Syyllisyys

(Bruno Caruso: Rangaistussiirtolassa)

Voisi kuvitella, että syyllisyys ei ole ongelma, jos olemme viattomia. Se ei ole niin yksinkertaista.

Ensinnäkin syyllisyys on oikeustieteellinen käsite; se merkitsee erityistä teon ja henkilön välistä suhdetta. Tässä tapauksessa henkilö on rikkonut lakia tai asetusta ja hänet voidaan asettaa tästä teosta vastuuseen. Modernissa oikeudessa ei riitä, että henkilön voidaan todeta tehneen tuon lainrikkomuksen; hänen täytyy olla myös syyntakeinen.

Suomen sana syyllinen ilmaisee nimenomaan tätä henkilön suhdetta tekoon; hän on sen syy, alkuperä. Myös espanjan sana culpabilidad on historialtaan juridinen. Sanan juurena on culpa, joka on suora lainaus latinasta, jossa sana tarkoittaa virhettä, vikaa, esimerkiksi laiminlyöntiä tai rikosta. Sana oli roomalaisen oikeuden termi.

Syyllisyys on tärkeä sana länsimaisessa moraalissa. Se kertoo siitä, että jossain vaiheessa moraali on alettu liittää lakiin, normiin, ei kysymykseen siitä, millainen ihminen on. Syyllinen, viallinen, virheen tekijä on norminrikkoja, poikkeaja. Tämä on voimallisesti syy siihen, että myös ”hullu” on nähty joskus syylliseksi – sekä Luonnon että Järjen särkijänä hän on syyllinen omaan tilaansa. Syyllisyys on siis ongelmamme, vaikka olisimme viattomia; se on osa perintöämme, ajattelutapaamme, moraaliamme.

Psykiatrit, nuo normin ystävät, tietävät myös ja hyvin, että syyllisyys voi olla ongelma, vaikka olisi viaton. Heille se ei merkitse faktista suhdetta teon ja henkilön välillä, vaan tunnetta ja tietoisuutta siitä, että on tehnyt väärin. Tiedämme myös, että syyllistäminen on eräänlainen kidutuksen muoto. Kidutuksen avulla on kautta vuosisatojen ajan yritetty saada ihminen puhumaan, paljastamaan tietoja. Se on silti myös itsetarkoituksellista. Päämääränä on vain saada ihminen nöyrtymään, kärsimään, voimaan huonosti – ja syyllisyys on yksi huonovointisuuden muoto. Syyllistäminen on laajalti esiintyvä yritys vaikuttaa meihin; meidän ajatuksiamme paheksutaan, tekoja moititaan, jotta kärsisimme. Kärsiminen on monesti se mitä meidän halutaan tehdä.

Yksinkertaisin ja myös ovelin tapa tehdä meidät syyllisiksi ei ole moittiminen, vaan tutkiminen, analysointi ja määrittely. Kun joku tekee minusta määritelmän, siihen on lähes mahdotonta vastata, vielä vähemmän jos lausuja on ”asiantuntija”, psykiatri tai puoliso. Määritelmän julmuus perustuu kahteen asiaan: 1)Saatan uskoa määritelmään ja tulla sen vangiksi. 2)Uskoessani määritelmään minusta tulee syyllinen kaikkeen mitä olen, ei vain johonkin tekoon.

Teknisesti ottaen juridiseen syyllisyyden käsitteeseen ei liity paljon ongelmia, vaikka kylläkin monenlaisia ja mielenkiintoisia oletuksia ja päätöksiä, myös joitakin epistemologisia ja ajattelun historiaan liittyviä kysymyksiä. Herra X tekee lainrikkomuksen, murhan esimerkiksi. Todetaan, että hän on teon tekijä; hän on harkinnut, suunnitellut ja toteuttanut teon, ampunut Pasin. Motiivikin löytyy: Pasi väitti herran filosofisen ajattelun olevan hävyttömän puutteellista ja tämä loukkasi teon tekijän tunteita. Syyntakeellisuuden käsitteen kautta tullaan jo toisenlaisten kysymysten eteen. Todetaan, että herra X on täysi-ikäinen. Ollaan päätetty, että tietyn ikäiset eivät ole syyntakeisia. Erilaiset asiantuntijat, psykiatrit erityisesti, arvioivat, onko tekijä mieleltään häiriintynyt. Ilokseen asiantuntijat toteavat, että tekijällä on kaksijakoinen mielialahäiriö. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että hänen mielenterveydelliset ongelmansa tekisivät hänestä syyntakeettoman. Asiantuntijat toteavat surukseen, että hän erotti oikean väärästä ja oli tietoinen tekonsa laittomuudesta. Hänet todetaan syyntakeelliseksi.

Syyllisyyden takaamiseksi on siis tarvittu todisteita teosta, sen tekemistavasta, tekijän ajatuksista, tekijän mielenterveydestä ja vielä erottelu oikean ja väärän välillä. Viime kädessä se pitää sisällään oletuksen, että ihminen olisi voinut olla tekemättä teon. Ihminen ei kykene vain johonkin tekoon; hän kykenee myös olemaan tekemättä sen. Tässä puhutaan paljon ihmisestä, ei vain teosta ja tällaista tekoa koskevasta lainsäädännöstä. Syyllisyys – joka oikeustieteessä määritellään henkilön ja teon väliseksi suhteeksi – on todellisuudessa enemmän: se kaivertuu häneen.

Ei siis ihme, että oikeustieteen tohtori Kafka kuvitteli kertomuksessa Rangaistusriirtolassa teloituskoneen, joka kirjoittaa terävin neuloin tuomitun ruumiiseen määräyksen, jonka hän on jättänyt noudattamatta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila