Poliittinen näyttämö ja oma itse

(Keisari Nero)

Paul Veyne totesi, että tottelemisessakin on mukana ajattelu: tottelevainen ajattelee omaa tottelemistaan ja sitä kautta ajattelee itseään, luo kuvan itsestään. Veyne todistelee tässä yhteydessä, että keisari Neron kaatuminen liittyi tällaisiin muutoksiin: alamaiset alkoivat nähdä keisarin toisella tavalla ja alkoivat ajatella itsestään eri tavalla – ja tämä johti vastustukseen, haluun päästä eroon Nerosta.

Veynen luoma historiallinen näyttämökuva on filosofisesti mielenkiintoinen. Näyttämöllä toimiva subjekti ei ole perinteellisen filosofian absoluuttisen vapaa subjekti, irrallinen ympäristöstään. Se ei kuitenkaan ole myöskään yhteiskunta- tai ihmistieteilijöiden kokonaan ympäristönsä, olosuhteidensa ohjaama, kokonaan determinoitu ihminen.

Koska yksi teema, joka minua erityisesti kiinnostaa, on ihmisen suhde itseensä ja ihmisen mahdollisuus vaikuttaa itseensä, Veynen näyttämö tuo esiin tärkeitä näkökulmia. Tämä esimerkki osoittaa, että näyttämö vaikuttaa näyttämöllä olevaan hahmoon, siihen mitä hän ajattelee itsestään. Keisari Nero oli sillä tavalla omalaatuinen, että hän nimenomaan halusi ihmisten tottelevan rakastaen hänen lahjojaan, hänen valoaan. Hän yritti omalla olemuksellaan vaikuttaa siihen mitä ihmiset ajattelivat itsestään. Kuva itsestä, suhde itseen, kehittyy ja muotoutuu poliittisella näyttämöllä. Toisaalta se mitä ihmiset ajattelivat itsestään alkoi vaikuttaa poliittiseen tilanteeseen, haluun päästä eroon Nerosta.

Nykypäivän maailmassa, kun jotkut vaativat demokratiaa, sen syventymistä, todellista demokratiaa, on mukana myös ihmisen suhde itseen. Kansalaiset eivät hyväksy roolia, joka heille on annettu. He vaativat ennen kaikkea kahta asiaa: mahdollisuutta osallistua ja sitä, että johtajat olisivat heidän kaltaisiaan, ei ylempiä, korkeampia, etuoikeutettuja. Kyse ei ole vihasta johtajia ja päättäjiä, herroja, kohtaan, vaan siitä, etteivät he hyväksy itseään passiivisina olentoina. Tässä mielessä Veynen näyttämökuva antaa välineen analysoida nykyistä näyttämöä, vaikka on muistettava, että kyse on vain historiallisesta esimerkistä  ja että näyttämö on aina erilainen.

Se mitä ajattelee itsestään, on jotain, johon näyttämö vaikuttaa, mutta suhde itseen voi olla myös vastarinnan lähde. Tämä myös valaisee sitä, miksi jotkut tyrannit haluavat sanoa toiselle: ”Sinä et ole mitään.” Siinä ei ole mitään buddhalaista sanomaa, vaan kyse on mitätöinnistä, yrityksestä hallita sen kautta mitä toinen ajattelee itsestään. Tämä myös selittää, miksi pidetään vaarallisena, että joku sanoo jotain näin vaatimatonta ja yksinkertaista: ”Minä en enää halua tätä, en hyväksy.”

Olisi analysoitava sitä mitä on näyttämöllä ja myös saatava tuntuma siihen mikä pakenee kategorisointia, siteitä. Ihmisessä on jotain villiä, kesytöntä, joka pakenee pakotteita, rajoituksia, määritelmiä – jotakin joka ei oikein sovi luokituksiin, ei asetu paikalleen. Tämä ei tarkoita, että on kesyttömiä ihmisiä tai ryhmiä, vaan sitä, että eri paikoissa, eleissä, sieluissa, on jotain villiä. Tämä kesytön energia on merkityksellistä, koska se tekee meistä elinvoimaisia, kykeneväisiä tekemään vastarintaa; silloin ihmisen subjektiviteetti tai identiteetti ei ole kohtalo, ihmisen osaksi tullut, määrätty.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Spinozan erilainen elämä

(Spinoza)

Baruch Spinoza kirjoittaa teoksensa Ymmärryksen parantamisesta (Tractatus de intellectus emendatione) alussa siitä, miten kokemus on hänelle opettanut, että tavanomaiset sosiaaliset ympäristöt ja olosuhteet ovat tyhjiä ja turhanpäiväisiä. Tämä saa hänet kysymään, olisiko hänen mahdollista päästä uuteen periaatteeseen tai varmuuteen ilman että hän muuttaisi käytöstään tai elämänsuunnitelmaansa. Hän mainitsee kolme tavanomaista elämää säätelevää arvoa, pyrkimystä, jotka estävät ajattelemasta ja etsimästä toisenlaista hyvää: rikkaudet, maine ja aistinautinnot.

Spinozan teksti on monella tavalla mielenkiintoinen. Se ensinnäkin todistaa, että vielä 1600-luvulla filosofi teki omaa ajattelutyötään esittäen kysymyksen elämäntavasta; mukana oli filosofisen elämän ongelma, vieläpä hyvin ratkaisevalla tavalla; ilman erilaista elämää ei voi kasvattaa ymmärrystään. Spinozan tekstissä on myös erityinen painotus: filosofisen elämän pitää olla erilaista kuin tavanomainen elämä, tavanomaisten arvojen seuraaminen. Kolmas mielenkiintoinen asia on se, että hän nimeää kolme estävää tekijää, tavanomaista arvoa: rikkaudet, maineen ja aistinautinnot, joilla taipumus muuttua itseisarvoiksi.

Rikkauksien, maineen ja aistinautintojen etsiminen eivät sinänsä tee ymmärryksen lisäämistä mahdottomaksi; ne ovat vaarallisia, koska ne valtaavat mielen ja vaativat niin paljon omistautumista.

Meidän aikanammekaan ei ole tavatonta tavoitella rikkauksia, mainetta ja aistinautintoja. Ironia on siinä, että rikkaus ja maine nähdään usein erinomaisena, erikoisena, ihmeellisinä, erilaisena, toisin sanoen tavanomaisen vastakohtana. Tästä näkökulmasta on vaikea ymmärtää Spinozaa. Monella on haaveena paeta tavallista, arkipäiväistä elämää, tulla kuuluisaksi ja rikkaaksi.

Tavanomaiset asiat – työ, lastenhoito, eläminen perheessä – eivät välttämättä estä ihmistä ajattelemasta; ne voivat olla myös hyvä syy ajatella. Ne saattavat tosiaan kuitenkin viedä liikaa aikaa. Silti on vielä pahempaa kuin näiden toimien omistavuus, orjuuttavuus: jokapäiväisten toimien, käytäntöjen muuttuminen itsestään selviksi, niiden muuttuminen luonnolliseksi, vaikka ne ovatkin kulttuuria, ihmisen luomusta.

Mikä on arvojen luonne, niiden olemisen tapa tavanomaisessa elämässä, meissä? Ohjaavatko ne meitä vai ohjaako meitä tapa, pakko, yleiset intressit? Arkipäivä, jokapäiväinen nostaa eteemme todellakin kysymyksen ja ongelman, jos tahdomme ajatella. Viimeaikainen filosofien kiinnostus jokapäiväiseen (arkipäivä, le quotidienne, lo cotidiano) tekee tavanomaisesta, jokapäiväisestä ajattelun aihetta. Yksi tällaisen ajatuksen liikkeen merkittävä seuraus on se, että päästään pois taivaasta, metafysiikasta. Se ei kuitenkaan saisi merkitä liiallista, vääränlaista kiinnittymistä tavanomaiseen, vaan jokapäiväisen tekemistä ongelmaksi, kritiikkiä.

Millainen on tänään, tässä maailmassa, filosofinen elämä – mitä sen pitäisi olla? Kaksi vastakkaista kuvaa: pyykkiä pesevä, väsynyt ajattelija, joka näkee ajattelun turhuuden ja toisaalta torniin sulkeutunut partasuu, jonka ajatus liitää olemisen olemuksessa. Heidegger puhui Daseinista, erityisestä ihmisen olemisen tavasta, jostakin syvästä ja olennaisesta. Paul Veyne on huomauttanut, mielestäni osuvasti ja julmasti: Dasein ei syö eikä leikkaa kynsiään.

Pitäisi laskeutua maahan, kääntää katse jokapäiväiseen, mutta restauroida myös filosofian jokapäiväisen elämän ulkopuolinen funktio. Edward McGushin on huomauttanut, että Roomassa, kun filosofista tuli arkinen, läheinen hahmo ja joidenkin filosofisten koulukuntien ajatuksista arkista käyttöä, filosofia alkoi menettää kriittistä voimaansa.

Kuvitelkaamme, että joku tahtoo lisätä ymmärrystään tai Spinozan sanoja käyttäen löytää periaatteen. Mikä silloin häntä ympäröivässä jokapäiväisessä elämässä, tavanomaisessa, on esteenä, hidasteena? Voiko hän nimetä samat esteet kuin Spinoza, koska meidän aikanamme nämä merkitsevät erilaisia asioita? Millaista erilaista elämää hän tarvitsee voidakseen päästä päämääräänsä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syyllisyys

(Bruno Caruso: Rangaistussiirtolassa)

Voisi kuvitella, että syyllisyys ei ole ongelma, jos olemme viattomia. Se ei ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin syyllisyys on oikeustieteellinen käsite; se merkitsee erityistä teon ja henkilön välistä suhdetta. Tässä tapauksessa henkilö on rikkonut lakia tai asetusta ja hänet voidaan asettaa tästä teosta vastuuseen. Modernissa oikeudessa ei riitä, että henkilön voidaan todeta tehneen tuon lainrikkomuksen; hänen täytyy olla myös syyntakeinen.

Suomen sana syyllinen ilmaisee nimenomaan tätä henkilön suhdetta tekoon; hän on sen syy, alkuperä. Myös espanjan sana culpabilidad on historialtaan juridinen. Sanan juurena on culpa, joka on suora lainaus latinasta, jossa sana tarkoittaa virhettä, vikaa, esimerkiksi laiminlyöntiä tai rikosta. Sana oli roomalaisen oikeuden termi.

Syyllisyys on tärkeä sana länsimaisessa moraalissa. Se kertoo siitä, että jossain vaiheessa moraali on alettu liittää lakiin, normiin, ei kysymykseen siitä, millainen ihminen on. Syyllinen, viallinen, virheen tekijä on norminrikkoja, poikkeaja. Tämä on voimallisesti syy siihen, että myös ”hullu” on nähty joskus syylliseksi – sekä Luonnon että Järjen särkijänä hän on syyllinen omaan tilaansa. Syyllisyys on siis ongelmamme, vaikka olisimme viattomia; se on osa perintöämme, ajattelutapaamme, moraaliamme.

Psykiatrit, nuo normin ystävät, tietävät myös ja hyvin, että syyllisyys voi olla ongelma, vaikka olisi viaton. Heille se ei merkitse faktista suhdetta teon ja henkilön välillä, vaan tunnetta ja tietoisuutta siitä, että on tehnyt väärin. Tiedämme myös, että syyllistäminen on eräänlainen kidutuksen muoto. Kidutuksen avulla on kautta vuosisatojen ajan yritetty saada ihminen puhumaan, paljastamaan tietoja. Se on silti myös itsetarkoituksellista. Päämääränä on vain saada ihminen nöyrtymään, kärsimään, voimaan huonosti – ja syyllisyys on yksi huonovointisuuden muoto. Syyllistäminen on laajalti esiintyvä yritys vaikuttaa meihin; meidän ajatuksiamme paheksutaan, tekoja moititaan, jotta kärsisimme. Kärsiminen on monesti se mitä meidän halutaan tehdä.

Yksinkertaisin ja myös ovelin tapa tehdä meidät syyllisiksi ei ole moittiminen, vaan tutkiminen, analysointi ja määrittely. Kun joku tekee minusta määritelmän, siihen on lähes mahdotonta vastata, vielä vähemmän jos lausuja on ”asiantuntija”, psykiatri tai puoliso. Määritelmän julmuus perustuu kahteen asiaan: 1)Saatan uskoa määritelmään ja tulla sen vangiksi. 2)Uskoessani määritelmään minusta tulee syyllinen kaikkeen mitä olen, ei vain johonkin tekoon.

Teknisesti ottaen juridiseen syyllisyyden käsitteeseen ei liity paljon ongelmia, vaikka kylläkin monenlaisia ja mielenkiintoisia oletuksia ja päätöksiä, myös joitakin epistemologisia ja ajattelun historiaan liittyviä kysymyksiä. Herra X tekee lainrikkomuksen, murhan esimerkiksi. Todetaan, että hän on teon tekijä; hän on harkinnut, suunnitellut ja toteuttanut teon, ampunut Pasin. Motiivikin löytyy: Pasi väitti herran filosofisen ajattelun olevan hävyttömän puutteellista ja tämä loukkasi teon tekijän tunteita. Syyntakeellisuuden käsitteen kautta tullaan jo toisenlaisten kysymysten eteen. Todetaan, että herra X on täysi-ikäinen. Ollaan päätetty, että tietyn ikäiset eivät ole syyntakeisia. Erilaiset asiantuntijat, psykiatrit erityisesti, arvioivat, onko tekijä mieleltään häiriintynyt. Ilokseen asiantuntijat toteavat, että tekijällä on kaksijakoinen mielialahäiriö. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hänen mielenterveydelliset ongelmansa tekisivät hänestä syyntakeettoman. Asiantuntijat toteavat surukseen, että hän erotti oikean väärästä ja oli tietoinen tekonsa laittomuudesta. Hänet todetaan syyntakeelliseksi.

Syyllisyyden takaamiseksi on siis tarvittu todisteita teosta, sen tekemistavasta, tekijän ajatuksista, tekijän mielenterveydestä ja vielä erottelu oikean ja väärän välillä. Viime kädessä se pitää sisällään oletuksen, että ihminen olisi voinut olla tekemättä teon. Ihminen ei kykene vain johonkin tekoon; hän kykenee myös olemaan tekemättä sen. Tässä puhutaan paljon ihmisestä, ei vain teosta ja tällaista tekoa koskevasta lainsäädännöstä. Syyllisyys – joka oikeustieteessä määritellään henkilön ja teon väliseksi suhteeksi – on todellisuudessa enemmän: se kaivertuu häneen.

Ei siis ihme, että oikeustieteen tohtori Kafka kuvitteli kertomuksessa Rangaistusriirtolassa teloituskoneen, joka kirjoittaa terävin neuloin tuomitun ruumiiseen määräyksen, jonka hän on jättänyt noudattamatta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen

(Pseudo-Dionysios Areopagita)

Mitä ovat uskonnonfilosofian ongelmat? Pohditaan esimerkiksi rationaalisia perusteluja Jumalan olemassaololle, puhutaan Jumalan ominaisuuksista, pahan ongelmasta. Olisin kiinnostunut tuomaan esiin kysymyksen uskonnosta, mutta täällä maan päällä vaikuttavana voimana, epäilemättä poliittisena voimana.

On vaikea sanoa mitä on usko, mutta on lähdettävä liikkeelle huomiosta, että on olemassa uskoa ja se vaikuttaa. Minun ”uskonnonfilosofinen” kysymykseni on kysymys transsendentista, tuonpuoleisesta. Lähtökohtani ei ole kieltää sitä, todistaa sen olemassaolemattomuutta – joka olisi samanlaista toimintaa kuin yritys todistaa Jumalan olemattomuus. Lähtökohtani on taktinen; se on tietty ajattelun tapa, tyyli, joka on – jos joku näkee tässä ironiaa, nähköön – uskonnollisessa ajattelussa syntynyt ja kasvanut. Se on apofaattinen tai negatiivinen teologia.

Negatiivisen teologian isä on viidennellä vuosisadalla elänyt teologi Pseudo-Dionysios. Negatiivisen teologian perusidea on, ettei voi sanoa, mitä Jumala on; voi vain sanoa, mitä Jumala ei ole. Jumalaa ei lähestytä tietämisen, vaan ei-tietämisen kautta. Negatiivinen teologia syntyi uusplatonistisesta ajattelusta ja on vaikuttanut vuosisatojen ajan tiettyihin uskonnollisiin ryhmiin, erityisesti fransiskaaneihin. On mainittava myös Mooses Maimonides (1135-1204), joka oli cordobalainen rabbi, lääkäri ja filosofi. Hän oli syvästi skolastinen eli aristotelinen, mutta inspiroitui myös joistakin uusplatonistien ajatuksista ja kannatti negativiivista teologiaa.

Negatiivinen teologia on vaikuttanut filosofiaan, myös viimeisen vuosisadan maalliseen ajatteluun. Kun se on vaikuttanut maalliseen ajatteluun, muistettakoon, että sitä harvoin sovelletaan Jumalaa koskeviin oppeihin. Sitä käytetään keinona, taktiikkana: ei yritetä tehdä ja hahmottaa uutta Absoluuttia, esimerkiksi ihmisestä. Siksi tätä negatiivisen teologian  negatiivisuutta voisi pitää työkaluna puhuttaessa psykologiasta tai Sartren filosofiasta - niitä vastaan. Tarkoitus on säilyttää tyhjä paikka, jonka kadonnut Absoluutti, kadonnut transsendenssi on jättänyt meihin.

Palaan siis uskoon voimana, maallisena  voimana. En sovella negatiivista teologiaa nyt psykologiaan enkä myöskään oppiin Jumalasta ja Jumalan ominaisuuksista. Negatiivisuus lähtökohtanani katson uskoa jonakin, jolla on erilaisia vaikutuksia uskojaan. Toisin sanoen en sano mitään uskosta olettaen ja sanoen mitään tuonpuoleisesta, vaan pidän sen paikan tyhjänä merkityksistä ja ominaisuuksista.

On helppo nähdä ja kokea, että usko antaa voimaa, auttaa kestämään. Sillä on kuitenkin vaikutuksia ihmisen toimintaan. Usko sisältää muutakin kuin moraalin ja käskyt. Negatiivinen muotoilu: Usko ei ole moraalia.

Yksi toiminnan muoto, rituaalinen ja jokapäiväinen, jossa usko ilmenee ja jossa se ilmaistaan: palveleminen. Eri uskonnoissa on eri muotoja tälle palvelemiselle, joka on Jumalan palvelemista suoraan tai epäsuoraan, toisten palvelemisen kautta. Mikä on palvelemisen idea? Miksi palvellaan? Usko ei välttämättä sisällä sellaista ajatusta tai oppia, että Jumala tarvitsisi palvelijoita, orjia (monesti häntä pidetään kaikkivoipaisena). Palveleminen on jotain, jonka kautta uskoja tekee asioita itselleen: hän tekee itsensä nöyräksi, hän tekee itsensä orjaksi, poistaa vapautensa, ohjelmoi päivänsä. Espanjan sana servir tulee latinan sanasta servir, joka merkitsi orjan tehtävien tekemistä.

Tietenkin palvelemiseen liittyy määräys, käsky, laki. Joku on sanonut, että Jumalaa pitää palvella. Kaikissa uskonnoissa ei ole Jumalaa tai jumaluutta, mutta jotkut tutkijat väittävät, että niissä määritelmällisesti on joku idea transsendentaalisesta, tuonpuoleisesta järjestyksestä, joka on jossain erityisessä suhteessa tämänpuoleiseen, tähän maailmaan. Palvelemisen idea ei ole mikään muu kuin se, että sen kautta luomme oikean, meiltä vaaditun suhteen tuohon tuonpuoleiseen. Vaikka usko ei ole moraalia, sen vaikutus – yksi niistä – liittyy toimintaan, jossa se ilmenee, toisina sanoen palvelemiseen, ja se on suhde siihen järjestykseen, joka säätää ja perustaa moraalin.

Usko ei tarvitse paljon opillista sisältöä tai monimutkaista teologiaa eikä sen tarvitse olla uskoa tuonpuoleiseen järjestykseen; ihmisellä voi olla uskoa itseensä, luottamusta elämään ja tietenkin kapitalismiin. Joskus nämä tämän maailman asiat, käytännöt tai opit voivat muodostua transendenssiksi. Silloin voidaan kysyä, eikö kyse ole uskonnosta, jos se määritelmällisesti on uskon järjestynyt, institutionalisoitunut muoto, joka perustuu ajatukselle transsendentaalisesta. Walter Benjamin ei vain kysynyt; hän väitti, että kapitalismi on uskonto. Voisi siis kuvitella, että siinäkin uskonnossa jotain palvellaan. Monet ovat löytäneet tästä merkkejä ja todisteita.

Negatiivisen teologian soveltaminen taktiikkana uskontoon, joka on uskoa transendentaaliseen, merkitsee, että pidämme tuonpuoleisen tyhjänä, ilman ominaisuuksia. Silloin se ei voi määrätä meitä myöskään palvelemaan. Se merkitsee myös sitä, ettemme ajattele uskontoa oikeana tai vääränä oppina, oppirakennelmana, vaan todellisena, maallisena voimana, toisin sanoen kirkkona. Haluatteko tietää jotain uskonnosta? Lukekaa kirkkohistoriaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila