Valppaus

(Bill Murray)

Jos oma itse ei ole annettu, se on jotain, jota voimme kehittää; voimme etsiä elementtejä, aineksia, mahdollisuuksia ja kykyjä, joita viljellä. Tässä työssä ei aina – valitettavasti – ole paras keino filosofiseen kirjaan tarttuminen. Taide opettaa joskus enemmän, sillä se antaa mahdollisuuden harjoitella tätä työtä, itsensä rakentamista. Siksi taiteilijoilla voi joskus olla mielenkiintoista sanottavaa.  Näyttelijä Bill Murray sanoo eräässä haastattelussa:

“…I try to be alert and available. I try to be available for life to happen to me. We’re in this life, and if you’re not available, the sort of ordinary time goes past and you didn’t live it. But if you’re available, life gets huge. You’re really living it.”/Yritän olla valpas ja käytettävissä. Olemme tässä elämässä ja jos et ole käytettävissä, aika menee ja et todella elänyt. Mutta jos olet käytettävissä, elämästä tulee valtava. Elät elämää todella.”/

Lausunto on mielenkiintoinen, koska se ilmaisee ja nimeää asenteen, joka lausujan mukaan on tärkeä ja vaikuttaa siihen, millaista elämää elää. Kyse ei ole pelkästään siitä, ettei elämä jää elämättä, vaan elämästä tulee isoa (huge). Tietenkin sana available (käytettävissä oleminen) voi olla hämäävä, monimielinen. Mutta Murray ei sano, että pitäisi olla hyväksikäytettävissä, alisteinen muiden tahdolle. Hänen näkemyksensä voisi ehkä kääntää toisenlaiselle kielelle: Elämä on virtausta, erilaisia prosesseja, tilanteita, mahdollisuuksia ja se vaatii meiltä osallistumista, menemistä mukaan. Murray itsekin sanoo, parodioiden henkisen ohjauksen guruja: ”Yes to life.”

Tämä vaatii valppautta (alertness), on kuljettava silmät auki. Valppaus on siinä mielessä mielenkiintoinen asia, että se on ollut filosofien huomion kohteena jo vuosituhansia sitten. Valppaus liitettiin ihmisen vapauteen, pelastukseen (sozein); valpaus merkitsi sitä, että onnistuu välttämään vaaran, pelastamaan itsensä orjuudelta.

Voimme ajatella, että meidän olisi hyvä pysyä avoimina erilaisille mahdollisuuksille, odottamattoman ilmaantumiselle. Tällainen avoimuus vaatii meiltä valppautta, sitä että kehitämme itsessämme vastaanottavaisuutta, huomiokykyä.

Valppaus, elämän eläminen todella, kyllä elämälle – kaikki kuulostaa hyvältä ja houkuttelevalta. Vaikea kysymys on, miten sitä valppautta voi itsessään kehittää, ruokkia. Bill Murray sanoi, että hän yrittää olla valpas. Mitä tämä yritys on, miten se tehdään?

Filosofia on opettanut minua olemaan valpas, koska se asettaa kysymysmerkin kaikkiin vakaumuksiin, ajatustottumuksiin. Taide on tehnyt minusta valppaamman, koska se herkistää erilaisille asioille, mahdollistaa kokemuksen, joka tekee herkemmäksi, oikaisee väärinkäsityksiä tai ennakkoluuloja.

Mutta nämä kasvattavat, ylentävät kokemukset, joita filosofia ja taide mahdollistavat, voivat jäädä ohimeneviksi – niistä voi tulla haihtuvia – ellen aktiivisesti yritä niitä pitää mukanani. Siksi harjoituksen täytyy sisältää tällainen kohta, vaihe: kokemuksen jatkuva aktualisoiminen, itsensä muistuttaminen. Jotain sellaista mitä itsetutkiskelu oli stoalaisille. He eivät tutkineet, luodanneet sielunsa syövereitä, vaan yksinkertaisesti kysyivät itseltään, pistivät itseään tilille siitä, missä määrin he ovat toimineet periaatteidensa mukaisesti.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Poliittinen näyttämö ja oma itse

(Keisari Nero)

Paul Veyne totesi, että tottelemisessakin on mukana ajattelu: tottelevainen ajattelee omaa tottelemistaan ja sitä kautta ajattelee itseään, luo kuvan itsestään. Veyne todistelee tässä yhteydessä, että keisari Neron kaatuminen liittyi tällaisiin muutoksiin: alamaiset alkoivat nähdä keisarin toisella tavalla ja alkoivat ajatella itsestään eri tavalla – ja tämä johti vastustukseen, haluun päästä eroon Nerosta.

Veynen luoma historiallinen näyttämökuva on filosofisesti mielenkiintoinen. Näyttämöllä toimiva subjekti ei ole perinteellisen filosofian absoluuttisen vapaa subjekti, irrallinen ympäristöstään. Se ei kuitenkaan ole myöskään yhteiskunta- tai ihmistieteilijöiden kokonaan ympäristönsä, olosuhteidensa ohjaama, kokonaan determinoitu ihminen.

Koska yksi teema, joka minua erityisesti kiinnostaa, on ihmisen suhde itseensä ja ihmisen mahdollisuus vaikuttaa itseensä, Veynen näyttämö tuo esiin tärkeitä näkökulmia. Tämä esimerkki osoittaa, että näyttämö vaikuttaa näyttämöllä olevaan hahmoon, siihen mitä hän ajattelee itsestään. Keisari Nero oli sillä tavalla omalaatuinen, että hän nimenomaan halusi ihmisten tottelevan rakastaen hänen lahjojaan, hänen valoaan. Hän yritti omalla olemuksellaan vaikuttaa siihen mitä ihmiset ajattelivat itsestään. Kuva itsestä, suhde itseen, kehittyy ja muotoutuu poliittisella näyttämöllä. Toisaalta se mitä ihmiset ajattelivat itsestään alkoi vaikuttaa poliittiseen tilanteeseen, haluun päästä eroon Nerosta.

Nykypäivän maailmassa, kun jotkut vaativat demokratiaa, sen syventymistä, todellista demokratiaa, on mukana myös ihmisen suhde itseen. Kansalaiset eivät hyväksy roolia, joka heille on annettu. He vaativat ennen kaikkea kahta asiaa: mahdollisuutta osallistua ja sitä, että johtajat olisivat heidän kaltaisiaan, ei ylempiä, korkeampia, etuoikeutettuja. Kyse ei ole vihasta johtajia ja päättäjiä, herroja, kohtaan, vaan siitä, etteivät he hyväksy itseään passiivisina olentoina. Tässä mielessä Veynen näyttämökuva antaa välineen analysoida nykyistä näyttämöä, vaikka on muistettava, että kyse on vain historiallisesta esimerkistä  ja että näyttämö on aina erilainen.

Se mitä ajattelee itsestään, on jotain, johon näyttämö vaikuttaa, mutta suhde itseen voi olla myös vastarinnan lähde. Tämä myös valaisee sitä, miksi jotkut tyrannit haluavat sanoa toiselle: ”Sinä et ole mitään.” Siinä ei ole mitään buddhalaista sanomaa, vaan kyse on mitätöinnistä, yrityksestä hallita sen kautta mitä toinen ajattelee itsestään. Tämä myös selittää, miksi pidetään vaarallisena, että joku sanoo jotain näin vaatimatonta ja yksinkertaista: ”Minä en enää halua tätä, en hyväksy.”

Olisi analysoitava sitä mitä on näyttämöllä ja myös saatava tuntuma siihen mikä pakenee kategorisointia, siteitä. Ihmisessä on jotain villiä, kesytöntä, joka pakenee pakotteita, rajoituksia, määritelmiä – jotakin joka ei oikein sovi luokituksiin, ei asetu paikalleen. Tämä ei tarkoita, että on kesyttömiä ihmisiä tai ryhmiä, vaan sitä, että eri paikoissa, eleissä, sieluissa, on jotain villiä. Tämä kesytön energia on merkityksellistä, koska se tekee meistä elinvoimaisia, kykeneväisiä tekemään vastarintaa; silloin ihmisen subjektiviteetti tai identiteetti ei ole kohtalo, ihmisen osaksi tullut, määrätty.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Esoteerisyyden kritiikki

Esoteerinen (kreikan sanasta esoteriko´s) merkitsee ”vain asiaan perehtyneille”, ”vihkiytyneille” tarkoitettua esitystä tai oppia. Sanan alkuliite eso merkitsee sisälläolevaa. Vastakohta on eksoteerinen, joka tarkoittaa ”ulkopuolella olevaa”, ”julkista”.

Kun alan luonnostella esoteerisyyden kritiikkiä, olen täysin vakuuttunut sen arvosta ja merkityksestä. Joissakin kulttuureissa on ollut salaisesti siirrettyjä tietoja ja taitoja (uskonnollisia ja eroottisia). Syitä on ollut monia. Ainakin joissakin tapauksissa salaisuus, esoteerisyys, on pyrkinyt säilyttämään opin tai taidon tehokkuuden, sen vaikutuksellisuuden. Muuttumalla julkiseksi se alkaa muuttua, sekoittua, tulla väärinkäytetyksi.

Toisaalta eksoteerisyys, esim. länsimaisessa tieteen maailmassa, on ollut arvokas, koska tieto on jatkuvan, julkisen tarkastuksen kohteena. Julkisuuden periaate on ollut yliopistomaailmassa tärkeä ja se on säilyttämisen arvoinen periaate. (Niin kuin tiedämme, joissakin tapauksissa ja jossain määrin periaate on vaarassa.)

Maalitauluni ei ole kuitenkaan minkään opin salaaminen tai nykyiset muodikkaat esoteerisyyden muodot (esim. New Age). Kiinnostuksen kohteeni on subjekti tai oma itse (self, sí mismo). Itse on keksitty, luotu ja konstruoitu. Siksi itse ja suhde itseen on saanut erilaisia muotoja. Myös oma itse ja sitä koskevat totuudet voivat olla joko esoteerisiä tai eksoteerisiä.

Esoteerinen itse on sellainen, joka helposti eristetään, erotetaan maailmasta. Esoteerisyyteen uskovat sanovat lisäksi, että tarpeellinen ja välttämätön tieto omasta itsestä, totuus, löytyy oman itsen sisältä. Tällaista kuvaa voi arvostella monesta syystä.

1.Oma itse ei ole koskaan täysin eristyksessä maailmasta. Esoteerisetkin kulttuurimuodot ovat perintöä. Eristynyt, erillinen oma itse on illuusio.

2.Totuutta tai tietoa, ei välttämättä voi löytää oman itsen sisältä, sielusta, syvyydestä.

3.Sisäisen ja ulkoisen suhde ei välttämättä ole niin jyrkän vastakohtainen. ”Sisäinen” voi sisäistettyä, ulkopuolelta tulevaa.

4.Ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että meillä olisi jokin pysyvä olemus, josta meillä täytyisi olla tietoa. Emme välttämättä tarvitse totuuta omasta itsestä, lopullista määritelmää itsestämme. Aikaisemmin, kun olen puhunut elämälle merkityksellisestä tiedosta, olen todennut: ”(Ne ovat) tietoa maailman luonteesta, suhteista, niistä suhteista joita meillä on toisten ihmisten kanssa, maailman kanssa jne.”

Otan tämän asian esille, käynnistän esoteerisyyden kritiikin, koska länsimainen kulttuuri on luonut ja rakentanut niin vahvasti esoteeristä itseä. Meille on syntynyt kuva erillisestä yksilöstä ja se on vahvistanut ”narsistista minuutta”. Tämä esoteerinen itse rakentaa myös kuvaa ikuisesta sisäisestä olemuksesta ja identiteetistä, joka meidän täytyy löytää. Näin vangitsemme mahdollisuuksia, sidomme itsemme määritelmiin itsestämme emmekä kysy, mitä voisimme tehdä, mitä itsestämme tehdä.