Hyvä poliitikko: Perikles

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA SIIRTYY TAUOLLE, JATKAA TAMMIKUUSSA. TORRE DEL MARIN KAHVILAISTUNTOA EI OLE 6.12, JATKUU TAAS 13.12. FUENGIROLASSA TAVALLISEEN TAPAAN.

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Mikä tai kuka on hyvä poliitikko? Minun esimerkkini on yhdellä ja toisella tavalla vitsi. Perikles eli 499-429 eea. Vaikka ateenalaista poliitikkoa on monesti pidetty suurena valtiomiehenä, muun muassa Platon haukkui hänet pataluhaksi. Ylhäiseen sukuun syntynyt Perikles ei ollut kreikkalaisten kauneusihanteiden mukainen. Häntä sanottiin päärynäpääksi. Myöhemmin historioitsijat ovat verranneet tätä hahmoa niin Churchiliin kuin Staliniinkiin.

Tarinan valtaannoususta, valtavista rakennushankkeista, köyhien puolustamisesta ja demokratian kannattamisesta voi lukea historiallisista lähteistä. Valitsin hänet esimerkiksi hyvästä poliitikosta historioitsija Thukydidesin kirjoitusten inspiroimana. Joku voisi nähdä ”populistisia” piirteitä Perikleen pyrkimyksessä muuttaa köyhien olosuhteita. Syy valintaani on kuitenkin se, että Perikles ei puhunut vain miellyttääkseen.

Lähtökohtani on Thukydidesin Peloponnesolaissodan toisen kirjan 60. luku, Perikleen kolmas puhe. Kaksi aikaisempaakin puhetta ovat mielenkiintoisia ja kertovat paljon asioita Ateenan poliittisesta elämästä, mutta keskityn nyt tähän. Rutto riehuu Ateenassa, ja asukkaat kärsivät sodan seurauksista. Perikles puhuu ateenalaisille ja toteaa, että odotti kansalaisten vihaa osakseen. Poliitikko puhuu, mutta arvostelee kuulijoitaan, ei imartele. Tämä on jo harvinaista, mutta hän myös velvoittaa itseään. Perikleen mukaan se, että käsittää sen mikä on yleinen etu tai hyvä, mutta ei tee sitä selväksi muille kansalaisille, on yhtä kuin ei ajattelisi asiaa. On hyvä, että poliitikko tajuaa mikä on hyväksi, mutta hänen on myös sanottava se selkeästi.

Poliitikon tehtäväksi tulee tietää totuus, sanoa se ja omistautua yleiselle hyvälle, ei omille oikuilleen tai intresseilleen. Hänen on oltava moraalisesti vahva ja korruptoitumaton. Ei enempää, ei vähempää. Vaikka joku rakastaisikin maataan, muttei ole immuuni korruptiolle, hän voi myydä sen.

Tärkeää ei ole tietää, voiko Periklestä todella pitää historiallisena esimerkkinä hyvästä poliitikosta. Thukydidesin kirjoittamat puheet (jotka perustuvat Perikleen todella pitämiin puheisiin) alleviivaa asioita, joka resonoi jotenkin myös omassa ajassamme.

Ensimmäinen vaatimus on, että poliitikko tuntee yleisen hyvän, yhteisen edun. Mutta mitä se on? Eivätkö muka kreikkalaiset ymmärtäneet, että eri ryhmillä on erilaisia intressejä? Tietenkin. Epäilemättä termi on epämääräinen, vaikeasti määriteltävä. On huomattava vaikeuden syy. Yleinen etu tai yhteinen hyvä Perikleen puheessa aina jotain, joka hyvää jossain konkreettisessa tilanteessa. Siitä puuttuu kokonaan Platonin ideoiden maailma. Se näyttäytyy myös haasteena, vaikeana asiana tajuta. Samalla siinä on jotain täsmällisyyttä verrattuna nykyaikaiseen kielenkäyttöön politiikassa. Siinä on voimakas eettinen aspekti: poliitikko, joka ymmärtää yhteisen hyvän sitoutuu tavoittelemaan sitä, ei omaa etuaan.

Toinen vaatimus, alleviivattava aspekti, on se, että poliitikon, johtajan, täytyy puhua selvästi, tehdä myös muille selväksi mikä tämä yhteinen hyvä on. Kolmas kahteen aikaisempaan liittyvä vaatimus on poliitikon moraalinen selkärankaisuus; hän ei voi tuntea hyvää eikä sitä ilmaista, jos hänessä ei ole tiettyä hyveellisyyttä. Hänen täytyy olla korruptoitumaton.

Vaikkemme voisi sanoa, että Perikles on esimerkki hyvästä poliitikosta – ja esimerkkinä hän olisikin tosiaan vitsi jo ajallisen etäisyyden takia – voimme koemielessä ajatella, voisivatko nämä Perikleen puheissa tulleet ideat toimia kriteereinä tai jopa eräänlaisia indikaattoreina, paljastimina. Mitä tapahtuisi, jos kysyisimme, tavoittaako joku meitä lähestyvä poliitikko nämä vaatimukset? Tietääkö hän miten toimia kansalaisten edun mukaisesti ja sanooko hän miksi päätös on sen mukainen? Pysyykö hän tässä ideassa vai ajaako omaa etuaan? Onko hän korruptoitumaton?

Puhun Thukydidesin puheen resonoinnista ajassamme. Täytyykö tämä selittää, tehdä selvemmäksi? Kun meillä niin monesti on esimerkkejä korruptiosta, oman edun, oman asian hoitamisesta, ei minkään yhteisen asian hoitamisesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Taivas: ihminen ilman sukupuolta

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 28.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Oikeiston logiikka vs vasemmiston logiikka, hilpeitä esimerkkejä

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Enkeleillä ei ole sukupuolta. Eli taivas on sukupuolineutraali. Sitä ei usko edes uskovainen. Espanjassa katolinen järjestö Hazte oir lähetti matkaan bussin, jonka seinissä oli viesti: “Pojalla on penis, tytöllä vulva.” Tarkoitus oli olla transseksuaalisuutta vastaan. Nämä ihmiset eivät vastusta sotaa. Suomessa esimerkiksi Päivi Räsänen on halunnut palauttaa biologian sukupuolimäärittelyyn; hän on huolissaan kehityssuunnasta, jossa sukupuoli on ”pyritty irrottamaan biologiasta ”. Räsänen sanoo kirjoittaa, ettei avioliiton perusta ole se, että kaksi ihmistä pitää toisistaan; se on ”miehenä ja naisena olemisessa”. Nyt tiedämme, mikä on porvariston hämärän intohimon kohde: sukupuoli. Kukaan ei selvästikään halua sukupuolettomien enkeleiden taivaaseen.

On mielenkiintoista miten biologiaa käytetään tässä argumentoinnissa, vaikka selvää on, että huolenaihe on kategorioiden, ei kromosomien tasolla. Jos katsottaisiin tarkemmin, asia ei olisi niin selvä. Evoluutiobiologian professori Johanna Mappes esimerkiksi sanoo näin: ”Jos kromosomeja on kaksi samanlaista (xx), on yleensä kyse naisesta. Jos kromosomit ovat eriparia (xy), kyse on yleensä miehestä.” Toisin sanoen jopa biologisella tasolla kyse on epämääräisestä asiasta; sukupuoli on hämärä.

Jos maailman ja ihmisen ”kaksinapaisuuteen” uskoville kerrottaisiin kuinka monien lasten sukupuoli määritellään väärin joka vuosi vaikka Suomen kokoisessa maassa! Maailma olisi sijoiltaan. Jos he kuulisivat ihmisiä, jotka eivät osaa eivätkä halua määritellä omaa sukupuoltaan, heidän korviinsa tulisi tieto, että hämärä sukupuoli, määrittymättömyys ja määrittelemättömyys antaa vapauden. He kuulisivat, että nämä ihmiset ovat taivaassa. Maailma olisi ensin sijoiltaan, sitten särkyisi. Se olisi vahinko.

Michel Foucault julkaisi 1800-luvulla eläneen hermafrodiitti Herculine Barbinin muistelmat 1970-luvulla löydettyään ne arkistosta tutkimustensa yhteydessä. Vuonna 1980 julkaistuun englanninkieliseen laitokseen hän kirjoitti johdannon, jonka otsikko oli: ”Tarvitsemmeko todellista sukupuolta?” Herculine Barbin syntyi 1834 ja luokiteltiin naiseksi. Myöhemmin, vuonna 1860, kun hänen katsottiin olevan laittomassa suhteessa toiseen naiseen, tuomari määräsi hänet muuttumaan mieheksi. Koska hän ei onnistunut muuttumaan mieheksi, hän teki itsemurhan. Foucault muistuttaa, että vuosisatojen ajan ihmiset olivat tunteneet hermafrodismin. Keskiajalla (pimeällä) hermafrodiitin annettiin itse päättää, onko hän mies vai nainen. Tästä käytännöstä luovuttiin, koska tiedemiehet päättivät, että ihmisellä voi olla vain yksi todellinen sukupuoli.

Herculine Barbin epäilemättä koki olevansa nainen. Se ei silti pyyhi kokonaan pois Foucault´n havaintojen merkitystä. Tämä nimittäin osoittaa, ettei kyse ole Raamatusta; kyse on 1800-luvulta peräisin olevasta tieteestä ja instituutioista. Foucault puhuu Barbinin onnellisesta elämästä ennen kuin hänet pakotettiin mieheksi käyttäen ilmaisua ”happy limbo of non-identity”. Judith Butler epäili ranskalaisherran romantisoivan asioita. Butler on mahdollisesti oikeassa, mutta ilmaisu on viehättävä; se vie aiheen pois biologiasta. Foucault käyttää teologista termiä ”limbo”. Sehän viittaa katolisessa teologiassa paikkaan, johon esimerkiksi kastamattomat lapset tai ennen Kristusta eläneet jalot tai viattomat menevät, jos eivät suoraan pääse taivaaseen.  Foucault puhuu onnellisuudesta.

Olennaista Barbinin tarinassa on se, että hänen kohtalokseen muodostuu se mitä hänestä ajatellaan, miten hänet määritellään ja mitä hänen määrätään olevan. Aihe ei ole kevyt. Sukupuoli ei ole vain sana; se on ruoska, jonka tarkoitus on saada veri valumaan saatanan selästä (käyttääkseni Olli Löytyn sanoja aivan erilaisessa yhteydessä). Silti on nähtävä ja kuultava uudestaan näitä hämäriä ihmisiä, sukupuolettomia, jotka puhuvat omasta onnellisuudestaan ja ymmärrettävä, ettei taivaassa ole sukupuolta. Tämä ei ole silti uskon asia.

RAIJA SÄKKINEN LUENNOI TORRE DEL MARISSA. Aihe: Posguerra eli Pelon vuodet - Francon ajan alkupuoli. Aika: Lauantaina 2.joulukuuta klo 16.30. Paikka: Con Corazonmari, C/Copos, Torre del Mar

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Normaalin käsite ja kulttuurin köyhyys

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 21.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Kuivuus/Kuka on kenen kaveri?/

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Miten normaalin käsite toimii ja köyhdyttää kulttuuria? Epänormaali(n) kysymys ehkä.

Normalisoiminen merkitsee erilaisia asioita eri yhteyksissä, mutta annettakoon yksi hyvin yksinkertainen ja kapeä määritelmä: Se on ihmisten muokkaamista normaaleiksi. Tämä merkitsee sitä, että yksilö sijoitetaan johonkin paikkaan, tilaan, jossa hän on suhteessa johonkin normiin. Ihmisen etäisyys tuohon normiin mitataan. Olet epänormaali, kun et ole niin kuin kaikki muut.

Normin käsite kehittyi ennen kaikkea lääketieteessä. Esimerkki: F. Broussais (1772-1838)ja hänen määritelmänsä sairaudesta. (Määritelmässä sanotaan, että sairaudessa ”on keskeytynyt normaali tila” ). Tämä johti tärkeään tapahtumaan, kauaskantoinen keksintöön: Jos olet epänormaali, olet siis sairas. Tietenkin tämä normin käsitteen toimivuus on myös kyseenalaistettu osaavan lääkärin käsissä (Canguilhem). Normi on todellinen hirviö. Se on yhdistelmä lakia ja luontoa. Sitä ei voida rakentaa ilman tilastoja, mutta samalla kun se on tilastollinen arvo, se on myös mitta ja ideaali, jota käytetään rankaisemisen ja muokkaamisen oikeuttajana.

Normalisoiminen asettaa homogeenisyyden, yhteneväisyyden, vaatimuksen. Mutta sillä on muitakin vaikutuksia kuin tämä ”toivottu tulos”:

1)Poissulkeminen (sulkeminen leireille, sulkeminen laitoksiin)

2)Hierarkisoiminen

3)Universalisoiminen

Tiedämme, että esimerkiksi mielisairaaloihin on suljettu kuulovammaisia, liian itsenäisiä naisia ja poliittisia toisinajattelijoita. Jo nyt näemme, miten normalisoiminen köyhdyttää kulttuuria: se siivoaa mielenkiintoisia ihmisiä yhteiskunnasta.

Hierarkisointia tehdään koko ajan, kaikkialla (kanta-asukkaat/ maahanmuuttajat etc.). Tämä on köyhdyttävää jo siksi, että näköpiiri kapenee: katsoessamme luokituksen kautta sijoitamme ihmisiä koko ajan luokkaan emmekä näe muita mahdollisuuksia. Hierarkia myös erottaa ihmisiä toisistaan, rakentaa muureja ja rajoja. Tämä on köyhdyttävää, koska niin kuin neuronit aivoissa ihmiset tarvitsevat keskenään kontakteja voidakseen synnyttää jotain.

Universalisoimisella tarkoitan taipumusta ja pyrkimystä tehdä arvoista ja  normeista, moraalista, yleismaailmallisia, kaikkia koskevia. Tämä on ollut mukana kolonialismissa ja fasismissa, joka oli väkivaltaista yhdenmukaistamista, vieraan ja väärän, ”epäpuhtaan” puhdistamista.

Miten siis voisimme auttaa itseämme, miten rikastaa elämää, maailmaa? Olisi hyvä oivaltaa niin kuin Nietzsche, että arvot ovat joko vastaanotettuja tai omia, annettuja tai luotuja. Tämä oivallus johtaa ymmärrykseen siitä, että arvoja voi luoda. Meidän ei tarvitse tyytyä annettuun köyhyyteen.

On myös huomattava, ettei moraali välttämättömästi ole norminmukaisuutta tai alistumista Lakiin. Se voi olla yritystä keksiä miten; ohjenuora voi olla enemmän savoir-faire kuin normi. Lyhytkin historiallinen katsaus näyttää, etteivät monet välttämättömiksi väitetyt asiat ole sitä. Tämä vapauttaa näkemään ja keksimään uusia mahdollisuuksia. Niin kuin lausui Ralph Ellisonin Näkymätön mies: “The world is a possibility if only you'll discover it.”

(François Joseph Victor Broussais)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Naiset, kapinan sydän

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 14.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: 1864, 1900, 2017/Some eli propaganda ja kansalaiset

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Naiset New Yorkin kaduilla, Malala Yousafzai ja hänen koulunsa... Ihmisiä jotka sanovat: ”Emme hyväksy noita miehiä ohjaamaan itseämme, päättämään ruumiistamme.” Ihmisiä jotka kysyvät: ”Minne haluamme, että meitä ohjataan?”

Naiset ovat usein kapinan, vastarinnan tekijöitä; heidän asemansa on kysymyksen ytimessä. He ovat kapinan henki, sydän. Näin on ollut ennenkin. Ainakin jo 1100-luvulla, kun Euroopassa vaikutti liike, josta Saksassa käytettiin nimitystä Nonnenmystik. Erityisesti Alankomaissa (heitä tunnettiin toki sekä Espanjassa että Italiassa) liikkui keskiajalla vapaita naisia, joista käytettiin nimitystä béguines (espanjaksi beguinas): naisia jotka elivät toisella tavalla, irrallaan tavanomaisesta kaavasta, vapaina tavanomaisesta ohjauksesta (aviomies tai luostarin johtaja tai pappi).

Nämä uskonnolliset naiset elivät yhdessä, mutta ottaen etäisyyttä kirkkoon. Kapinaan, vastarintaan, oli kaksi erityistä syytä: korruptio ja se ettei kirkko hyväksynyt naisille oikeuksia. Tietenkin heitä vainottiin. Kuuluisa esimerkki oli Marguerite Porete, ranskalainen mystikko, joka poltettiin roviolla 1310. Hän kirjoitti tunnetun teoksen Le Miroir des âmes simples, jossa on selvästi filosofisia, uusplatonistisia vaikutteita.

1500-luvulla esimerkiksi Isabel de la Cruz ja Teresa de Cepeda y Ahumada (Teresa de Ávila) Espanjassa olivat merkittäviä naisjohtajia, toisinajattelijoita, joiden toiminta oli verrattavaa, monesti yhtä kapinallista – ja heitäkin epäiltiin kerettiläisyydestä.

Mainitsen nämä historialliset tapaukset vahvistaakseni tulevaa väitettä, joka on kaksiosainen. 1)Naisilla on ollut hyvät syyt vastustaa heihin kohdistuvaa ohjausta ja mallia, kaavaa, joka on tarjottu ainoana mahdollisuutena. Kun joku kysyy, voimmeko hyväksyä tuon tai tämän ohjauksen, hän kysyy tosiaan, kenet hyväksytään ohjaamaan. Nämä naiset eivät hyväksyneet itsestään selvänä kirkon ja kirkonmiesten ohjausta. 2)Näiden naisten kapina oli uppiniskaisuutta, itsenäisyyttä, vastahankaisuutta olosuhteissa, joissa erilaisuus ja vastarinta saattoivat johtaan tuomioon, polttorovioon. Siksi sanon, että naiset ovat kapinan sydän; heillä on vaadittava rohkeus. Espanjan sana coraje, rohkeus, tulee latinan sanasta cor, sydän. Vastaava etymologinen yhteys on ranskan sanoilla courage, rohkeus ja coeur, sydän. Joku on sanonut, että coraje merkitsee "echar el corazón por delante".

Villi arvaukseni tästä sydämen ja rohkeuden metaforisesta kytkeytymisestä perustuu vajavaiseen latinankielisen kirjallisuuden tuntemukseen. Esimerkiksi Seneca puhuu siitä, onko hyve huulilla vai onko se sydämessä. Eli sydämen merkitys, sen arvokkuus, on siinä, että se on tosi. Jos hyve on sydämessä, se on totta, ei vain sanoja.

Olen puhunut ennenkin siitä, miten ihmiset joskus asettuvat vastustamaan sitä kuka ohjaa, miten joku ohjaa ja mihin ohjaa (Hallitsijat ja hallitut). Tämä naisten kapina, heidän asettuminen kapinan ytimeen tehden itsestään sen sydämen on monella tavalla inspiroiva näky. Se nostaa esiin muutakin kuin sen miten meitä hallitaan; se tuo esiin kysymyksen arvoistamme ja mahdollisuudesta omiin arvoihimme. Voimme kysyä, ovatko maat, jotka julistavat tasa-arvoisuutta, todella sitä. Onko tämä ns. tasa-arvo toteutunut? Saavatko naiset kulkea vapaasti? Kuka määrää mitä naiset saavat tehdä, miten elää?

Filosofian historiassakin on näitä naiskapinallisia, paholaisia. Hipparkhia oli rikkaan traakialaisen perheen tytär. Ilmeisesti hänen veljensä Metrokles tutustutti hänet filosofiaan. Hipparkhia ihastui rumaan ja loputtoman köyhään kyynikkofilosofiin Krates Thebalaiseen ja uhmaten isänsä tahtoa meni naimisiin tämän kanssa. Nainen joka teki mitä halusi ilman pelkoa, ilman häpeää. Tiedetään, että kyynikkopariskunnalle syntyi ainakin yksi poika nimeltään Pasikles.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiaa kuoleville

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 7.11. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukko,saunan terassi, Avenida de los Boliches 4. AIHE: Paradise Papers/Katalonian tilanteen päivitys

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

Aina silloin tällöin avaan kirjan, joka sanoo, että filosofia opettaa kuolemaan. Kuulostaa juhlalliselta ja osittain siksikin koomiselta. Kyllä jokainen osaa kuolla ilman opettamistakin. Tietenkin tällainen vastahankainen asenteeni paljastaa, etten ymmärrä mitään.

Olen silti varma, että filosofialla on alusta lähtien ja aina kiinteä suhde kuolemaan – jos siksikin että se kytkeytyy elämään, ihmisen olemassaoloon. Pidän tärkeänä, että muistamme olevamme kuolevaisia. Memento mori on motto, joka on liian unohdettu. Kuvittelen ja uneksin, että se tulisi taas muotiin. Kun ihminen muistaa kuolevaisuutensa, sen että se on aina ja missä tahansa mahdollinen, hän saattaa säikähtää. Säikähtäminen ei ole aina huono asia. Se saattaa auttaa ajattelemaan, miettimään mitä haluaisi tehdä, miettimään mikä on tärkeää. Ehkä sitten muistaisi elää.

Oman kuolemansa ajatteleminen oli kerran tekniikka, harjoitus, jonka avulla ihminen arvioi itseään, sitä miten on elänyt. Idea oli se, että kuvitteli itsensä kuolevaksi, kuvitteli itsensä elämänsä viimeisille hetkille. Tämä mahdollisti sen, että voi luoda katseen omaan elämäänsä kokonaisuutena.

Eikö ole mieletöntä tehdä kuolema läsnäolevaksi elämässä, ajatella kuolemaa elämässä? Vaikka yrittäisikin muistaa kuolevaisuutensa, onko hyvä ajatella itseään kuolevana? Jokainen tekee omat valintansa; se on heidän vapauttaan. Itse ajattelen, että filosofian suuntaaminen kuoleville ei merkitse lohdutusta, vaan liikkuvuuden, muutoksen, mahdollisuutta. Jos puhun filosofiaa niin kuin toinen olisi kuolematon (tai minä itse olisin kuolematon), siirrän ajatuksen sellaiseen sfääriin, ettei se enää toimi tässä maailmassa.

Kun puhuu kuoleville ja kun kysymyksistä tulee maallisia, ihminen joutuu selkä seinää vasten: hänet pakotetaan ajattelemaan. Hän ajattelee esimerkiksi sitä, kenellä on valta ja oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Samat valtiot, jotka lähettävät poikiaan sotiin, estävät heitä päättämästä päiviään. Samat yhteiskunnat, jotka lupaavat taata oikeudet kansalaisille, eivät anna heidän kuolla.

Olemme pakotettuja ajattelemaan omaa suhtautumistamme kuolemaan. Se ei ole kaikkina aikoina ollut samanlainen. Esimerkiksi Philippe Ariès (1914-1984) on tutkinut näitä usein hitaita muutoksia mentaliteetissa ja rituaaleissa. Nykyisin meillä on edessämme medikalisoitu, laitostettu kuolema ja television kautta brutaali nälän ja sodan julkinen kuolema, kuolema spektaakkelina.

Kuolemaa koskeva kysymys on arvofilosofinen -  siis yhteiskunnallinen, poliittinen. Jos emme tahdo sitä ajatella, emme tahdo ajatella omaa olemassaoloamme, omaa elämäämme, mahdollisuuksiamme elämässä. Ajattelen itseäni kuolevaisena. Yritän muistaa ja myöntää tosiasian, jotta en tekisi liikaa turhuuksia, keskittyisin siihen mikä on merkityksellistä. Ajattelen itseni kuolevaksi, jotta panisin itseni kynnykselle, pistäisin itseni päättämään ja jotta ymmärtäisin, että koko ajan liikumme, muutumme, kuolemme ja synnymme.

Kun kuolemasta tulee tabu, sitä ympäröi juhlallinen hiljaisuus, kielto nauraa hautajaisissa. Tämä tietenkin tekee tarpeelliseksi filosofian, kysymyksen. Se tekee välttämättömäksi suuren filosofin nimeltä Marx – siis Groucho Marxin. Hänen hautakivessään lukee: ”Anteeksi etten nouse ylös.”

Kuoleminen on pieni tapahtuma, joskus jopa hyvin merkityksetön yksityiskohta. Se on vain katoamista. Haluan muotoilla tämän filosofis-koomisesti: Pieni tapahtuma, mutta lopullinen singulariteetille.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila