(Keisari Nero)
Paul Veyne totesi, että tottelemisessakin on mukana
ajattelu: tottelevainen ajattelee omaa tottelemistaan ja sitä kautta ajattelee
itseään, luo kuvan itsestään. Veyne todistelee tässä yhteydessä, että keisari
Neron kaatuminen liittyi tällaisiin muutoksiin: alamaiset alkoivat nähdä
keisarin toisella tavalla ja alkoivat ajatella itsestään eri tavalla – ja tämä
johti vastustukseen, haluun päästä eroon Nerosta.
Veynen luoma historiallinen näyttämökuva on filosofisesti
mielenkiintoinen. Näyttämöllä toimiva subjekti ei ole perinteellisen filosofian
absoluuttisen vapaa subjekti, irrallinen ympäristöstään. Se ei kuitenkaan ole
myöskään yhteiskunta- tai ihmistieteilijöiden kokonaan ympäristönsä,
olosuhteidensa ohjaama, kokonaan determinoitu ihminen.
Koska yksi teema, joka minua erityisesti kiinnostaa, on
ihmisen suhde itseensä ja ihmisen mahdollisuus vaikuttaa itseensä, Veynen
näyttämö tuo esiin tärkeitä näkökulmia. Tämä esimerkki osoittaa, että näyttämö
vaikuttaa näyttämöllä olevaan hahmoon, siihen mitä hän ajattelee itsestään.
Keisari Nero oli sillä tavalla omalaatuinen, että hän nimenomaan halusi
ihmisten tottelevan rakastaen hänen lahjojaan, hänen valoaan. Hän yritti omalla
olemuksellaan vaikuttaa siihen mitä ihmiset ajattelivat itsestään. Kuva
itsestä, suhde itseen, kehittyy ja muotoutuu poliittisella näyttämöllä.
Toisaalta se mitä ihmiset ajattelivat itsestään alkoi vaikuttaa poliittiseen
tilanteeseen, haluun päästä eroon Nerosta.
Nykypäivän maailmassa, kun jotkut vaativat demokratiaa,
sen syventymistä, todellista demokratiaa, on mukana myös ihmisen suhde itseen.
Kansalaiset eivät hyväksy roolia, joka heille on annettu. He vaativat ennen
kaikkea kahta asiaa: mahdollisuutta osallistua ja sitä, että johtajat olisivat
heidän kaltaisiaan, ei ylempiä, korkeampia, etuoikeutettuja. Kyse ei ole
vihasta johtajia ja päättäjiä, herroja, kohtaan, vaan siitä, etteivät he
hyväksy itseään passiivisina olentoina. Tässä mielessä Veynen näyttämökuva
antaa välineen analysoida nykyistä näyttämöä, vaikka on muistettava, että kyse
on vain historiallisesta esimerkistä ja
että näyttämö on aina erilainen.
Se mitä ajattelee itsestään, on jotain, johon näyttämö
vaikuttaa, mutta suhde itseen voi olla myös vastarinnan lähde. Tämä myös
valaisee sitä, miksi jotkut tyrannit haluavat sanoa toiselle: ”Sinä et ole
mitään.” Siinä ei ole mitään buddhalaista sanomaa, vaan kyse on mitätöinnistä,
yrityksestä hallita sen kautta mitä toinen ajattelee itsestään. Tämä myös
selittää, miksi pidetään vaarallisena, että joku sanoo jotain näin vaatimatonta
ja yksinkertaista: ”Minä en enää halua tätä, en hyväksy.”
Olisi analysoitava sitä mitä on näyttämöllä ja myös
saatava tuntuma siihen mikä pakenee kategorisointia, siteitä. Ihmisessä on
jotain villiä, kesytöntä, joka pakenee pakotteita, rajoituksia, määritelmiä –
jotakin joka ei oikein sovi luokituksiin, ei asetu paikalleen. Tämä ei
tarkoita, että on kesyttömiä ihmisiä tai ryhmiä, vaan sitä, että eri paikoissa,
eleissä, sieluissa, on jotain villiä. Tämä kesytön energia on merkityksellistä,
koska se tekee meistä elinvoimaisia, kykeneväisiä tekemään vastarintaa; silloin
ihmisen subjektiviteetti tai identiteetti ei ole kohtalo, ihmisen osaksi tullut,
määrätty.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti