pasifarm@yahoo.es
https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09
Tämä aiheena 7.lokakuutakuuta ja 9.lokakuuta:
1.Aikaisemmin
sanottua...
Entä
jos loisimme uuden idean onnellisuudesta? Entä jos opettelisimme kysymään
toisenlaisia kysymyksiä onnellisuudesta? Jos ajattelisimme toisin, tuntisimmeko
toisin?
Sosiaaliturvalla,
korruption vähäisyydellä ja odotetulla eliniällä ei ole paljon tekemistä sen
kanssa mistä ihmiset käyttävät sanaa onnellisuus. Toiset ajattelevat, että se
on hetkittäinen tunne, katoava ja häilyväinen, todennäköisesti oksitosiinin
aiheuttama. Pitkäkestoisempi onnellisuus liitetään siihen, miten asiat ovat ja
mitä meillä on. Tuskin kukaan voi ymmärtää, että jotkut kreikkalaiset
ajattelivat ennen vanhaan, että onnellisuus on hyveellisyyttä.
Vielä vähemmän
ymmärrämme, ettei onnellisuus ollut tila tai tunne, vaan elämän kokonaisuutta
kuvaava sana. Ihmisestä voi sanoa, että hän oli onnellinen, vasta sitten kun elämä
oli kokonaisuus eli ihminen oli kuollut. Sanaa onnellinen käytettiin
puhuettaessa kuolleista. Suomi on ollut poikkeus: sanaa käytettiin hulluista.
Yksi
harvoista filosofeista, jotka ovat palanneet onnellisuuden teemaan on
italialainen Giorgio Agamben. Hän liittää onnellisuuden ethokseen, ihmisen olemisen tapaan, siihen miten hän käyttää
itseään (käyttääksemme Plotinuksen sanoja). Agamben näkee, että olemisen tapa
on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon,
suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on
kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden
mahdollisuus ihmiselle.
On syytä
olla varovainen ja hereillä. René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa,
natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti
tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi.
Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat
tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että
sana onnellisuus on sotajuoni.
Charin väite on
saattanut pitää paikkaansa myös muina aikoina. Monet lupaavat meille onnea.
Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen
yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan
suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole
sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime
vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy
Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri onnellisuus
on moraalin ja lainsäädännön perusta.”
On vallan väärinkäyttöä, jos joku
tulee sanomaan, miten minusta tulisi onnellinen. Olen sanonut
aikaisemminkin, että voisi silti olla merkittävää luoda uusi onnellisuuden
idea. Se ei olisi ideaali eikä missään tapauksessa ideaali kaikille. Jos se
toimisi, se ei toimisi maalina, vaan pikemminkin heuristisena välineenä, siis
keksimiseen sopivana työkaluna, hyvänä arvauksena. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei
pitäisi olla mitään, jonka toinen voi luvata.
2.Onnellisuus jolle
annetaan uusi nimi
Friedrich Nietzschen
Iloisen tieteen vuonna 1886 kirjoitetussa johdannossa on kohta, jossa
ennenaikaiselle eläkkeelle mennyt filologi toteaa, että kaikesta, myös
elämästä, on tullut ongelma. Hän ei tarkoittanut, että se on yleinen ongelma
tai että se on ongelma kaikille. Nietzsche puhui itsestään ja kuvittelemistaan
ystävistä, vapaista hengistä, ajattelijoista, niistä jotka kysyvät ja tahtovat kysyä. Fragmentti päättyy
toteamukseen: ”Tunnemme uuden onnen.”
Mistä Nietzsche puhuu?
Mistä onnesta tai onnellisuudesta voi olla kyse? Minkä onnen voi tuntea
ihminen, joka kysyy jatkuvasti, näkee kaiken problemaattisena? Nietzsche vastaa
kysymykseen suoraan ja epäsuoraan tähän lukijan mielessä heränneeseen
kysymykseen fragmentissa nro 324. Joviaali ajattelija on vapauttanut itsensä
tietynlaisesta painosta. Hän ei näe elämää enää velvollisuutena, vaan kokeena.
Elämä ja olemassaolo ei ole enää pelkkää väsymystä. Se on mahdollisuus luoda
asioita. Mutta voiko tällaista keveyttä, iloista naurua, joviaalisuutta ja
hulluutta sanoa onnellisuudeksi?
Onko sillä väliä miksi
sitä sanotaan? Jos onnellisuus on sitä mitä se oli Fergusonille, olisiko
parempi antaa uudelle onnellisuudelle ja uudelle onnellisuuden idealle uusi
nimi? Ehkä sille on annettava uusi nimi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti