Vapaus ja tahto

Augustinus
 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 4.marraskuuta ja 6.marraskuuta:

Vapaan tahdon ongelma ei ole ainoa tapa asettaa kysymystä tahdosta ja vapaudesta. Se voi olla huonosti asetettu. Siinä oletetaan vapaus joksikin annetuksi ja joksikin, joka on olemassa ennen toimintaa, tahtomista. Myös tahtominen on hahmoteltu epäilyttävästi. Sitä ei nähdä tapahtumana tai prosessina. Mukana on mielikuva olennosta, haamusta meissä. Sama mikä pätee oletukseen vapaudesta, pätee oletukseen tahdosta. Oletetaan, että meissä asuu tahto, joka on olemassa ennen toimintaa, tahtomista.

Historiallinen ja kriittinen kysymys, joka koskee ns. vapaan tahdon ongelmaa, joka todellisuudessa on vapaan valinnan ongelma (arbitrium viittaa valintaan, ei tahtoon, tulee sanasta arbiter, tuomari): Miksi ja miten tästä on tullut ongelma? Vaikka antiikin maailmassa oli näkemyksiä siitä, miten ja missä määrin ihminen voi ohjata omaa toimintaansa, kysymys muuttui intensiiviseksi ennen kaikkea keskiajalla ja uudella ajalla. Kysymyksen lähde – kysyjän olemisen tapa – kiinnittyi tuonpuoleiseen, Jumalaan ja käsitykseen maailman järjestyksestä. Tästä syystä riita tai ristiriita on koskenut determinismiä ja vapaata tahtoa. Jumala määrittää kaiken maailmassa. Hyväksyen tämän teologit hermostuivat. Eikö ihminen voi valita, tehdä tai olla tekemättä ja jos näin, miten hän voi olla vastuullinen olento?

Tahdon oletetaan olevan kyky, atominkaltaisen sielun voima, joka vaikuttaa asiantiloihin. Historialliset dokumentit osoittavat, ettei edes kristillinen ajattelu käytännössä hahmottanut asiaa näin. Varhaiskristityiltä lähtien luostareiden perusperiaatteita oli totteleminen. Munkin täytyy totella, alistua toisen tahtoon. Munkin tottelevaisuus ei ollut vain tietynlainen suhde toiseen, vaan olemassaololle annettu rakenne ja suhde itseen; sen ilmaisu oli humilitas, nöyryys. Tahto toimii tahtoa vastaan, tahtoo alistaa toisen tahtoonsa. Alistettu tahtoo olla tahtomatta, tahtoo olla pistämättä vastarintaa, estettä toisen tahdolle. Humilitas merkitsee, että alistuja luopuu omasta tahdostaan ja työskentee itsensä kanssa omaa tahtoaan vastaan.

Hallitsemisen tavassa, josta käytettiin kreikaksi nimitystä tekhne tekhnom, latinaksi arsantium (tietoisuuden ohjaus), totteleminen on väline ja olennaisen piirre ohjaajan ja ohjatun suhteessa, mutta myös päämäärä ja tavoite. Missään ei ole näkyvissä edes rivien välissä klassista kysymystä vapaasta tahdosta, mutta se ei merkitse, ettei tässä asetettaisi kysymystä tahdosta ja vapaudesta. Vapaus – jos se olisi mahdollista tai toivottavaa – merkitsisi tässä sitä, että säilyttää oman tahtonsa, ei alistu toisen tahtoon. Filosofisesti kysymys on hyvin erilainen. Se ei koske determinismiä ja indeterminismiä, vaan sitä, onko tahto itsenäinen vai alistunut.

On selvää, ettei kristinuskon vaikea suhde tahtoon ilmennyt vain tietoisuuden ohjauksessa, munkin ja ylemmän suhteessa. Perinteisesti oli erotettu tahdonalainen ja tahdoton (tahtomaton) toiminta. Tahtomatonta oli esimerkiksi seksuaalinen halu. Augustinus käyttää samaa erottelua, mutta hänen ajattelunsa tekee erilaisia operaatioita, jotta tahdoton halu voitaisiin nähdä tahdonalaisena – sellaisena, jossa tahto tahtoo halua, suostuu siihen. Tällainen operaatio oli Augustinukselle tärkeä, jotta halu – ja myös vääränlainen tahto – voitaisiin asettaa syytteeseen.

Augustinus kehitti jopa omaperäisen vision Eedenin seksielämästä. Ennen syntiinlankeemusta seksuaalielämä oli tahdonalaista. Libido, kontrolloimaton halu ja groteski seksielämä, oli synnin seurausta. Pintapuolinen katsaus näihin näkemyksiin antaa vaikutelman ristiriitaisuudesta. Paratiisissa tahto oli hyvä asia, viattomuuden tae. Syntiinlankeemuksen jälkeen tahtoa, suostumusta, tarvitaan syntisyyteen. Augustinus vastaisi varmaan syytökseen ristiriitaisuudesta todeten, että tilanne on ollut kovin erilainen sen jälkeen, kun lähdimme Eedenistä itään.

Vaikka me olisimme haluttomia menemään luostariin emmekä olisi valmiita luopumaan omasta tahdostamme ja valmiita tottelemaan toista kaikessa ja kokonaan, tämä käytäntö mahdollistaa aivan toisenlaisen näkökulman tahdon ja vapauden teemaan kuin perinteellinen kysymys vapaasta tahdosta. Jos vapaus nähdään vapautena toisen tahdosta, se merkitsee itsenäisyyttä. Jos tahtominen nähdään aktiviteettina, jossa subjekti säilyttää itsenäisyytensä, se merkitsee vapautta: tahtominen vapauttaa.

Jos vuosisatoja kestänyt kiistely ja argumentointi vapaan tahdon puolesta tai sitä vastaan on ollut hedelmätöntä, koska se ei ole auttanut ketään elämään paremmin, voimme nyt kysyä toisenlaisia, ehkä parempia kysymyksiä. Ehkä tahtominen sittenkin on mukana onnellisuudessa. Vapaus ei välttämättä ole pelkästään pelottavaa; alistumattomallakin on omat nautintonsa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miten me kadotimme itsemme

Malcolm Lowry
 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 28.lokakuuta ja 30.lokakuuta:

Itseään ei voi etsiä. Oma itse ei ole missään annettuna ja valmiina. Siksi sitä ei voi löytää. Oma itse täytyy luoda. Sen voi silti hukata.

Me voimme kukin hukata itsemme yksilöinä tai voimme hukata itsemme kollektiivisesti – voimme pilata jotakin jonka olemme luoneet. Rakastavaiset, jotka ovat yhdessä luoneet määrittelemätöntä kauneutta, osaavat rikkoa sen. Malcolm Lowryn faustmainen sankari Geoffrey Firmin (Under the Volcano/Tulivuoren juurella) kirjoittaa lähettämättömässä kirjeessä ex-vaimolleen:

”Yvonne, me emme voi sallia sen minkä loimme vaipuvan unohdukseen näin nuhruisesti –”

Emme voi sallia sitä, emme voi hyväksyä sitä. Silti niin tapahtuu ja alistumme siihen. Miten kadotimme itsemme? Vai pitäisikö kysyä, mikä olisi voinut estää pilaantumisen ja rumentumisen? Ei ole aina niin vaikea selittää, miksi ihminen, puolue tai avioliitto pilaantui. Yritysjohtajan tai poliittisen johtajan päähän voi kerääntyä virtsaa kaikessa hiljaisuudessa, kenenkään puuttumatta kunnes desilitramäärä on myrkyllinen koko ympäristölle. Olisi hyvä löytää ne välineet, jotka estäisivät tämän ja käyttää niitä.

Todellisuudessa on monta tapaa kadottaa itsensä. Voimme tehdä sen ryhmässä sopeutuessamme ja taipuessamme yleisen mielipiteen vangiksi. Voimme tehdä sen yksin, eristyksessä, irrotettuna mahdollisuudesta osallistua. Mihail Kalatozovin elokuvan Kurjet lentävät (1957) päähenkilö Veronika sanoo tilanteessa, jossa hän ei ole enää tyytyväinen itseensä ja elämäänsä: ”En tahdo elää kenenkään selän takana.” Tämä on yksi tapa kadottaa itsensä: elää jonkun selän takana. Sillä on ainakin kaksi alalajia. On byrokraatti, joka menee ylempien ja sääntöjen taakse. On myös kuka tahansa, joka menee enemmistön taakse.

Voimme kuvitella, että joku tuntee menettäneensä tai kadottaneensa itsensä, jos hän tajuaa elävänsä ja toimivansa arvojensa vastaisesti. Hän esimerkiksi uskoo oikeudenmukaisuuteen ja toimii todellisuudessa omien intressiensä tai taloudellisen laskelmallisuuden mukaan, unohtaa arvonsa.

Ihminen voi menettää itsensä vastaavanlaisissa olosuhteissa, vaikkei oikeudenmukaisuus (tai demokratia, ihmisoikeudet tms.) olisikaan hänen päällimmäisiä arvoja. Miten se on mahdollista? Siten että oikeudenmukaisuus (tai demokratia, ihmisoikeudet tms.) ovat osa meitä, vaikkemme olisi niiden aktiivisia puolustajia.

Jotain tällaista tapahtui Ranskassa ja muualla Euroopassa vuoden 1981 lopussa, kun Puolan hallitus julisti kansallisen sotatilan kieltäen solidaarisuusliikkeen. Näihin aikoihin Michel Foucault totesi: ”Hylätessämme puolalaiset hylkäämme osan itsestämme.”

Emme kadota itseämme pelkästään ja ainoastaan sellaisissa olosuhteissa, joissa tyranni pistää meidät polvistumaan tai myymme itsemme. Arkipäivä on itsensä kadottamista. Me olemme varattuja. Meillä on niin paljon tehtäviä, puuhaa, työtä. Velvollisuudet miehittävät meitä. Me olemme vieraiden voimien haltuunottamia. Jäämme kiinni menneeseen, takerrumme siihen mikä katoaa. Lowryn sankarin sanat ovat protestia, kapinaa, mutta niissä voi nähdä myös takertuneen epätoivoa.

Jos on monta tapaa kadottaa itsensä, ei ole yhtä keinoa, joka auttaisi tai pelastaisi. Joskus on osattava pysähtyä, toisinaan on astuttava ulos. On opeteltava seisomaan selkä suorassa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä muut meistä ajattelevat

Jane Fisher-Byrialsen
 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 21.lokakuuta ja 23.lokakuuta:

Joku antaa toiselle neuvon: ”Älä välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat.” Neuvo on monesti hyvä. Voi jopa tukeutua tutkittuun tietoon. Ihmiset eivät ajattele sinusta paljon mitään. Miksi siis välittää siitä?

Hyvän neuvon saanut ihminen saattaa sisäistää sen, rakentaa elämäänsä sen varaan. Hän saattaa onnistua hyvin, elää vapaana turhista paineista: vapaa turhista konventioista.

Tämä neuvo, viisaus, voi joutua ankaraan testiin elämän kovassa koulussa. Joskus se, mitä toiset ajattelevat sinusta, voi olla kohtalokasta. Sanokaamme, että lehdistö ottaa neuvon sisäistäneen sankarimme kynsiinsä. Lehdistön julma valta on tässä. Se kykenee pilaamaan maineen. Maine – jota meillä kaikilla ei ole – syntyy ja muokkautuu siitä, miten ihmiset ajattelevat sinusta. Jos se pilaantuu, ei ole enää niin selvää, ettei sillä ole väliä mitä muut ajattelevat.

Asianajaja Jane Fisher-Byrialsen on aktivisti, joka on tuonut esiin ns. Reid-tekniikan aiheuttamia kohtaloita. Tanskalaisesta opettajaharjoittelijasta puhuttiin pahaa. Epäilys heräsi. Hänet pidätettiin epäiltynä lapsen hyväksikäytöstä. Pidätetty uskoi itsekin sen, mitä hänen sanottiin tehneen, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Mies tunnusti tekemättömän teon. Kun hänet myöhemmin vapautetiin, hän ei vapautunut kokonaan. Kukaan ei epäile häntä, mutta hän ei enää tiedä mitä ajatella itsestään. Metsiköstä Turun läheltä löytyi mies, joka oli asunut siellä -90-luvulta lähtien. Hän oli joutunut taloudellisiin vaikeuksiin ja hänelle sanottiin: ”Sinä et tule koskaan saamaan asuntoa.” Kuin Kafkan novellin henkilö uskoi mitä hänelle sanottiin ja alkoi elämään sen mukaan mitä hänestä ajateltiin.

On vaikea taistella vastaan, jos sinua vastaan käytetään John E.Reidin kehittämään tekniikkaa. On vaikeaa enää sanoa itselleen, ettei sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat, jos sinun epäillään murhanneen jonkun. Silti nämä esimerkit nostavat esiin kysymyksen, onko hyvän maineen oltava välttämättömästi osa hyvää elämää. Vaikka toisten ajatukset, varsinkin pahat, vaikuttavat elämässä, maineen metsästämisen ei tarvitse ohjata elämää. On muita, mahdollisesti paljon tärkeämpiä, asioita.

On myös toinen tapa kyseenalaistaa hyvän neuvon, viisauden, ehdottomuus. Kristillisessä ja aikaisemmassakin spirituaalisuudessa on ollut tärkeää, että ihminen antautuu toisen ohjattavaksi. Ajatus oli yksinkertainen: Sinä tarvitset toisen apua tunteaksesi itsesi ja voidaksesi huolehtia itsestäsi. Totta on, että tyhmyydestä ja sokeudesta ei pääse yksin, ainakaan helposti.

Tämä on nähtävissä esimerkiksi toisen vuosisadan kuuluisan lääkärin ja filosofin, Galenoksen, teksteissä. Sinun täytyy kuunnella toista, jotta voit muodostaa käsityksen itsestäsi ja tilanteestasi. Kenen puoleen Galenoksen mukaan sitten pitää kääntyä? Yllättävää tai ei, Galenoksen mielestä ohjaajan ei tarvitse olla lääkäri tai filosofi. Hänellä pitää olla riittävästi ikää ja riittävän hyvän maine. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmaa ei ole tehty minua varten

 

E.T.A. Hoffmann

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 14.lokakuutakuuta ja 16.lokakuuta:

Maailma ei ole tehty minua varten. Ihminen joka tuntee näin ja myöntää sen itselleen, vaipuu alas tai keksii keinoja elää tunteen kanssa. Historian käyttö voisi asettaa tunteen erikoiseen valoon, luoda näkökulman. Keskiaikainen ihminen tuskin olisi sanonut näin, vaikka ajoittain ja paikoittain keskiaikainen eurooppalainen ihminen tunsi kosmista kauhua: Jumala uhkasi tuhota maailman, kaikkialla oli villejä metsiä täynnä villejä eläimiä, tähtitaivas oli ikkuna tuntemattomaan maailmaan. Silti hän ei sanonut: ”Maailma ei ole tehty minua varten.” Kristinusko vakuutti kauhun vallassa olevalle kansalle, että Jumala loi maailman ihmistä varten.

Maailman vieraus koettiin toisin vasta 1700-luvulla ja erityisen voimakkaasti se näkyy romantiikan ajan kirjallisuudessa. Epäinhimilliset voimat uhkasivat olemassaoloa. E.T.A. Hoffmannin (1776-1822) teokset ovat täynnä pimeyttä. Jean Paul (1763-1835), toinen saksalainen kirjailija, joka viljeli tuotannossaan omalle ajalleen ominaista groteskia estetiikkaa, teoretisoi mitätöivästä, radikaalista huumorista, joka muuttaa koko maailman vieraaksi ja perustettomaksi. Maailman pysymättömyys huimaa.

Vaikka tällainen kuvasto katosi myöhemmin, vierauden tunne tuli myöhemmin intensiiviseksi esim. eksistentialistien teoksissa. Kun Albert Camus käyttää käsitettä absurdi, hän ei puhu vain ympäröivän maailman mielettömyyksistä, vaan perustavaa laatua olevasta harmonian puutteesta. Ihmisen tietoisuuden ja maailman välille on syntynyt särö. Inhimillinen olemassaolo kohtaa absurdiuden maailmankaikkeuden välinpitämättömän hiljaisuuden alla. Maailma ei ole tehty minua varten.

Kun tiedämme, ettemme ole aina osanneet tuntea näin, tunteestamme tulee kontingentti, ei välttämätön. Opimme, että myös tunteilla on historia ja ne voivat tulevaisuudessa muuttua. Tämä auttaa kiinnittämään huomiota kolmeen asiaan. 1)Voimme tutkailla, missä olosuhteissa tällainen vierauden tunne nousee pintaan tai missä olosuhteissa ja millaisessa kulttuurissa se ilmaantuu länsimaisen ihmisen sielunelämään. 2)Voimme myös tutkailla, millaiset tekijät voisivat kulttuurissamme olla vastavoimia. 3)Millaiset näkökulmat auttaisivat elämään tämän tunteen kanssa.

Kjell Westön romaanissa Isäni nimeen (2000) on kohtaus, jossa Leo-setä yrittää saada Wernerin, kertojan isän, katsomaan toisesta näkökulmasta omia vastoinkäymisiään ja epäonnistumisiaan.  Leo puhuu kuvin. Hän puhui Helsingin bussista numero 14, joka oli johdinauto. Jos katsojan katse oli alhaalla, kuljettaja näytti ajavan minne haluaa. Jos nosti katseensa, näki että ajoneuvo oli kiinnitetty johtimiin ja vaijereihin eikä kuljettaja siis voinut päättää. Leon mielestä tämä pätee meihin ihmisiin. Me vain kuvittelemme, että voimme kääntyä minne haluamme. Se johtuu siitä, että katseemme on maassa emmekä muutenkaan voi nähdä näkymättömiä johtimia, jotka ohjaavat elämäämme. Vastoinkäymisten kolhiman Wernerin mukaan  Leon puheet ovat vouhotusta korkeimmasta merkityksestä. Leo on eri mieltä ja sanoo:

”Minä yritän sopeutua maailmaan, joka ei ole tehty minua varten. Ja siinä ajatukseni ovat suureksi avuksi.”

Ei ole kiinnostavaa keskustella siitä, onko Leo oikeassa. Kiinnostavaa on, että hänen ajattelunsa on yritystä vastata tunteeseen, joka on eksistentiaalinen ongelma: Maailma ei ole tehty minua varten. Vastauksen ei tarvitse olla työtä ja harjoitusta, jotta tuntisi olevansa kotonaan maailmassa. Se voi olla yritystä sopeutua tai keksiä näkökulmia, jotka vähentävät tunteen lannistavia vaikutuksia. Kapinakin voi olla vastaus. Tunne siitä, että ei ole kotonaan, voi johtaa vastarinnan tarpeeseen. Maailma ei ole tehty minua varten. Se on tehty pankkiireja varten.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toinen onni

 

René Char Pablo Picasson kanssa

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomessa tunti enemmän)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00.

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 7.lokakuutakuuta ja 9.lokakuuta:

1.Aikaisemmin sanottua...

Entä jos loisimme uuden idean onnellisuudesta? Entä jos opettelisimme kysymään toisenlaisia kysymyksiä onnellisuudesta? Jos ajattelisimme toisin, tuntisimmeko toisin?

Sosiaaliturvalla, korruption vähäisyydellä ja odotetulla eliniällä ei ole paljon tekemistä sen kanssa mistä ihmiset käyttävät sanaa onnellisuus. Toiset ajattelevat, että se on hetkittäinen tunne, katoava ja häilyväinen, todennäköisesti oksitosiinin aiheuttama. Pitkäkestoisempi onnellisuus liitetään siihen, miten asiat ovat ja mitä meillä on. Tuskin kukaan voi ymmärtää, että jotkut kreikkalaiset ajattelivat ennen vanhaan, että onnellisuus on hyveellisyyttä.

Vielä vähemmän ymmärrämme, ettei onnellisuus ollut tila tai tunne, vaan elämän kokonaisuutta kuvaava sana. Ihmisestä voi sanoa, että hän oli onnellinen, vasta sitten kun elämä oli kokonaisuus eli ihminen oli kuollut. Sanaa onnellinen käytettiin puhuettaessa kuolleista. Suomi on ollut poikkeus: sanaa käytettiin hulluista.

Yksi harvoista filosofeista, jotka ovat palanneet onnellisuuden teemaan on italialainen Giorgio Agamben. Hän  liittää onnellisuuden ethokseen, ihmisen olemisen tapaan, siihen miten hän käyttää itseään (käyttääksemme Plotinuksen sanoja). Agamben näkee, että olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.

On syytä olla varovainen ja hereillä. René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Charin väite on saattanut pitää paikkaansa myös muina aikoina. Monet lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.”

 

On vallan väärinkäyttöä, jos joku tulee sanomaan, miten minusta tulisi onnellinen. Olen sanonut aikaisemminkin, että voisi silti olla merkittävää luoda uusi onnellisuuden idea. Se ei olisi ideaali eikä missään tapauksessa ideaali kaikille. Jos se toimisi, se ei toimisi maalina, vaan pikemminkin heuristisena välineenä, siis keksimiseen sopivana työkaluna, hyvänä arvauksena.  Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

 

2.Onnellisuus jolle annetaan uusi nimi

 

Friedrich Nietzschen Iloisen tieteen vuonna 1886 kirjoitetussa johdannossa on kohta, jossa ennenaikaiselle eläkkeelle mennyt filologi toteaa, että kaikesta, myös elämästä, on tullut ongelma. Hän ei tarkoittanut, että se on yleinen ongelma tai että se on ongelma kaikille. Nietzsche puhui itsestään ja kuvittelemistaan ystävistä, vapaista hengistä, ajattelijoista, niistä jotka kysyvät ja tahtovat kysyä. Fragmentti päättyy toteamukseen: ”Tunnemme uuden onnen.”

 

Mistä Nietzsche puhuu? Mistä onnesta tai onnellisuudesta voi olla kyse? Minkä onnen voi tuntea ihminen, joka kysyy jatkuvasti, näkee kaiken problemaattisena? Nietzsche vastaa kysymykseen suoraan ja epäsuoraan tähän lukijan mielessä heränneeseen kysymykseen fragmentissa nro 324. Joviaali ajattelija on vapauttanut itsensä tietynlaisesta painosta. Hän ei näe elämää enää velvollisuutena, vaan kokeena. Elämä ja olemassaolo ei ole enää pelkkää väsymystä. Se on mahdollisuus luoda asioita. Mutta voiko tällaista keveyttä, iloista naurua, joviaalisuutta ja hulluutta sanoa onnellisuudeksi?

 

Onko sillä väliä miksi sitä sanotaan? Jos onnellisuus on sitä mitä se oli Fergusonille, olisiko parempi antaa uudelle onnellisuudelle ja uudelle onnellisuuden idealle uusi nimi? Ehkä sille on annettava uusi nimi...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila