keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Hyveiden talo





 (Arete)
 (Kaikesta pitää tulla ravintoa – Novalis)


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Jokaisella on oma hyveiden talonsa, ja jokainen talo on erilainen. Hyveen voi ajatella olevan kyky, joka ainakin osaltaan vaikuttaa siihen, että elämä on elämisen arvoista, onnellista, kukoistavaa. Eri ihmisille eri asiat tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja siksi jokaisella on oma hyveiden talonsa.

Kreikkalaisten hyveestä käyttämä sana arete merkitsi erinomaisuutta. Hyve ei ole vain piirre, vaan se erinomaiseksi tekevä piirre. Kun joku suorittaa tehtävänsä erinomaisesti, hän on hyveellinen. Hyve on toimivuutta; se on  hedelmällisyyttä. Kreikkalaisten ja muinaisten kiinalaisten ajattelua ei ehkä voi pitää yhteismitallisina, mutta Lao Tse, joka käytti hyveestä sanaa de, toteaa: ”De ravitsee.” Tässä on nähtävä jonkinlaista vastaavuutta; hyve on hedelmällisyyttä, ravitsevuutta.

Kaikkien pitää rakentaa oma talonsa jo pelkästään siksi, että asuttaa eri paikkaa maailmassa, toimii eri olosuhteissa, eri tehtävissä. Mutta myös siksi, ettei kaikkia ravitse sama asia.

Millaisia esimerkkejä voisimme ottaa joitakin ihmisiä ravitsevista kyvyistä, taipumuksista, niin sanotuista hyveistä? Ne eivät välttämättä ole niitä asioita, piirteitä ja asenteita, joita hyveiden saarnaajat ovat mainostaneet. Ketä ravitsee siveys? Ketä ravitsee nöyryys? Ketä ravitsee tottelevaisuus? Tekevätkö nämä hyveet onnellisiksi? Jos tekevät, niin tiedä vaikka ne olisivat hyveitä.

Onko olemassa hyveiden hyvettä, sellaista hyvettä joka mahdollistaa muut, on kaikkien mahdollisten hyveiden perusta? Olen joskus todistellut niin kuin Cornel West, että rohkeus on perusta; ilman rohkeutta muutkaan hyveet eivät voi kehittyä, elää, toteutua. Ei voi esimerkiksi rakastaa, jos ei uskalla. Ei voi olla totuudellinen, jos ei rohkene. Ajatus hyveestä ravitsevuutena luo kysymykseen lisävalaistusta. Voisi kysyä, onko olemassa sellaista asennetta tai kykyä, joka auttaisi tekemään kaikesta ravintoa – kaikesta mikä meille tapahtuu, kaikista meihin vaikuttavista voimista, jopa meitä vahingoittavista, myös myrkystä?

Olisiko se uteliaisuus? Ei ehkä uteliaisuus, joka panee kurkistamaan ikkunasta tai aveimenreiästä, vaan seikkailumieli, valmius mennä tuntemattomille vesille, toiseen maisemaan tietämättä mihin se johtaa. Tietty avoimuus, ihmettely. Joku sellainen uteliaisuus, josta Foucault puhui ja jonka hän sanoi vapauttavan itsestään, mahdollistavan etääntymisen itsestä, tulemisen toiseksi – uteliaisuus, joka mahdollistaa sen että voi ajatella toisin (autrement).

Ehkä tänä päivänä tai huomenna tarvitsemillani hyveellä ei ole vielä nimeä. Tai sitten se on jotain kiinalaista – enemmänkin virtaavuus kuin aina samanlainen, jäykistynyt piirre, joka esiintyy voimana ja panee esiintymään vakavana. ”Kaikesta pitää tulla ravintoa”, kirjoitti Novalis. Jo tämän lauseen sanominen auttaa eteenpäin; se kannustaa ottamaan meille tapahtuvat asiat vastaan, tekemään niistä itsellemme ravintoa. Hyveiden hyve, kyky tehdä ravinnoksi, löytää lähteensä vain elämisestä – siitä että vastaanottaa ja hankkii kokemuksia. Niin kuin eräs sanoi loppusuoralla: ”Tärkeää on elää niin, ettei jätä mitään lautaselle.”  

Miten siis pitää tehdä hyveiden talo? Se täytyy tehdä itse. Apua voi pyytää, sitä voi vastaanottaa, mutta arkkitehtuurin suunnittelee itse ja materiaalina käyttää sitä mikä on käsillä...

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys




(Tzevetan Todorov)


 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila


Mihail Bahtin puhui ulkopuolisuuden tärkeydestä, itsensä löytämisestä ulkopuolelta. Ulkopuolisuus (hän käytti sanaa vnenakhodimost), jonka Tzevetan Todorov käänsi eksotopiaksi, oli alunperin esteettinen käsite. Bahtinin mukaan ulkopuolisuus on tärkeää ja perustavaa taiteellisessa luomisessa. Lisäksi, varsinkin myöhemmin, Bahtin liitti sen ymmärtämiseen, luovaan ymmärtämiseen esimerkiksi vieraiden kulttuurien kohtaamisessa ja tutkimisessa.

Ymmärtämistä ei hänen mukaansa voi käsittää oman itsensä sijoittamiseksi toisen paikalle. Ymmärtäjä ei luovu omasta paikastaan, lähde omasta ajastaan tai kulttuuristaan, vaan säilyttää ulkopuolisuutensa. Kun kaksi ihmistä kohtaavat, rikastuttavaa ei ole toisiinsa sulautuminen, vaan toisen ulkopuolisuus ja mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelta. Vieraan kulttuurin ”ymmärtäminen” auttaa ymmärtämään omaa kultturia.

Eksotopia merkitsee Bahtinille eräänlaista etääntymistä itsestä, mahdollisuutta etääntyä omasta näkökulmasta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Todorov, joka kehittelee Bahtinin näkemyksiä, tekee siitä enemmän kuin prosessin, pysyvän tilan; se on tila, jossa tieto oman kulttuurin ja tilanteen rajoista ja rajoittuneisuudesta sekä niiden ylittämisestä mahdollistuu.

Minua ei kiinnosta kysymys ymmärtämisestä, vaan henkiseen työhön, taiteelliseen tai älylliseen, sisältyvä mahdollisuus henkisyyteen. Eksotopia on sen ehto.

Justo Navarro kirjoittaa johdannossaan Paul Austerin kirjan Punainen muistikirja espanjalaiseen laitokseen: ”...kirjoittaessasi itsestäsi alat nähdä itsesi toisena, kohtelet itseäsi niin kuin olisit toinen: etäännyt itsestäsi lähestyessäsi itseäsi. Olla kirjailija on  muuttumista toiseksi. Olla kirjailija on muuttumista vieraaksi, ulkomaalaiseksi: joudut kääntämään itseäsi. Kirjoittamisessa tapahtuu impersonation, persoonallisuuden syrjäyttäminen: kirjoittaminen on itsensä tekemistä toiseksi.”

Vaikka tässä on kyse erityisestä tapauksesta, puhumme yhä taiteellisesta tai älyllisestä työstä, siinä käynnistyvästä prosessista. Navarro käyttää erikoisesti englannin sanaa impersonation, joka merkitsee esimerkiksi osan tulkitsemista teatterissa, jonakin toisena esiintymistä. Kirjoittaessaan ei esiinny toisena, vaan näkee itsensä toisena. Kun näkee itsensä ulkopuolelta, irtaantuu omasta persoonallisesta näkökulmastaan.

Kun Bahtin ja Todorov puhuivat eksotopiasta, he ajattelivat sen mahdollistavan hedelmällisen ja merkityksellisen dialogin. Dialogi käydään minä ja sinän välillä, persoonien välillä. Kuvittelemani mahdollisuus henkisyyteen on muuta, enemmän: se mahdollistaa pääsyn siihen mikä on enemmän kuin persoona.

Kun taiteilija tai kirjailija – esimerkiksi Gustave Flaubert – pyrkii olemaan ”objektiivinen”, hän ei yksinkertaisesti katso ulkopuolelta, vaan pidättäytyy projisoimasta omaa persoonallisuuttaan. Hänen persoonansa katoaa. Hän ei ole yksinkertaisesti ulkopuolella, vaan alttiina ulkopuolelle sellaisella tavalla, että hänen sisäisyytensä kumoutuu. Tämä vastaa mystikon pyrkimyksiä, jos Simone Weiliin on luottaminen: ”Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ´minä´.”

Eksotopia, ulkopuolisuus, ei ole paikka, josta katsomme itseämme, vaan kenttä, jonka sisällä olemme. Ollessamme sille alttiita sisäisyytemme, siis erityinen suhde itseemme, lakkaantuu. Sisäisyys, joka muokkaantuu ja syntyy itsetutkiskelun, itsesyytösten ja tunnustusten kautta, hiljenee. Tässä on eksotopian mahdollistama henkisyys, muodonmuutos: emme ole enää persoona, pelkästään persoona, minän perityt tai opitut piirteet. Ulkopuolen kautta pääsee persoonattomaan. Tai ehkä ihmisestä tulee puhdas henki.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Filosofin puolustuspuhe



(Sokrates)



https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksy. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen.

Filosofit ovat syyllisiä, koska he eivät luo ohjelmaa, positiivista moraalista teesiä. He ovat syyllisiä myös, jos he luovat sellaisen. Kun he eivät onnistu vakuuttamaan väkijoukkoja, onnistuvat tulemaan kuulluksi vain muutamien harvojen keskuudessa, se on todiste siitä, ettei heillä ole mielenkiintoista sanottavaa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut alunperin saada muita ajattelemaan samalla tavalla kuin puhuja; tarkoitus oli saada ajattelemaan, siis muuttamaan omaa ajatteluaan. Kuka on hyvä puhuja? Se joka vakuuttaa väkijoukot vai se joka sanoo totuuden?

Hyvät filosofit eivät ole koskaan olleet dogmaattisia. Karl Marx sanoi, että filosofia on vain tarkkaillut maailmaa, ei muuttanut sitä. François Châtelet, Marxin tuntija ja arvostaja, totesi tylysti: ”Uskon hänen sanoneen typeryyden.” Châtelet oli ennen kaikkea filosofian ja rationaalisuuden historioitsija; hän tiesi, että filosofia oli vaikuttanut, filosofiset ideat yhdistyneet ja liittyneet todellisuuteen. Epädogmaattisuus on hämmentävä piirre. Filosofi on atopos, outo.

Tämän piirteen samastaminen vaarallisuuteen, vahingollisuuteen ja vastuuttomuuteen on käsitys, josta meitä yritetään vakuuttaa. Aina tulee silti jostain filosofi, kaikesta huolimatta. Hän sanoo: ”Uskaltakaa ajatella.” Jos joku etsii tietä, kysyy mitä pitäisi tehdä, filosofin tehtävä ei ole tehdä heitä liikkumattomiksi selittämällä mitä pitää tehdä. Jotkut ovat tämän tajunneet.

Sokrates kysyi, jotta keskustelukumppanit asettuisivat keskusteluun itsensä kanssa. Hän ehdotti sitä, että kuulija tekisi itselleen tien hänen kysymyksestään, ei hänen vastauksestaan – ajattelisi itse, oppisi elämään ilman maestroa. Olla atopos ei ole vastuuttomuutta, vaan sitä, että sanoo: ”Teidän on kysyttävä mihin vakaumuksenne perustuvat.”

Koska tätä ei ymmärretä, filosofi on tänäänkin oikeudessa. Eikä hän puolustaudu.