Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys

(Tzevetan Todorov)

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mihail Bahtin puhui ulkopuolisuuden tärkeydestä, itsensä löytämisestä ulkopuolelta. Ulkopuolisuus (hän käytti sanaa vnenakhodimost), jonka Tzevetan Todorov käänsi eksotopiaksi, oli alunperin esteettinen käsite. Bahtinin mukaan ulkopuolisuus on tärkeää ja perustavaa taiteellisessa luomisessa. Lisäksi, varsinkin myöhemmin, Bahtin liitti sen ymmärtämiseen, luovaan ymmärtämiseen esimerkiksi vieraiden kulttuurien kohtaamisessa ja tutkimisessa.

Ymmärtämistä ei hänen mukaansa voi käsittää oman itsensä sijoittamiseksi toisen paikalle. Ymmärtäjä ei luovu omasta paikastaan, lähde omasta ajastaan tai kulttuuristaan, vaan säilyttää ulkopuolisuutensa. Kun kaksi ihmistä kohtaavat, rikastuttavaa ei ole toisiinsa sulautuminen, vaan toisen ulkopuolisuus ja mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelta. Vieraan kulttuurin ”ymmärtäminen” auttaa ymmärtämään omaa kultturia.

Eksotopia merkitsee Bahtinille eräänlaista etääntymistä itsestä, mahdollisuutta etääntyä omasta näkökulmasta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Todorov, joka kehittelee Bahtinin näkemyksiä, tekee siitä enemmän kuin prosessin, pysyvän tilan; se on tila, jossa tieto oman kulttuurin ja tilanteen rajoista ja rajoittuneisuudesta sekä niiden ylittämisestä mahdollistuu.

Minua ei kiinnosta kysymys ymmärtämisestä, vaan henkiseen työhön, taiteelliseen tai älylliseen, sisältyvä mahdollisuus henkisyyteen. Eksotopia on sen ehto.

Justo Navarro kirjoittaa johdannossaan Paul Austerin kirjan Punainen muistikirja espanjalaiseen laitokseen: ”...kirjoittaessasi itsestäsi alat nähdä itsesi toisena, kohtelet itseäsi niin kuin olisit toinen: etäännyt itsestäsi lähestyessäsi itseäsi. Olla kirjailija on  muuttumista toiseksi. Olla kirjailija on muuttumista vieraaksi, ulkomaalaiseksi: joudut kääntämään itseäsi. Kirjoittamisessa tapahtuu impersonation, persoonallisuuden syrjäyttäminen: kirjoittaminen on itsensä tekemistä toiseksi.”

Vaikka tässä on kyse erityisestä tapauksesta, puhumme yhä taiteellisesta tai älyllisestä työstä, siinä käynnistyvästä prosessista. Navarro käyttää erikoisesti englannin sanaa impersonation, joka merkitsee esimerkiksi osan tulkitsemista teatterissa, jonakin toisena esiintymistä. Kirjoittaessaan ei esiinny toisena, vaan näkee itsensä toisena. Kun näkee itsensä ulkopuolelta, irtaantuu omasta persoonallisesta näkökulmastaan.

Kun Bahtin ja Todorov puhuivat eksotopiasta, he ajattelivat sen mahdollistavan hedelmällisen ja merkityksellisen dialogin. Dialogi käydään minä ja sinän välillä, persoonien välillä. Kuvittelemani mahdollisuus henkisyyteen on muuta, enemmän: se mahdollistaa pääsyn siihen mikä on enemmän kuin persoona.

Kun taiteilija tai kirjailija – esimerkiksi Gustave Flaubert – pyrkii olemaan ”objektiivinen”, hän ei yksinkertaisesti katso ulkopuolelta, vaan pidättäytyy projisoimasta omaa persoonallisuuttaan. Hänen persoonansa katoaa. Hän ei ole yksinkertaisesti ulkopuolella, vaan alttiina ulkopuolelle sellaisella tavalla, että hänen sisäisyytensä kumoutuu. Tämä vastaa mystikon pyrkimyksiä, jos Simone Weiliin on luottaminen: ”Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ´minä´.”

Eksotopia, ulkopuolisuus, ei ole paikka, josta katsomme itseämme, vaan kenttä, jonka sisällä olemme. Ollessamme sille alttiita sisäisyytemme, siis erityinen suhde itseemme, lakkaantuu. Sisäisyys, joka muokkaantuu ja syntyy itsetutkiskelun, itsesyytösten ja tunnustusten kautta, hiljenee. Tässä on eksotopian mahdollistama henkisyys, muodonmuutos: emme ole enää persoona, pelkästään persoona, minän perityt tai opitut piirteet. Ulkopuolen kautta pääsee persoonattomaan. Tai ehkä ihmisestä tulee puhdas henki.