä vastarintaa. Miten sitä vastarintaa sitten tehdään? Vastaamalla toisen voiman avulla. Mistä se voima tulee, syntyy? Se synnytetään, se luodaan. Vastarintaa ei ole ilman luovuutta. Se on siis väitteeni.
Mutta vastarinta – jos määritellään tilanteen muuttamiseksi, yritykseksi muuttaa sitä – se on määritelmällisesti luovuutta.
Kaiken tämän tarkoitus on nostaa esiin erilaisia kysymyksiä, ei suinkaan luoda mitään teoriaa. Mihin tarvitsemme vastarintaa? Missä on luovuutta? Mistä sitä saisi lisää?
Mihin tarvitaan vastarintaa? Vastarinta viittaa siihen, että olemme vallankäyttötilanteessa. Valtasuhteet ovat jotain, jota ilman on vaikea kuvitella maailmaa. Tuskin se on edes tarpeellista. Olen sanonut monta kertaa, että valta ei sinällään ole paha asia; se voi tuottaa hyviä, toivottavia asioita. Mutta valtasuhteet voivat jäykistyä, muttua liian muuttumattomiksi, sellaisiksi ettei niitä voi kyseenalaistaa tai muuttaa. Sellaisena tilanne on ”sietämätön” niin kuin sanoisi Michel Foucault, joka ”varasti” sanan yhdeltä hänen vaikuttaneelta ajattelijalta, Maurice Blanchot´lta.
Jäykistyminen tuo mieleen tsekkiläisen kirjailijan Bohumil Hrabalin. Hän sanoi, että ainoa vastenmielinen ja inhottava asia on jäykistyneet, kalkkeutuneet muodot. Samassa yhteydessä hän totesi, että niitä vastaan kapinoidaan ei vain yksilöllisellä, vaan myös kollektiivisella tasolla, ja tämän kapinan kautta nuorennutaan, uudistutaan. Vastarinta on juuri tätä kapinaa: jäykistyneitä muotoja vastaan suunnattua taistelua. Joskus se saa väkivaltaisia muotoja, pakollisesti väkivaltaisia muotoja niin kuin vaikka ranskalaisten vastarinta miehityksen aikana.
Miten luovuus liittyy tähän? Vastarinta ei saa pelkästään, yksinkertaisesti kielteistä ilmaisua. Se ei ole pelkästään sitä, että jotkut sanovat ”ei”. Luovuus, uusien, uudistuneiden muotojen saattaminen elämään, on jäykistyneen murtamista; luovuuteen liittyy tuho, hajottaminen. Mutta se on muutakin niin kuin myös vastarinta.
Aloitimme ”valtasuhteista”. Jos valtasuhde voi muuttua, se muuttuu keksinnän, luovuuden, osallistumisen kautta. Ihminen osallistuu tilanteeseen, yrittää muuttaa tilannetta, tuoda peliin uusia elementtejä, uusia sääntöjä, joskus esim. uusia osaanottajia. Joskus pelin osaanottajat on selvästi määritelty: tähän tai tuohon peliin voivat osallistua vain henkilöt A ja B. Jos siihen tuodaan henkilö C, se muuttaa tilannetta, sekoittaa, muuttaa sääntöjä. Tämä on luovuutta, uuden luomista. Ja se voi muuttaa valtasuhteet. Eli näin konkreettisesti vastarinta ja luominen liittyvät yhteen.
Vastarinnasta voisi puhua toisinkin, vähän abstaktimmin. On olemassa erilaisia voimia, jotka yrittävät vaikuttaa meihin. Jos nämä voimat ovat tuhoisia, meidän on hyvä syy tehdä vastarintaa. Miten sitä vastarintaa sitten tehdään? Vastaamalla toisen voiman avulla. Mistä se voima tulee, syntyy? Se synnytetään, se luodaan. Vastarintaa ei ole ilman luovuutta. Se on siis väitteeni.
Mutta vastarinta – jos määritellään tilanteen muuttamiseksi, yritykseksi muuttaa sitä – se on määritelmällisesti luovuutta.
Kaiken tämän tarkoitus on nostaa esiin erilaisia kysymyksiä, ei suinkaan luoda mitään teoriaa. Mihin tarvitsemme vastarintaa? Missä on luovuutta? Mistä sitä saisi lisää?
torstai 10. syyskuuta 2009
Mielikuvitus ja moraali
Mielikuvitus on tuomittu moraalisesti vaarallisena. Näin oli 1800-luvun alussa, kun psykiatria kehittyi. Hulluuden, mielisairauden syynä saatettiin pitää romaanien lukemista. Tämä ei ollut uutta todellisuudessa. Jo Rooman aikana oli lääkäreitä ja filosofeja, jotka varoittivat mielikuvien, varsinkin eroottisten mielikuvien, vaikutuksista, niiden voiman ajateltiin saavan ihmisen tolaltaan, tasapainosta. Näissä stoalaisissa käsityksissä on tiettyä sukulaisuutta nykyaikaiseen ajatteluun. Stoalaisten käsitys siitä, että meitä häiritsee käsitys asiasta, ei itse asia, on hyvin samantapainen kuin nykyaikaisen kognitiivisen psykologian kuva ihmismielen tilanteesta.
Mielikuvitus on siis tuomittu; se on ollut moraalin vihollinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Yksi esimerkki Percy Shelley (1792-1822, Englanti): A Defense of Poetry - Runouden puolustus. Shelleyn tekstissä runous määritellään aluksi (väljästi) ”mielikuvituksen ilmaukseksi”. Ja mielikuvitus ei ole mitään moraalitonta, vaan pikemminkin moraalin tae: runoilija voi sen avulla tehdä ihmisten iloista ja suruista omiaan.
Toinen esimerkki William Blake (1757-1827 Englanti). Hänelle mielikuvitus oli kaikki: se oli oli muotoaluovaa energiaa, ja energia oli ”ikuista nautintoa”. Nämä ovat kiehtovia näkymiä mielikuvituksen historiaan. Tämähän oli se kulturaalinen mielikuvituksen kliimaksi, joka vieläkin vaikuttaa heijastusvaikutuksina, mutta jota vielä myös hävetään: huipennuksen nimi on Romantiikka.
Oma moraalini - jos sellaisesta voi puhua - on kysymisen ja uteliaisuuden moraalia. Kysyn mitä tapahtuu. Olen utelias, ja uteliaisuus tekee elämästä elämisen arvoista. Ja kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, on etiikan kysymys. Miten tämä suhtautuu kysymykseen mielikuvituksesta?
Tahtoisin, että mielikuvitus olisi laajempi, mutta sen takia, että näkisin paremmin, hahmottaisin todellisuuden paremmin, pääsisin käsiksi siihen. Realistin, ei romantikon moraali. Lopulta kysymys on myös siitä, minne mielikuvitus vie. Se voi viedä pois todellisuudesta tai se voi viedä sitä lähemmäksi.
Eli näin monimutkaisen ja kiemurtelevan johdannon jälkeen pääsen ongelmaan, joka ihmetyttää minua välillä. On ihmisiä, jotka pakenevat todellisuutta, tekevät kaikkensa paetakseen sitä. Tunnen jopa ihmisen, joka sanoo olevansa eskapismin harjoittaja. (Termi syntyi 1930-luvulla Englannissa viitaten arkitodellisuudesta pakenemiseen)
Kysymys on hankala tai monimutkainen. Se ei ilmene vain elokuvien ja videopelien harrastamisena. Kaikessa, kaikkialla, näkee jonkunasteista todellisuuspakoa, todellisuuden aspektien ignoroimista: yritetään olla välittämättä, väistetään, vältellään, torjutaan luota, yritetään unohtaa. Mielikuvitus voi auttaa tässä paossa. Mutta mielikuvitus voi päästää minut toisen kenkiin, auttaa näkemään todellisuuden paremmin. Kyse ei ole koskaan mielikuvituksen hyvyydestä tai pahuudesta, vaan siitä, miten käytämme sitä. Kysymys kuuluu, miten tehdä mielikuvituksesta hyve.
Mielikuvitus on siis tuomittu; se on ollut moraalin vihollinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Yksi esimerkki Percy Shelley (1792-1822, Englanti): A Defense of Poetry - Runouden puolustus. Shelleyn tekstissä runous määritellään aluksi (väljästi) ”mielikuvituksen ilmaukseksi”. Ja mielikuvitus ei ole mitään moraalitonta, vaan pikemminkin moraalin tae: runoilija voi sen avulla tehdä ihmisten iloista ja suruista omiaan.
Toinen esimerkki William Blake (1757-1827 Englanti). Hänelle mielikuvitus oli kaikki: se oli oli muotoaluovaa energiaa, ja energia oli ”ikuista nautintoa”. Nämä ovat kiehtovia näkymiä mielikuvituksen historiaan. Tämähän oli se kulturaalinen mielikuvituksen kliimaksi, joka vieläkin vaikuttaa heijastusvaikutuksina, mutta jota vielä myös hävetään: huipennuksen nimi on Romantiikka.
Oma moraalini - jos sellaisesta voi puhua - on kysymisen ja uteliaisuuden moraalia. Kysyn mitä tapahtuu. Olen utelias, ja uteliaisuus tekee elämästä elämisen arvoista. Ja kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, on etiikan kysymys. Miten tämä suhtautuu kysymykseen mielikuvituksesta?
Tahtoisin, että mielikuvitus olisi laajempi, mutta sen takia, että näkisin paremmin, hahmottaisin todellisuuden paremmin, pääsisin käsiksi siihen. Realistin, ei romantikon moraali. Lopulta kysymys on myös siitä, minne mielikuvitus vie. Se voi viedä pois todellisuudesta tai se voi viedä sitä lähemmäksi.
Eli näin monimutkaisen ja kiemurtelevan johdannon jälkeen pääsen ongelmaan, joka ihmetyttää minua välillä. On ihmisiä, jotka pakenevat todellisuutta, tekevät kaikkensa paetakseen sitä. Tunnen jopa ihmisen, joka sanoo olevansa eskapismin harjoittaja. (Termi syntyi 1930-luvulla Englannissa viitaten arkitodellisuudesta pakenemiseen)
Kysymys on hankala tai monimutkainen. Se ei ilmene vain elokuvien ja videopelien harrastamisena. Kaikessa, kaikkialla, näkee jonkunasteista todellisuuspakoa, todellisuuden aspektien ignoroimista: yritetään olla välittämättä, väistetään, vältellään, torjutaan luota, yritetään unohtaa. Mielikuvitus voi auttaa tässä paossa. Mutta mielikuvitus voi päästää minut toisen kenkiin, auttaa näkemään todellisuuden paremmin. Kyse ei ole koskaan mielikuvituksen hyvyydestä tai pahuudesta, vaan siitä, miten käytämme sitä. Kysymys kuuluu, miten tehdä mielikuvituksesta hyve.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Tila ja paikka
Pohjalla, taustalla, inspiraation lähteenä Pauline von Bonsdorffin The Human Habitat. Se on teos, joka kertoo ”ihmisen asuttamasta alueesta”, sen kokijoista, sen esteettisistä kokijoista lähtökohtana ennen kaikkea fenomenologinen filosofia, mm. Merleau-Ponty. Teos kasvaa tyypillisen fenomenologisen filosofian ohi pyrkimällä luomaan aksiologisia eli arvofilosofisia näkökulmia. Mutta en voi esitellä koko teosta ja pyydän, ettei kukaan syytä von Bonsdorffia ajatuksistani.
Alkuhuomautuksena todettakoon ”habitat” (alue) sanalla on latinalainen juuri ”habitar”, josta tulevat mm. sanat habitus ja englannin habit. Ainakin Heideggerin ajattelussa ihmisen oleminen, ihmisen olemisen tapa, on ”täällä olemista”, ”maailmassa olemista” ja se on jonkun paikan asuttamista. Toisin sanoen kysymys on hyvin syvällinen tai sanoisinko tässä kysymyksessä sekoittuvat kaikki: oleminen, eläminen, asuminen, tapa ja tavan kautta minuus jne. Olemme helposti vaarassa sekoittaa kaiken mahdollisen, vaikka voi olla, että olemme löytämässä merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille.
Pauline von Bonsdorff kuvaa ympäristön kokijan ruumiillisena olentona. Hän, kokija, on maailmassa (Heidegger) ja siis hän on ”maailmaa kohti”, mutta hän on myös maailmaa kohti tietyssä tilanteessa (tässä lähteenä Levinas). Tällainen lähtökohta tuo tutkimukseen, ajatteluun, konkreettisuutta. Kyse ei ole abstahoidusta kokijasta, vaan lihallisesta olennosta.
Kirja puhuu mm. atmosfääristä, tunnelmasta. Paikan tunnelma koetaan hyvin subjektiivisesti; tunnelma on jotain, minkä asiosta paikka muistetaan. Se on paikan henki – tai ainakin se liittyy siihen kiinteästi.
Bonsdorffin ajattelu ei silti valmistele ”paluuta kotiin” niin kuin monessa ajattelussa tehdään, sillä filosofeja riivaa usein nostalgia ja he etsivät suojapaikkaa, kotia, paikkaa missä he pääsevät ajattelun levottomuudesta. Viitaten Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin B sanoo, että kodinpalvonta, kotiin liittyvä kultti (ajatus kodista ainoana mihin ihminen kuuluu) lisää maan ja kaupunkien tuhoa. Bonsdorff ajattelee, että ihmisen paikan ei tarvitse edellyttää jatkuvuutta niin kuin ajatus kodista. Siksi hän ei käytä sanaa home, vaan recess, sopukka (joka tarkoittaa myös lahdelmaa, syvennystä, onkaloa seinämässä jne). Termi on joustavampi, vaikka abstraktimpi. Ihminen tarvitsee kiinnityspaikkoja, mutta sen ei tarvitse olla paikka missä ihminen nukkuu.
Minä tekisin tämän kaiken pohjalta laihoja omia huomioitani. Etsimme paikkaa (emme ehkä samalla tavalla kuin kissa tai koira, vaikkemme myöskään niin eri tavalla), mutta koemme tilan ja paikan – ja erilaiset paikkakokemukset voivat olla hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi heterotopioita (Foucault´n t termi ”eripaikka” vastakohtana utopialle, joka on ei-paikka, paikka joka ei ole olemassa): ne ovat kynnyksiä, välitiloja... On kriisi-heterotopioita (sairaalat), siirtymävaiheisiin tai initaatioon liittyviä (kasarmit), puhdistumiseen liittyviä hammamit, sauna.
Mutta sanoakseni jotain kriittistä: monet paikat määrittelevät meidät heti kun astumme niihin. On vankiloita ja on vankiloita, jotka eivät sitä virallisesti ole. Kaupat, varsinkin suuret, ovat sietämättömiä tiloja, jotka alentavat minut ja aliarvioivat älyäni. Näin koen.
Arkkitehdin pitäisi luoda tila, jossa voimme olla ilman määritelmää, aukaisee tilan jollekin mitä ei olla ennalta määritelty, määrätty tai ohjattu.
Paikka ja tila ovat kiinteästi yhteydessä meidän tapaan olla yhteydessä maailman kanssa: ne ovat medioita, väyliä, siltoja, ovia, materiaalista todellisuutta, jonka välityksellä olemme yhteydessä materiaaliseen todellisuuteen, ihmisiin, myös laajempaan todellisuuteen, siihen todellisuuteen, johon kurottaudumme.
Mitä paikkaa etsimme? Missä tilassa voimme hengittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka heitän nyt ilmaan, tähän tilaan. Voimme pohtia myös filosofiakahvilaa tilana, paikkana. Toisaalta on tämä annettu paikka, tila ja toisaalta se, että me luomme sitä, muokkaamme sitä toimintamme kautta. Me voimme muuttaa paikan sisäistä avaruutta.
Alkuhuomautuksena todettakoon ”habitat” (alue) sanalla on latinalainen juuri ”habitar”, josta tulevat mm. sanat habitus ja englannin habit. Ainakin Heideggerin ajattelussa ihmisen oleminen, ihmisen olemisen tapa, on ”täällä olemista”, ”maailmassa olemista” ja se on jonkun paikan asuttamista. Toisin sanoen kysymys on hyvin syvällinen tai sanoisinko tässä kysymyksessä sekoittuvat kaikki: oleminen, eläminen, asuminen, tapa ja tavan kautta minuus jne. Olemme helposti vaarassa sekoittaa kaiken mahdollisen, vaikka voi olla, että olemme löytämässä merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille.
Pauline von Bonsdorff kuvaa ympäristön kokijan ruumiillisena olentona. Hän, kokija, on maailmassa (Heidegger) ja siis hän on ”maailmaa kohti”, mutta hän on myös maailmaa kohti tietyssä tilanteessa (tässä lähteenä Levinas). Tällainen lähtökohta tuo tutkimukseen, ajatteluun, konkreettisuutta. Kyse ei ole abstahoidusta kokijasta, vaan lihallisesta olennosta.
Kirja puhuu mm. atmosfääristä, tunnelmasta. Paikan tunnelma koetaan hyvin subjektiivisesti; tunnelma on jotain, minkä asiosta paikka muistetaan. Se on paikan henki – tai ainakin se liittyy siihen kiinteästi.
Bonsdorffin ajattelu ei silti valmistele ”paluuta kotiin” niin kuin monessa ajattelussa tehdään, sillä filosofeja riivaa usein nostalgia ja he etsivät suojapaikkaa, kotia, paikkaa missä he pääsevät ajattelun levottomuudesta. Viitaten Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin B sanoo, että kodinpalvonta, kotiin liittyvä kultti (ajatus kodista ainoana mihin ihminen kuuluu) lisää maan ja kaupunkien tuhoa. Bonsdorff ajattelee, että ihmisen paikan ei tarvitse edellyttää jatkuvuutta niin kuin ajatus kodista. Siksi hän ei käytä sanaa home, vaan recess, sopukka (joka tarkoittaa myös lahdelmaa, syvennystä, onkaloa seinämässä jne). Termi on joustavampi, vaikka abstraktimpi. Ihminen tarvitsee kiinnityspaikkoja, mutta sen ei tarvitse olla paikka missä ihminen nukkuu.
Minä tekisin tämän kaiken pohjalta laihoja omia huomioitani. Etsimme paikkaa (emme ehkä samalla tavalla kuin kissa tai koira, vaikkemme myöskään niin eri tavalla), mutta koemme tilan ja paikan – ja erilaiset paikkakokemukset voivat olla hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi heterotopioita (Foucault´n t termi ”eripaikka” vastakohtana utopialle, joka on ei-paikka, paikka joka ei ole olemassa): ne ovat kynnyksiä, välitiloja... On kriisi-heterotopioita (sairaalat), siirtymävaiheisiin tai initaatioon liittyviä (kasarmit), puhdistumiseen liittyviä hammamit, sauna.
Mutta sanoakseni jotain kriittistä: monet paikat määrittelevät meidät heti kun astumme niihin. On vankiloita ja on vankiloita, jotka eivät sitä virallisesti ole. Kaupat, varsinkin suuret, ovat sietämättömiä tiloja, jotka alentavat minut ja aliarvioivat älyäni. Näin koen.
Arkkitehdin pitäisi luoda tila, jossa voimme olla ilman määritelmää, aukaisee tilan jollekin mitä ei olla ennalta määritelty, määrätty tai ohjattu.
Paikka ja tila ovat kiinteästi yhteydessä meidän tapaan olla yhteydessä maailman kanssa: ne ovat medioita, väyliä, siltoja, ovia, materiaalista todellisuutta, jonka välityksellä olemme yhteydessä materiaaliseen todellisuuteen, ihmisiin, myös laajempaan todellisuuteen, siihen todellisuuteen, johon kurottaudumme.
Mitä paikkaa etsimme? Missä tilassa voimme hengittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka heitän nyt ilmaan, tähän tilaan. Voimme pohtia myös filosofiakahvilaa tilana, paikkana. Toisaalta on tämä annettu paikka, tila ja toisaalta se, että me luomme sitä, muokkaamme sitä toimintamme kautta. Me voimme muuttaa paikan sisäistä avaruutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
