Kevään 2010 aiheita

1.Filosofi-lääkäri ja iloinen lääkäri
2.Merkit, kysymykset, ympäristö
3.Pinnallinen omistaminen
4. Nihilismi
5.Häpeä: materia ja energia
6.Unohtamisen taito
7.Pastoriaalinen valta, identiteetti ja henkinen ohjaus
8.Miten lukea filosofeja?
9.Pahuus
10.Pluralismi
11.Dostojevski ja kosnost
12. Filosofia ja oikeudelliset käytännöt
13.Ilman kohtaloa
14.Luonto, ihminen, taide
15.Hedelmällinen itsetutkiskelu
16.Serenitas eli mielenrauha

Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Virginia Woolf oli yksi viime vuosisadan suurimmista kirjailijoista. Hän oli loistava romaanikirjailija ja romaanimuodon uudistaja, mutta myös älykäs esseisti, joissa hän osoittautuu ajattelijaksi, hetkittäin jopa filosofiseksi ajattelijaksi.

Otsikkoni viittaa tietenkin Edward Albeen samannimiseen näytelmään, mutta en puhu tänään avioliiton kauhuista (mistä tietenkin pitäisi joskus puhua). Kysymykseni on suora ja ilman minkäänlaista ansaa; kysyn todellakin: Kuka pelkää Virginia Woolfia?

Woolf julkaisi vuonna 1938 teoksen Three Guineas, joka kehittelee eteenpäin monia aikaisemmin A Room of Ones Own –esseessä esiin tulleita kysymyksiä. Samat luonteeltaan eettiset ja poliittiset kysymykset ovat esillä myös –30-luvun päiväirjoissa. Tilanne, jossa Woolf kirjoittaa, on pahempi kuin aikaisemmin. Sota ja fasismi uhkaavat. Woolf kysyy, haluaa tietää, miten voitaisiin estää sota. Sitä hän ei onnistunut välttämään, mutta se ei tee kirjoituksista välttämättä ”epäonnistuneita”.

Minä en ole edes kovin hyvin perehtynyt näihin teksteihin. Niissä on paljon kiehtovaa. Minua kiinnostaa erityisesti ajatus ”ulkopuolisuudesta”, jota Woolf kehittelee. Outsider on Woolfille melkein sama kuin ”free soul”, vapaa sielu. Olla ulkopuolinen, vapaa sielu, on Woolfin päämäärä. Ulkopuolisuus mahdollistaa, että voi käyttää mielikuvitustaan omalla tavallaan, välittämättä yhteiskunnan rooleista ja normeista. Stephen M.Barber on kirjoittanut aiheesta mielenkiintoisen artikkelin Exit Woolf. Kirjoittajan mielestä Woolf tekee diagnoosia yhteiskunnasta ja kulttuurista eristäen oireita, jotka kertovat ihmisten sidonnaisuudesta, pelosta, katkeruudesta, älyllisestä orjuudesta.

Kuka pelkää Woolfia? Kirja, joka julkaistiin 1938, herättää yhä vimmaisia näkemyksiä. Törmäsin sattumalta kirjoitukseen, joka hyökkää väkivaltaisesti Woolfin näkemyksiä vastaan. En olisi lukenut artikkelia loppuun, jos minua ei olisi kiinnostanut tutkia, miksi tämä vanha kirja herättää niin paljon vihaa ja poleemisia kannanottoja. Arvostelija tarttuu kaikkiin kohtiin, jossa perhe, isänmaa, avioliitto, Englanti ja uskollisuus näitä instituutiota kohtaan asetetaan kyseenalaiseksi. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Kaikki, jotka pelkäävät kyseenalaistajaa.

Nyt voin kysyä saman kysymyksen tarkoittaen muitakin kuin Woolfia, viitaten äänekkäisiin tai hiljaisiin tai hiljennettyihin puhujiin ja kirjoittajiin, jotka ovat esittäneet kysymyksiä. Kuka pelkää Virginia Woolfia? Missä on Virginia Woolf?

Minua kiinnostaisi laajentaa näkökulmaa, pohtia myös, mikä on tai voi olla intellektuellin, ajattelijan paikka tässä maailmassa. Mikä paikka ja asema hänelle annetaan? Miten häntä hyväksikäytetään?

Vielä enemmän minua kiinnostaa kysymys ajattelijan ulkopuolisuudesta... Miten tärkeää meille onkin kuulua johonkin, olla jossakin sisällä, ajattelijan täytyy irtaantua vähän, yrittää ulos, ulkopuolelle. Ulkopuolella ei ole vain enemmän vapautta valita, vaan avarampi maisema, enemmän tilaa liikkua.

Ei enää ajattelua

Jotkut tilanteet ja tarkemmin sanottuna jotkut voimat noissa tilanteissa tekevät meidät aseettomiksi. Muistot eivätkä tavat anna meille vastauksia. Me emme tiedä miten toimia ja mitä ajatella. Henri Michaux viittasi tällaisiin kokemuksiin ja mahdollisuuteemme ”löytää itsemme” todeten, että meitä ei auta metafyysikkojen korrekti ajattelu, vaan ennakkoaavistukset, unet, ekstaasi ja tuska, se ettemme enää osaa ajatella.

Kun emme enää osaa ajatella, kun menemme sellaiselle alueelle, missä ei ole enää ajattelua, vaan tuskaa, ekstaasia, aavistuksia, me olemme menossa jonnekin muualle, uuteen paikkaan. Minua kiinnostaa filosofiassa elämäntapana juuri tämä meneminen. Se voi olla vaikeaa, koska se edellyttää luopumista turvallisesta satamasta, hienoista ajatuksista ja hyvistä neuvoista. Filosofiaan liittyy tällainen paradoksi, jota ei haluta kohdata: ajattelua syntyy siellä, missä se on muuttunut mahdottomaksi tai ainakin epäortodoksiseksi.

Me tulemme yllätetyiksi, alamme ihmetellä. Vasta sitten ajattelemme. Vasta sitten ajattelu alkaa olla muutakin kuin metafyysikkojen korrektia ajattelua, abstraktia pohdintaa... Mutta minua kiinnostaa nyt tämä piste, jossa emme osaa enää ajatella eikä se mitä teemme ole enää ajattelua. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä meille tapahtuu?

Gilles Deleuze puhui ajattelun kuvasta ja sen muuttumisesta. Perinteisen – mm. Aristoteleen tai Kantin – ajattelu perustuu ajattelun kuvaan, jonka mukaan ajattelu on ongelmatonta, systemaattista ja metodista laskentaa. Deleuze ajatteli, että tämä ajattelun kuva on rikottava, paljastettava aitoon ajatteluun liittyvä väkivaltaisuus: väkivaltaisessa kohtaamisessa todellisuuden kanssa meidän vakiintuneet kategoriat särkyvät.

Ajattelun kuva on ennakko-oletuksia ja –edellytyksiä, sellaisia kategorioita kuin identiteetti tai sellaisia käsitteitä kuin ”terve järki” tai ”hyvä tahto”, usko vastakkaisuuksiin jne. Mutta voiko olla ajattelua ilman ajattelun kuvaa, esifilosofista tasoa? Deleuze ilmeisesti halusi ensin luoda ajattelua ilman ajattelun kuvaa, alkoi sitten ajatella, että kuvaa pitää muuttaa... Millaiseksi hän halusi sitä muuttaa? Sellaiseksi, että ajattelu tavoittaa asioiden ja identiteettien epävakauden...

Takertumatta enempää tähän, voimme sanoa käyttäen tätä käsitettä, että tuossa kriisissä, missä emme enää ajattele, meidän ajattelun kuva murtuu. Nimenomaan siksi se on niin hyödyllinen kriisi. En voi toivoa vetäväni teitä tällaiseen kriisiin, mutta tämä tekee ymmärrettävämmäksi, miksi ajattelen kokemuksen käsitteen olevan merkityksellinen. Tarkoitan transformaatiokokemusta, kokemusta, jonka jälkeen emme ole enää samoja. Kokemuksen käsitteen kautta pääsen hahmottamaan ehkä toisenlaista ajattelun kuvaa. Sellaista jossa elämä ja ajattelu käyvät enemmän käsi kädessä.

Ilmaisen siis lopuksi oman lähtökohtani. Ihmettely, yllätys, on ajatuksen liikkeellepanija, mutta se on myös intohimo, joka yhdistää elämän ja ajattelun. Kaunista on vain tämä yhteys, side, harmonia joka syntyy.

Lopetan René Charin sanoihin (viittasin Chariin jo syksyn ensimmäisellä kerralla): ”Vapaus suojelee hiljaisuutta, sanaa ja rakkautta. Kun ne himmentyvät, vapaus sytyttää ne uudelleen eikä koskaan niitä likaa.”

Mitä teille tulee mieleen? Millaiset kokemukset ovat jotain särkeneet ja samalla jotain luoneet? Mihin suuntaan pitäisi mennä?

Kysymyksiin voi luottaa

Aina olen kysymyksistä kiinni pitänyt, niiden avulla irti päässyt. Olen sen myöntänyt ja kertonut, että rakastan kysymyksiä. Osaan kai jo väistää vastauksia. Ainakin lopulliset vastaukset karisevat.

Anja-Helena Kärkkäinen kirjoittaa yhdessä runossaan kokoelmassa Taivas kastelee maata: ”... en muistanut/ on kysyttävä, jos on tosissaan.” Vaikka etsisi keveyttä ja yrittäisi elvyttää kuolemanväsyneen huumorinsa, on uskottava johonkin, oltava tosissaan, sanottava tosissaan, puhuttava totta. Mitä se vaatii? On kysyttävä, jos on tosissaan.

Kysyminen on loputonta, pysähtymätöntä, päättymätöntä ja niiden avulla me teemme maailmasta epälopullisen, elämästämme keskeneräisen, elettävän. Myös Kärkkäinen irtisanoutuu runossaan vastauksista, kirjoittaa: ”Tietää kyllä ettei ole vastausta/ ja jos olisikin, epäilisi/ että voisi taas kysyä.”

Hän päättää runonsa yhden varman asian toteamiseen, antaa meille moton: ”kysymyksiin voi luottaa.”

Herakleitos ja Laotse

Tarkoitukseni ei ole tehdä systemaattista vertailua länsimaisesta ja itämaisesta ajattelusta eikä edes etsiä Herakleitoksen ja Laotsen kautta kadotettua yhteistä säveltä. Tahdon esittää vain näkökulman ja tuoda sitä kautta esiin kysymyksiä...

Esisokraattinen kreikkalainen ajattelija Herakleitos ja kiinalainen Laotse ajattelivat vastakkaisten voimien suhdetta toisin kuin nykyään. Vastakkaiset voimat eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat toistensa kautta mahdollisia. Voimme sanoa enemmänkin... Vastakkaiset voimat täytyy asettaa suhteeseen, jotta syntyisi jotain. Ne täytyy asettaa harmoniseen suhteeseen keskenään. Vaikka puhumme yinistä ja yangista vastakkaisina, kyseessä ei ole dualistinen ajattelutapa. Jos on hyvää, ei ole pahaa ja päinvastoin – tällaista on dualistinen ajattelu; siinä vastakkaiset voimilla on ennalta ja oletettavasti pysyvä identiteetti jo ennen sotaa, ennen asettamista vastakkain. Ero syntyy identiteeteistä. Herakleitoksen ajattelussa sota synnyttää kaiken. ”Identiteetit” syntyvät eroista.

Dualismi, usko kaksijakoisuuteen, vastakkaisuuteen, ehdottomaan vastakkaisuuteen, on ollut länsimaisen ajattelun yksi sinnikkäimpiä piirteitä. Vaikka filosofia on onnistunut olemaan hienostunutta ja syväluotaavaa, siinä on ollut aina yksiviivainen ja sokaiseva dualismi mukana. Monta asiaa jää huomaamatta, varsinkin kaikki vivahde-erot.

Dualismi on kaksijakoisuutta, ontologinen, maailman perusluonnetta koskeva näkemys, esimerkiksi käsitys, että maailma koostuu kahdesta erilaisesta olomuodosta, materiasta sekä aineettomasta henkisestä ulottuvuudesta. Väitän, että taolaisuus ei ole dualistinen käsitys, vaan monistinen, ykseyttä korostava ajatussuuntaus.

Dualistisen ajattelun seuraukset ovat näkyviä. Kyse ei ole mistä tahansa harhasta. Jaetaan hyviin ja pahoihin, kiltteihin ja tuhmiin, erotetaan heidät toisistaan. Normaalit ja epänormaalit. Hengen ja materian erottamisella voi olla – ja on – epäilemättä seuraukset esim. sairauksien hoidossa.

Toinen ontologinen näkemys, joka yhdistää Herkaleitoksella ja Laotseta, on tuleminen, muutos. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, kaikki on tulemisen tilassa. Osallistuminen tähän virtaan on Laotselle Tao.

Kiinalaisille muutoksen vastakohta ei ole niinkään liikkumattomuus, vaan se että se kasvaa jonka pitäisi pienentyä, se putoaa jonka pitäisi hallita. Väärä tie, väärä polku on siis sitä, että vääristää maailman luonnollisen liikkeen. En ole varma, voiko Herakleitoksen ajattelevan samalla tavalla. Epäilen hänen asettaneen oman ajatuksensa virrasta liikkumattomuuden ajatusta ja liikkumattomuutta vastaan.

Mutta muutoksen ajatus johtaa myös Herakleitoksen samoille jäljille. ”Aika on leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää”, hän kirjoittaa. Jonkun on kadottava, jonkun on synnyttävä. Tämä on myönnettävä, tämä on hyväksyttävä.

Molemmille ajattelijoille nousee keskeiseksi hahmoksi tai kuvaksi lapsi.

Tao-te-king, teksti 55:
”Se mies, joka on Taon täyttämä, on kuin pieni lapsi./Myrkylliset eläimet eivät häntä pistä; villieläimet eivät käy häneen käsiksi eivätkä/ petolinnut iske kynsiänsä häneen.”
Voimme pohtia sitä salaperäistä murtumaa, joka tapahtui lännessä tehden Herakleitoksesta oudon ja hämärän olennon. Voimme pohtia idän ja lännen salaiseksi jääneitä yhteyksiä. Kysyä kysymyksiä dualismista tai muutoksesta. Mitä tahdotte?

11.aihe

8.12 tiistaina ei ole filosofiakahvilan istuntoa, koska se on pyhäpäivä. Torstaina 10.12 käsitellään 10.aihe eli Ei enää ajattelua. Seuraavalla viikolla on kuitenkin vielä tarkoitus tavata eli viimeinen kerta on 17.12, mistä syystä oli keksittävä 11. aihe.

Tiistain kokousta ei 15.12. jälkeen ole ja 11. aihe käsitellään siis silloin.

11.aihe on KUKA PELKÄÄ VIRGINIA WOOLFIA?

Kiinalaista ajattelua

Meidän olisi helppo tehdä filosofiasta niin kapea käsite, ettei se sisältäisi muuta kuin länsimaisen filosofian. Näin olisi helppo tehdä, koska länsimainen ja itämainen ajattelu poikkeavat niin monella tavalla. Voisin sanoa, esimerkiksi: ”En usko, että on olemassa kiinalaista filosofiaa, koska kiinalaisessa ajattelussa ihminen ei pyri olemaan viisauden ystävä, ei yritä luoda erityistä rakkaussuhdetta totuuteen.” Silti tahdon sanoa, että tällainen väkivaltainen erottelu, länsimaisen ja itämaisen erottaminen ikuisiksi ajoiksi on turhaa. Kiinalainen ajattelu tähtää viisauteen, mutta viisaus ei ole tietämistä eikä rakkautta eikä hyveellisyyttä, vaan taitoa dekantoida.

Taito dekantoida. Dekantointi tulee alkemistien käyttämästä latinan sanasta decantare, kaataa pois. Dekantointi on nesteen erottamista saostumasta; se on panemista virtaamaan. Kiinalainen viisaus ei ole ideoita eikä se ole helposti käsitteellisesti ilmaistavaa ”oppineisuutta”, vaan taitoa panna virtaamaan. Viisas antaa virrata ja hän on siis kuin vesi.

Ylipäätään kaikki länsimaisen filosofian, ajattelun ja arvomaailman käsitteet – kuten totuus, kauneus, rakkaus – ovat jotakuinkin merkityksettömiä esim. Lao Tsen kaltaiselle ajattelijalle. Me emme voi luoda näihin asioihin uutta näkökulmaa tutustumalla aasialaiseen viisauteen. Käytän esimerkkinä Lao Tsetä, koska hänen ajatteluaan olen opiskellut eniten ja koska häntä pidetään yhtenä merkittivämmistä kiinalaisista ajattelijoista (mm. Konfutsen rinnalla).

Taolaisuuden perusajatuksia on käsitys yinistä ja yangista sekä pyrkimys niiden väliseen tasapainoon. Taolainen ajattelutapa etsiikin sopusointua ja harmoniaa maailmankaikkeuden kanssa, mikä on mahdollista saavuttaa, kun ihminen sopeutuu jatkuvaan muutokseen. Sen katsotaan onnistuvan parhaiten ”ei-toiminnan” tai ”teottoman toiminnan” (wu wei) avulla, mikä ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta...

Wu wei on silti jotain radijaalisti erilaista kuin mihin olemme tottuneet, mihin meidät on opetettu. Se on nimittäin päämääristä luopumista ja sitä kautta elämisestä tulee viatonta, vapaata virtaamista. Hetken arvo ei ole sidottu tulevaisuuden päämääriin eikä sitä arvoteta siis sen mukaan, kuinka hyvin se palvelee tavoitteen toteuttamisessa.

Toiminta ilman tekemistä on olemista. Se on tila, jossa tapahtuu, mutta pakottamatta, yrittämättä, pyrkimättä päämäärään: se on kuin pilven liikkumista... WU WEI = Teoton toiminta. Taolaisuuden ihanne. Asioihin puuttumattomuus. Daon (tie) De'n (hyve, voima) esteettömän ilmenemisen salliminen. Vapautuminen kaikesta keinotekoisesta.

Wu-wei on käsite, jota käytetään ajattelussa, maailman katsomisessa, mutta se on myös eettinen periaate, tapa toimia. Yin ja Yang sekä näiden vastakkaisten periaatteiden yhdistelmä, Tao, ovat käsitteitä, mutta enemmänkin: niiden uskotaan olevan maailman järjestys, ja hyve, hyveellisyys on tie, dao, jossa onnistutaan elämään, olemaan Taon mukaisesti...

Lao Tsen ajattelussa on nähtävissä tapa ajatella ihminen ja luonto yhteenkuuluviksi. Harmoniaa ei saa rikkoa...

Ja näin palaan alkuun, huomioon dekantoimisesta, virtaamisesta ja panemisesta virtaamaan; se on harmonian luomista. Harmoniaa ei luoda liittämällä yötä päivään, naisellista miehiseen liittämällä ne ”mekaanisesti”, panemalla ne päälleikkäin tai rinnakkain. Ne liitetään yhteen panemalla ne molemmat virtaamaan. Siksi yin ja yang –kuvan musta ja valkoinen ovat ympyrän sisällä. Ympyrä merkitsee liikettä, virtaamista. Jotta yin ja yang voisivat olla harmoniassa, niiden pitää virrata vapaasti. ”Parantaminen” merkitsee lukkiutuman poistamista.

Kiinalainen, ainakin taolainen ajattelu on väkivallattomuuden filosofiaa. Maailmaa ja tilanteita tutkitaan, niitä muutetaan, mutta pehmeästi liikkuen, hyvää suodattaen, ei yrittämällä pakottaa niitä johonkin ennalta-asetettuun muottiin.

Kun tutkimme taolaisuutta ja Lao Tsen ajatuksia, voimme saada niistä inspiraatiota, emme muokata niistä moraalisaarnan aineksia. Vaikka emme oppisi Tao-te-kingin tietä, Lao Tsen sanat toimivat outona valona kääntyessämme katsomaan omien, länsimaisten ajatustemme luonnetta. Joskus vieraileminen vieraassa maassa tai vieraan ajattelun maisemissa auttaa meitä näkemään uudella tavalla omat systeemimme, rakkaat käsitteemme. Totuus ja kauneus saattavat jollakin tavalla kestää, mutta nekin muuttuvat. Jotkut muut käsitteet – Kantin kategorinen imperatiivi, Platonin ideoiden maailma – saattavat jo alkaa tuntua jotenkin raskailta, melkein lapsellisilta, vaikka niistä niin ylpeitä ollaankin oltu.

Minkälaisia ajatuksia tai kysymyksiä herää? Millaisia kokemuksia teillä on kontaktista kiinalaisiin ajattelijoihin? Löydättekö inspiraatiota vai pelkkää vierautta? Kummat ovat marssilaisia – me vai ne muut?

Luovuus

Luovuus on vapautta suhteessa itseen, kykyä ja voimaa kysyä, mitä voisi itsestään tehdä.

Muutos, yllätys, kysymys

Asioille ja asioiden tilalle halutaan antaa lopullinen, kivettynyt, muuttumaton ja koskematon luonne. Tämä koskemattomuus täytyy hylätä ja rikkoa, jos haluamme palauttaa muuttuvuuden, mahdollisuuden muuttua. Kun haluamme elää mahdollisuutemme, se merkitsee, että meidän täytyy mennä uusiin paikkoihin, tuntemattomiin tilanteisiin, kokeilla uutta; meidän täytyy olla uteliaita, yllättää itsemme, löytää maailmasta yllätyksellisyys – todiste siitä että jotain tapahtuu, sillä yllätys on elävyyttä.

Tehdäkseni muutoksen mahdolliseksi, poistaakseni tilanteiden välttämättömyyden, maailman valheellisen lopullisuuden, yllättyäkseni, yllättääkseni itseni kysyn kysymyksiä, rakastan kysymyksiä. Kysyä on avata uusi, erilainen tila, mahdollisuus; kysyminen on uudelleen aloittamista. Vastaus on sulkemista, lukitsemista. Ángel Gabilondo sanoo, että pidämme monia asioita luonnollisina, välttämättöminä, lopullisina. Kaikki tämä ”realismin nimissä”. Olla konservatiivi, Gabilondo sanoo, merkitsee sitä, että kaventaa tilaa tai mahdollisuutta olla toisella tavalla. On laitettava liikkeeseen se mikä näyttää liikkumattomalta, hän sanoo.

Minua johdattavat siis nämä kolme arvoa: muutos, yllätys ja kysymys. Miksi nämä arvot? Jotta emme tukehtuisi liian ahtaisiin määritelmiin ja tulkintoihin. Meidän täytyy luoda tilaa, ja arkkitehdin tehtävä on luoda tila, jossa ihminen voi olla ilman määritelmää. On oltava melkein sankari voidakseen olla oma itsensä, siis vapauttaakseen omat mahdollisuutensa, muuttuakseen omalla tavallaan, omaan tahtiinsa. Tämä sankaruus ei ole syöksymistä kohti tulta, vaan työtä itsensä ja muiden kanssa: dialogia, askeesia, siis harjoitusta.

Mikä meitä siis auttaisi elämään näiden arvojen mukaan? Vaikka työ saattaa olla kovaa, siinä on silti omat hauskat ja nautinnollitset puolet. Olen nimittäin huomannut, että hautautuminen kirjastoihin ja sulkeutuminen omaan luolaan eivät ole ainoat vaihtoehdot. Nauru tekee työtä puolestamme. Naurulla, huumorilla ja komedialla on kyky rikkoa esteet, jotka pitävät asiat ja esineet etäisyyden päässä, koskemattomuuden suojaamina. Nauru on pelottomuutta, joka tuo maailman, esineet, asiat lähelle; se mahdollistaa niiden kääntelyn ja vapaan tutkimisen.

Mitä muutos, yllätys ja kysymys vaativat. Hiljaisuutta. Hiljaisuus on muutakin kuin vaikenemista, melun eliminoimista; se on kääntymistä itseen, huomion kiinnittämistä, siis suhteen luomista itseen. Muutos ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus on valmistautumista, valmentautumista. Yllätys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta. Jokainen ihminen on mysteeri; jokainen sisältää määrittelemöttömän, ennalta-arvaamattoman puolen ja sitä pitää kunnioittaa hiljaisuudella, koska sanat, määritelmät, tappavat. Stanislav Jerzy Lec sanoi: “Selvänäkeminen on mustamaalaamista.” Lisäisin: Sanominen on kohtalokasta. Kysymys ei ole mahdollinen ilman hiljaisuutta, koska hiljaisuus merkitsee valmiiden vastausten, noiden päässä olevien meluisien äänien, vaikenemista. Vain hiljaisuus valmistelee kysymystä.

En rakenna hiljaisuuden uskontoa, en ihan, mutta jonkinlaista hiljaisuuden filosofiaa kyllä. Hiljaisuus voi olla epämukavaa, häiritsevää. On kuin hiljaisuus vaatisi meiltä vastauksia, mutta täytyy päästä eteenpäin, ymmärtää, ettei se vaadi vastausta, vaan hiljaisuutta, kykyä ja voimaa elää ilman vastausta.

Muutos, yllätys ja kysymys ovat siis johtotähdet, arvot jotka tekevät elämän elämisen arvoiseksi minulle. Ei välttämättä kaikille. Voi myös kysyä, mistä muutoksesta puhun. On helppoa todeta, että on epämiellyttäviä yllätyksiä. Epäilemättä on tyhmiä kysymyksiä, huonosti asetettuja kysymyksiä... Minunkin kysymykseni voisi olla. Mutta ikävät asiat, kärsimyskään, ei ole vasta-argumentti. Muutos, yllätys ja kysymys ovat elämää, elämän elävyyttä. Tarkoitus on oppia elämän iloa. Se merkitsee sitä, että elämästä tehdään voitokasta. Se voittaa kärsimyksen. En voi muuttaa kaikkea, mutta voin kysyä, mitä voin muuttaa ja millä tavalla. Voin kysyä, millaisen yllätyksen, uutuuden, voisin tuoda elämään.

Missä yllätykset tapahtuvat? Kohtaamisissa. Kun kohtaamme jotain tai jonkun. ”Kohtaaminen on tapahtuma, odottamaton, yllätys”, sanoo Jean Luc Nancy kirjoituksessaan Tapahtuman yllätys.

Kohtaaminen ei ole hyvä tai huono a priori. Eikä ole keinoa tietää etukäteen. Miten siis varmistaa, että yllätykset hyviä? Ei ole reseptiä eikä metodia... Kun kohtaamme jotain, joudumme valitsemaan, myös meissä itsessämme. Silloin kun kohtaamme ikävää, meidän täytyy silti minimoida ikävän vaikutus. Siinä kaikki.

Mistä siis haluan keskustella? Näistä ja muista arvoista... Mutta ennen kaikkea odottamattoman ilmaantumisesta, sen tärkeydestä. Voisi kysyä, pirut mielessä: Kuka ei tahdo, että odottamaton ilmaantuu?

Mitä merkitsee rakastaminen?

Kun kysymme kysymyksiä rakkaudesta, on todettava, että se on jotain muuta kuin ennen. Rakkaus on muuttunut viime vuosina. Avioliitto ei ole enää välttämätön eikä se ole enää taloudellinen järjestely; se toteutuu tai ainakin siinä on mukana jotain joka pakenee markkinavoimia. Jotkut ajattelijat ja sosiologit ovat puhuneet rakkauden kaaoksesta. Yhä individualistisemi maailma, suurempi romanttisen rakkauden kaipuu ja arvostus.

Mitä merkitsee rakastaminen? Kysymys on muotoiltu näin, jotta emme heti alkuun sekoittuisi siihen, että yritämme määritellä rakkauden, joka on aina monimuotoista ja vaihtelevan laatuista. Kun kysyn, mitä merkitsee rakastaminen, kysyn, mitä tapahtuu, kun rakastan. Eikä tämä merkitse vain sitä, että toteaisin joitakin fysiologisia reaktioita, muutoksia, punastumisia tai sydämen lyöntitiheyden nousun.

Rakastaminen merkitse menemistä toista kohti, suhtautumista toiseen, usein hyvinkin intensiivisen tapahtuman syntymistä ihmisten välillä. Se merkitsee sitä, etten suhtaudu enää samalla tavalla; minä muutun, en ole enää sama.

Ajattelijat varsin varovaisia puhuessaan rakkaudesta. Se ei ikään kuin ole vakava aihe. Niin kuin Roland Barthes sanoo: kaikki käyttävät sanaa rakkaus ja se on kaikissa lauluissa (Barthes itse kirjoitti kirjan Rakastuneen puheen katkelmia). Aihetta ja sanaa varotaan, mutta silti se vetää puoleensa.

Emmanuel Levinasilla on jossain kaunis katkelma, jonka olen kirjoittanut muistiinpanoihini vuosia sitten. En edes muista mistä katkelma on. Mutta se on sellaisenaan mestariteos, pieni runo. Levinas, joka puhuu aina toisesta, toiseudesta, sanoo, että eros on suhde mysteeriin, tulevaan. Myös rakkauden kohde muuttuu, pakenee määrittelyä, pakenee tiedollista haltuunottoa, ja eros, hyväily, on harhailua, ei-tietämistä, aktiivisen suhteen luomista tähän aina tulevaan, ei pysyvään.

Ehkä tästä pääsee kurkistamaan johonkin, katsomaan, jopa ajattelemaan sitä, mitä olisi todellinen rakkaus. Todellista rakkautta ei voisi määritellä ilman, että määrittelemisimme sen erityisenä suhtautumisena siihen, että rakkauden kohde pakenee. Monta kertaa rakkauteen liittyy omistaminen, omistamisen halu, halu kontrolloida. Mutta onko se todellista rakkautta? Eikö tämän kurkistuksen jälkeen pitäisi sanoa, että todellinen rakkaus sallii toisen muuttua, paeta, tulla joksikin muuksi.

Mutta näin rakastaminen merkitsisi vain sallimista, sitä että antaa toisen lentää. Se on enemmänkin: se on inspiroimista, pyrkimystä antaa toiselle voimia lentää.

Tätä kautta pääsen taas eteenpäin. Mitä merkitsee rakastaminen? Inspiroimista, sitä että opimme inspiroimaan eli se ei ole sitä, että itse on inspiroitunut; se ei ole pelkästään sitä.

Brasilialainen kirjailija Clarice Lispector oli ”filosofinen” kirjailija: kirjailija, jonka tekstit ovat jonkinlaista omaperäistä meditaatiota, proosarunoa, joka ei tyydy todellisuuden kuvaukseen sanan perinteisessä merkityksessä, vaan hetken tavoittamisee. Jotain tällaista. Ei filosofinen kirjailija siinä merkityksessä, että hän ottaisi jonkun filosofisen teesin, jota sitten lähtee kuvittamaan. Hänellä rakkaus keskeinen teema, mutta ei vain juonenkulussa tärkeä, vaan nimenomaan kysymyksensä, joka muotoutuu samantapaisesti kuin mikä tänään on otettu lähtökohdaksi.

Lähtökohta on Lispectorin lyhyt teksti, jonka espanjankielinen versio on nimeltään La venganza y penosa reconciliacion. Tarinan, tekstin, kertoja kertoo kävelevänsä kadulla erikoisessa keskittyneessä tilassa. Ensin luulee olevansa hajamielinen, harhaileva, mutta huomaakin, että on keskittynyt ilman ponnistusta ja toteaa olevansa vapaa. Tämä tunne johtaa äkkiä näkemään asiat toisin. Ja tämä taas kokemaan äkillisen hellyyden seurauksena oudon tunteen niin kuin hän olisi Jumalan – tai maailman – äiti. Tämä rakkaus ei ole tavallista juhlallista rakkautta jumalaa kohtaan, vaan äidillistä, hellää tunnetta. Tunne on todellinen visio, mystinen kokemus, mutta tarina jatkuu: kertoja melkein astuu kuolleen hiiren päälle. Kertoja kokee hiiren ”lähetetyksi”, ikään kuin merkiksi, muistutukseksi. Hän on suuttunut tai ainakin hämmentynyt. Kontrasti aikaisempaa on niin suuri. Kohtuuton teko, varsinkin koska kertoja kyllä tietää ja muistaa, että maailma on lihallinen. Kertoja päättää kostaa. Miten kostaa jumalalle? Hän päättää kertoa siitä mitä jumala teki.

Minua ei nyt kiinnosta lopputulos, ja teksti jää monelta osin avoimeksi. Mutta tässä tulee monta asiaa, jota tavalliset filosofiset pohdinnat eivät tavoita. Ensinnäkin se, että rakkautta on monenlaista. Voi olla sellaisia rakkauden muotoja ja lajeja, joilla ei ole nimeä. Ja joita ei olla vielä keksitty. Kiehtova ajatus minusta. Kiehtovaa elää maailmassa, jossa on vielä jotain ennennäkemätöntä. Sitten hiiri! Monta kertaa eteemme tulee tuollainen hiiri. Ihmeellisin hetki tuhoutuu. Rakkaus tuhoutuu. Meidät kiskaistaan johonkin muuhun. Ja kuinka monesti reagoimme niin kuin kertoja/Lispector? Haluamme kostaa. Mikä kuvio ja mikä tästä avautuu eteemme? Mitä voisimme oppia?

Katkelma: ”... pelkästään koska olin tuntenut hellyyttä, luulin rakastamisen olevan helppoa. Siksi etten halunnut juhlallista rakkautta ymmärtämättä että juhlallisuus ritualisoi ymmärtämättömyyden ja muuttaa sen uhriksi.”

Lispectorin kertoja oppii jotain; hän suhteellistaa oman lähtökohtansa, tekee jonkinlaista sovintoa sekä itsensä että jumalan kanssa. Miten hyvin hän onnistuu? En tiedä. Tässä katkelmassa on olennaista se, että ihminen tajuaa, ettei rakastaminen ole välttämättä helppoa ja toisenlaistakin rakkautta voi ymmärtää.

Oppia inspiroimaan! Mikä tehtävä! Täytyy oppia rakastamaan. Mitä se vaatii? Millaista työtä minun on tehtävä, jotta olisin toisen ja vielä tarkemmin ”meidän rakkautemme” arvoinen? Millaisia asioita minun täytyy harjoitella? Jotain muutakin kuin tekniikkaa. Ainakin mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Onko tällainen inspirioiva rakkaus välttämättä romanttinen, sellainen joka yleensä ymmärretään romanttiseksi?

Essee oppimisen mallina

Essee – akateeminen tai tieteellinen essee, myös vapaampi, kirjallisempi kirjoitus – on ollut filosofian ilmaisumuoto jo ennen esseen virallista keksimistä. Senecan kirjoitukset – sekä kirjeet että tekstit, joita sanottiin dialogeiksi – ovat esseitä. Sana ”essay” tarkoittaa koetta; se viittaa kokeiluun, testaamiseen. Voi sanoa, että esseen kokeellinen ja vapaa luonne tekee siitä enemmän kuin kirjallisuuden lajin: se on tapa ajatella ja oppia. Essee ei yritä sanoa kaikkea eikä etsiä lopullista vastausta. Siinä on keskeneräisyyden ja luonnostelevan kauneutta. Essee on seikkailu, joka säilyttää oman seikkailuluonteensa ja elämän yllätyksellisyyden.

Uskallan sanoa, että essee on tai voi olla oppimisen malli. Tarkoitan, että me opimme niin kuin kirjoittaisimme esseetä: kokeilemme, luonnostelemme, hyppäämme toiseen asiaan, palaamme takaisin, käytämme vapauttamme ja harjoittelemme vapauden käyttöä.

Olisi mielenkiintoista tutkia esseen historiaa. Sen syntyhistoria on yhtäaikaista romaanin kanssa. Oikea maaperä lannoittui sellaisessa maailmassa, missä vanhoihin malleihin ja auktoriteetteihin alettiin suhtautumaan epäilevästi, kyseenalaistaen. Olisi myös mielenkiintoista ottaa erilaisia esimerkkejä filosofien ja muiden ajattelijoiden esseistä, todistella tämän hengeltään vapaan lajin voimasta. Tänään esimerkkini on monille tuntematon ja argentiinalainen...

Argentiinalainen filosofi Mónica B. Cragnolini kirjoittaa eräässä esseessään itävaltalaisen Robert Musilin romaanista Mies vailla ominaisuuksia ja Nietzschen ajattelusta verraten Musilin ”esseismiä” ja ideaa esseestä muotona ja elämisen tapana Nietzschen perspekstivismiin. Musilin romaani on rakkaukertomus, jossa rakkaus on voima, joka säilyttää tientynlaisen jänniteisen suhteen. Suhteen jännitteen ansiosta rakkaus ei muutu toisen omimiseksi, omistamiseksi. Suhde muuttuu tyhjentymättömäksi, ja tyhjentymättömyys estää muuttumasta toisen omaisuudeksi.

Cragnolinin mukaan erotismi on tätä jännitteisyyttä ja se on sukua Musilin esseismille ja myös Nietzschen perspektivismille. Perspektivismi tarkoittaa ajatusta, että maailmaa ei ymmärretä tai tunneta sellaisenaan, vaan aina jostain näkökulmasta käsin. Aina on olemassa useita mahdollisia näkökulmia, ja yksi ajatuksen seurauksista on pyrkimys lisätä näkökulmia, katsoa asioita monesta näkökulmasta.

Cragnolini kirjoittaa: ”... esseistis-perpsektivistisen ajattelun tyhjentymättömyys suhteutuu erotismiin, tuohon jännitteisen voimaan joka rakastaa takoa erilaisia hahmoja ilman että pysähtyisi lopulliseen muotoon...” Argentiinalainen ajattelija jatkaa tiivistäen näkemyksensä näin: ”Essee niin kuin jännite on eroottinen voima, joka pakenee omimista joka käyttää loppuun ja muumioi.”

Essee on voima, se on voima joka taistelee muumioimista vastaan. Sanon, että essee, esseismi on oppimisen malli, mutta se voi olla enemmänkin: sen energia.

Cragnolini on esimerkkini monesta syystä... Hänen tekemänsä huomiot avaavat monenlaisia mielenkiintoisia näkökulmia. Essee liittyy kiinteästi perspektivismiin, tietynlaiseen, hyvin uudenaikaiseen tieto-opilliseen ajatteluun. Essee liittyy myös erotiikkaan. Mutta Cragnolini tuntuu sanovan enemmänkin: Hän sanoo oppimisen, tietämisen, uteliaisuuden liittyvän erotiikkaan, rakkauteen. Voimme kysyä myös, eikö rakkaudessa ole myös oppimista...

Lisäksi essee, ei-muumioivan rakkauden sukulainen, näyttäytyy melkein elämisen taitona, melkein mallina, esimerkkinä sellaisesta jaloudesta tai hyveellisyydestä, joka ei toista omi tai omista. Se myös säilyttää meidän oman vapautemme; sen ansiosta meitä ei omisteta.

Kyllä: essee on oppimisen malli. Tarkoitan, että meidän pitää olla enemmän esseistejä, kokeilijoita. Kokeilemme kepillä jäätä. Kokeilemme koetinkivellä metallia. Kokeilemme uusia asioita ja siten, vähitellen, opimme uusia asioita, laajennamme itseämme, menemme uusiin paikkoihin.

Haluaisin keskustella kokeilemisesta, oppimisesta, elämisen taidosta, erotiikasta, erotiikasta oppimisena... Saatte itse valita.

Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta

Ajatukset ja tunteet eivät ole vastakkaisia ja vielä tarkemmin sanottuna ne eivät ole erillisiä; ne eivät synny erillisinä. Ei ole mitään ”järkeä”, joka voisi hallita tunteita tai intohimoja. Tunteet, intohimot, affektit käyttävät järkeä – niillä on joskus oma järki, oma logiikka. Ajatukset syntyvät intohimojen keskinäisestä sodasta. Mutta silti, oireellisesti, ajatus ja tunne erotetaan toisistaan. Ne pidetään erillisinä. On keksitty kaksi sanaa – ajatus ja tunne – vaikka pitäisi puhua ajatustunteesta tai tunneajatuksesta.

Tämä fiktio ja tahto erottaa johtaa siihen, että ihmiset kokevat ne erillisinä, jopa vihollisina. Puhutaan jopa sydämen ja pään ristiriidasta.

Kun ajattelemme teoreettisesti, abstraktisti, se ei todellakaan ole tuntemista. Mutta ajatteleminen voi olla muuta. Joskus ajattelija uskoo siihen mitä sanoo. Silloin ihminen ei vain ajattele ajatuksia, vaan tuntee ne. Ajattelijan sanat eivät ole enää abstraktioita, kylmiä laskelmia. Ajatukset ja elämä palaavat yhteen.

Olen halunnut sanoa kaiken tämän johdattaakseni eräänlaisen metodologiseen huomautukseen. Kun luemme jotain filosofista teosta, kun kuuntelemme jotain ajattelijaa, meidän on syytä kysyä: Kuka sanoo, kuka puhuu, kuka ajattelee? Ymmärtääksemme ajattelijaa pyrimme näkemään tai kuulemaan, mikä on ajattelijan ongelma. Ymmärtämistä ja arvioimista auttaa ei niinkään empatia, vaan yritys nähdä teos elämäkerrallisena, ”sielun elämäkertana” niin kuin sanoo Leslie Paul Thiele.

Otan esimerkin (itselleni läheisen ja tutun). Michel Foucault sanoi, että hänen teoksensa ovat ”fragmentteja hänen elämäkerrastaan”. Väite voi tuntua jopa yllättävältä. Foucault´n teokset ovat historian kirjoja: niissä puhutaan vankilan historiasta, psykiatrian syntymisestä, ihmistieteiden kehittymisestä ja muusta vastaavasta, ei tekijän elämästä tai edes hänen oman aikansa kokemuksista. Silti ne ovat syntyneet tekijän omista kokemuksista, siitä mitä hän on nähnyt ja se on tarkoitettu puhumaan omalle ajallensa, olemaan ajankohtaisia.

Esimerkiksi Hulluuden historian taustalla on se, että Foucault oli koulutukseltaan paitsi filosofi myös psykologi ja hän työskenteli mielisairaalassa liikkuen potilaiden ja henkilökunnan kanssa ilman täsmällistä roolia. Hän alkoi esittämään outoja kysymyksiä hulluuden ja järjen välisistä suhteista. Voidaan ajatella, että tähän vaikutti myös Foucault´n oma ”hulluus”; hän oli tunnetusti kärsinyt mielenterveydellisistä ongelmista opiskeluaikoina, tehnyt myös pari itsemurhayritystä. –70-luvulla Foucault perusti ryhmän, jonka tarkoitus oli informoida vankilassa olevien tilanteesta ja heidän kokemuksistaan, asettaa kysymyksiä vankilasta. Nämä kokemukset johtivat hänet tutkimaan vankilalaitosta, sen tapaa järjestää tilaa sellaiseksi, että ihmistä on helppo valvoa ja kontrolloida. Näin syntyi Tarkailla ja rangaista.

Näiden kirjojen tarkoitus ei ollut olla pelkästään oppineita esityksiä, akateemisia historiallisia tulkintoja; ne tahtoivat mahdollistaa kokemuksen, jonka jälkeen emme osaa enää ajatella samalla tavalla. Foucault ei halunnut vaikuttaa mielipiteisiin, synnyttää mielipidevaikutuksia, vaan tietovaikutuksia, mutta näihin tietovaikutuksiin sisältyy voimakkaita tunteita.

Idea on tämä: Kun joku sanoo jotain, ilmaisee ajatuksensa, voimme lukea sitä merkkinä tai oireena hänen intohimojensa järjestyksestä, hänessä vaikuttavista voimista ja niiden järjestyksestä. Mikä tahansa ilmaus tai ajatus ilmaisee ihmisen ”olemisen tavan” (hänen ”moduksen” tai hänen ”ethoksen”). Oletetaan, että joku sanoo: ”Se on sinun syytäsi, että...” Nietzsche tekisi tästä heti diagnoosin, että sanoja on kaunainen, siis kielteinen, elämään vihamielisesti suhtautuva. Jotkut ilmaisut ja ajatukset ovat mahdollisia vain ja ainoastaan kaunaisille. Tätä diagnoosia voi soveltaa myös filosofeihin. Mitä voimme sanoa sellaisesta ajattelijasta, joka sanoo: ”Meillä ei ole enää jäljellä mitään aloittamisen mahdollisuutta.” (George Steiner)

Jos ajatus ja tunne muodostavat yhteisen komposition, yhdistelmän, yhden kimpun, joudumme muuttamaan ”taktiikkaa”. Jos ja kun haluamme ajatella uudestaan, toisin, toisella tavalla, meidän täytyy oppia myös tuntemaan toisella tavalla...

En halua sanoa enempää, arvioida tämän jo aikaisemmin tehdyn (muiden tekemän) huomion latautuneisuutta, sen koko painoarvoa, sen kaikkia seurauksia. Varsinkin koska en halua hämmentää kenenkään mieliä, vaan keskustella. Mitä merkitsee tunteminen, mitä ajatteleminen? Miten tässä esitetyt huomiot auttaisivat tekemään arvioita maailmasta, ajattelijoista, asioiden sanojista? Miten voisimme oppia tuntemaan toisin? Millä tavalla toisin meidän pitäisi oppia tuntemaan?

Torstain ryhmän paikka

Torstain filosofiakahvilaryhmä ei enää kokoonnu Confortel-hotellin kahvilassa, vaan Los Bolichesin kaupungintalon (sama rakennus kuin läheinen kauppahalli) kahvilassa. Sisäänkäynti ovesta, jossa mainostetaan mm. tanssisalia (sala de baile). Portaat ylös ja sieltä se löytyy!

Aika on sama eli 10.30.

Lapsuus

Niin kuin tiedätte, pidän yllätyksistä. Lapsuus on ehkä yllättävä aihe filosofikahvilan istuntoon. Mieleen voi tulla enintään Herakleitoksen kuuluisa leikkivä lapsi. Herakleitokselle aika oli leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää. Miksi lapsi? Siksi, että lapsi on viaton. Kukaan ei ole koskaan myöhemmin sanonut mitään syvällisempää: tuleminen, muutos on viatonta. Syyllistä ei tarvitse etsiä. En silti puhu Herakleitoksesta. Arvata saattaa jo, ettei lapsuus, josta puhun, ole ajanjakso elämässämme, vaan olemisen tapa tai prosessi.

Giorgio Agamben ja Gilles Deleuze puhuvat lapsuudesta luoden siitä erityisen käsitteen. Lapsuus ei ole negatiivinen alaikäisyyden tila, puutteellinen tila tai primitiivinen, esi-kielellinen tila, vaan tulemiseeen, muutokseen hyökkäys, ilmaantuminen. Maailma ei ole valmis, ja historia ei ole päättynyt. Jokin on vielä kesken, ja uusille kokemuksille on mahdollisuus.

Kasvatusfilosofian professori Fernando Barcenán kirjoitus El aprendizaje del comienzo kehittelee epäilemättä Agambenin ja Deleuze´n ajatuksia, käyttää niitä. Hän puhuu tapahtumasta ja kokemuksesta, oppimisesta kokemuksena, jossa me koemme, tunnemme sen mitä meille tapahtuu, vaikkemme osaisi edes käsitteellisesti sitä kuvata. Barcená liittää lapsuuden luovuuteen. Hän kirjoittaa: ”Voimme kuvitella ideaalisen lapsuuden, joka on meissä, koska kaikkein luovinta meissä on lapsuus...” Barcená ajattelee, että lapsuus on lupaus; se on lupaus uudesta alusta, uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta.

Tällä idealla ei ole mitään tekemistä romanttisen ajatuksen kanssa lapsuuteen palaamisesta tai meidän sisäisen lapsen herättämisestä tai muun vastaavan kanssa. Idea on pikemminkin se, että me eläessämme olemme aina vähän lapsia, ei valmiita ja aloitamme aina jotain uutta, aloitamme alusta, kun teemme jotain, kun todella koemme jotain. Lapsuus merkitsee myös eräänlaista mahdollisuutta syntyä uudelleen. Vaikka kyseessä on ajatus, jonka mukaan lapsuus on meissä ja kuuluu meihin, se vaikuttaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Mielestäni on esitettävä käytännöllinen kysymys: Miten voimme lisätä sen vaikutusta? Ja ehkä kysymys pitää muotoilla näin: Miten voimme luoda tilaa lapsuudelle meissä?

En usko resepteihin. Luultavasti edessä on kokeellinen, vaikea valmistautuminen. Kun esitin kysymyksen käyttäen ilmaisua ”luoda tilaa” annoin itselleni yhden suuntaviivan. En vain ruoki lapsuutta, annan sille tilaa. Tämä tuo mieleen Pierre Klossowskin merkillisen ja kiehtovan huomion, jonka hän teki, kun häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Klossowski totesi, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki. Pahan olon ja ahdistuksen syy on se, ettei sielu ole asuttava hengille. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Miten sielusta tehdään asuttava lapsuudelle? Miten siitä tehdään riittävän tilava?

Koska lapsuus merkitsee uutta, uutuutta, uudelleen aloittamista, sitä estää vanha tai vielä tarkemmin sanottuna vanhaan takertuminen. Täytyy hävittää vanhaa tavaraa, myös vanhoja uskomuksia, joskus myös vanha identiteetti. Kun olemme vanhoissa määritelmissä kiinni, kun sanomme olevamme sitä ja tätä, emme anna uudelle mahdollisuutta. Sanoin alussa, että pidän yllätyksistä. Yksi syy pitää yllätyksistä on se, että ne avaavat eteen odottamattoman maailman, mahdollisuuden jota emme olleet osanneet kuvitella. Yllätys on vanhan uskomuksen tai ajattelutavan murtumista.

Meidän täytyy myös yllättää itsemme. Jos olemme itsemme määritelleet vanhoiksi ketuiksi, vanhoiksi kukoiksi tai vanhoiksi kanoiksi, mitään ei tapahdu. Yllättää itsensä on tehdä jotain muuta kuin vanha kettu tai vanha kukko tai vanha kana. Yllätys luo tilaa, koska se tekee maailmasta vähän keskeneräisemmän, meistä itsestämme hiukan vähemmän määriteltyjä. Yllätys kuuluu lapsuuteen, ja lapsuus on irtaantumista määritelmän orjuudesta.

Autoaffektio

Autoaffektio, sana jonka voisi yrittää kääntää (kömpelyyttä välttelemättä) ”itsevaikutukseksi” tai ”itseensä vaikuttamiseksi”, koska termin alkuosa ”auto” tarkoittaa ”itseä” ja ”affektio” puolestaan merkitsee tilaa, jossa jokin on tullut vaikutuksen kohteeksi. ”Affektio” juontuu latinan sanasta ”afficere”, vaikuttaa. Termi autoaffektio on ollut tärkeä, hyvin paljon kommentoitu käsite siitä lähtien, kun Immanuel Kant käytti sitä puhuessaan subjektista ja ajasta.

Käsite liittyy kiinteästi kysymykseen subjektista. Subjekti on paljon käytetty käsite varsinkin eurooppalaisssa filosofiassa; se on olio, jolla on jotain subjektiivisia kokemuksia tai on suhteessa johonkin toiseen entiteettiin, objektiin, esim. havaitsemisen kautta (subjekti on siis tiedon ja kokemuksen subjekti, myös esteettinen havainnoitsija). Keskustelu subjektin luonteesta liittyy kysymyksiin minästä ja subjektin autonomisuudesta, myös subjektin vastuullisuudesta (kysymykset oikeussubjektista ja eettisestä subjektista).

David Hume oli sanonut, että minä on vain aistimusten kimppu. Mutta tästä seurasi kysymys: Miten tämä aistimusten virta koetaan joksikin yhtenäiseksi minäksi? Tähän yritti Kant antaa vastauksen. Autoaffektion idea on seuraavanlainen. On olemassa ulkoisia affektioita, vaikutuksia, joiden ansiosta meille syntyy käsitys fyysisistä esineistä maailmassa. Jonkin asian tiedostaminen, tietäminen että jokin esine on olemassa, on mahdollista vain tämän affektion ja siis sensibiliteetin, vastaanottokyvyn ansiosta. Myöskään minä (minuus, empiirinen minä) ei ole poikkeus. Jotta se voisi tietää itsestään, jotta sillä voisi olla intuitio itsestään, sen täytyy käsittää itsensä ilmiönä. Se on mahdollista vain, jos minä asettuu itsensä eteen itseensä kohdistuneen vaikutuksen avulla. Tätä Kant kutsuu autoaffektioksi. Hän samastaa sen myös aktiin, jossa ihminen ohjaa huomion itseensä. Autoaffektio on olennainen osa subjektin tai subjektiviteetin rakennetta.

Tähän liittyy paradoksi. Kant sanoo: ”Meidän täytyy toimia suhteessa itseemme passiivisena.” Oman itsen täytyy olla passiivinen. Mitä tämä merkitsee? Passiivisuus ei merkitse vain vastaanottamista (niin kuin silloin, kun joku ulkopuolinen voima vaikuttaa meihin). Kaikki tapahtuu subjektin sisällä; passiivinen subjekti on aktiivinen suhteessa omaan passiivisuuteensa. Agamben vertaa vastaanottamista filmiin, jolle taltioituu kuva ja sanoo, että passiivisuus on muuta: siinä joku kokee aktiivisesti oman passiivisuutensa ja kokija on oman vastaanottavaisuutensa vaikuttama. Silloin ihmisen passiivisuus liikuttaa häntä, se aiheuttaa hänelle jonkun tunteen. Esimerkki on häpeä, josta Agamben puhuu kommentoidessaan Kantia.

Kant puhuu ajasta puhuessaan autoaffektiosta, käytännöllisesti katsoen samastaa ne. Myös Heidegger korostaa tätä puhuessaan Kantin ajattelusta ja autoaffektiosta: Ihminen ikään kuin katsoo itseään etääntyen samalla itsestään, katsoen samalla taaksepäin. Tällainen kompleksinen ele, ja ajallinen ulottuvuus mahdollistavat sen, mitä voisi sanoa omaksi itseksi.

Deleuze, äärimmäisen epäkantilainen filosofi, tarttuu tähän samaan käsitteeseen kirjassaan Foucault´sta. Kun F puhui omasta itsestä, subjektin muodostumisesta, siinä on kyse siitä, että voima vaikuttaa itseensä, ja D sanoo, että tämän vaikuttamisen nimi on muisti.

F teki genealogisia, historiallisia töitä; hänen työnsä oli kriittistä historiaa, mutta ne eivät olleet vain tarinoita menneisyydestä, vaan ajattelua, joka on subjektivaation muodostamista, muodostumista – se on tapa, jolla ajattelu asettuu suhteeseen itsensä kanssa, vaikuttaa itseensä, siis muuttaa itseään rakentaen näin olemassaolon (olemassaolon vapautena). Filosofoiminen ja kirjoittaminen on tässä tapauksessa työtä, joka mahdollistaa vapauden, antaa vapauden kokemuksen.

Tämän aivan liian lyhyen, tuskallisen teknisen johdannon tarkoitus on päästä kiinni hyvin konkreettiseen asiaan. Itse ei ole mikään substanssi, aines, vaan muoto, se on prosessi, jossa vaikutan itseeni. Tämä vaikuttaminen ei ole aina ja kaikkialla samanlaista. Subjektin suhde itseen ei välttämättä ole identiteettisuhde. Mutta kaikkein tärkein tulee tässä: subjektissa ei ole mitään essentiaa, olemusta eikä siis mitään luontoa tai kohtaloa: siinä on vapautta; se muotoutuu vapaudessa ja vapaudesta.

Kysymys, jonka haluan ottaa esiin, liittyy epäsuorasti tähän: Jos ja kun ajatus vaikuttaa, ja vaikutan itseeni, eikö suuri, vaikea työ ole tarkastaa, miten vaikutan. Mitä teen itselleni? Kysymys ei kuulosta filosofiselta. Ehkä tämä autoaffektion käsite osoittaa, että kysymys on äärimmäisen kompleksinen: siinä sekoittuvat kysymykset muistista ja unohduksesta. Ajattelun tehtävä on kysyä, mitä olemme tekemässä ja sen tehtävä on myös itsekritiikki; on kysyttävä, mitä ajattelu tekee, miten ajattelemme ja yrittää etsiä tietä ulos toisenlaiseen ajatteluun.

Hyvä elämä

Aiheena hyvä elämä on liian laaja, liian kirjava. Silti olen sen halunnut ottaa esiin, koska se on tärkeä. Tätä käsitettä hyvä elämä käytetään yhä enemmän; se ei ole enää pelkästään filosofien huulilla.

Moraalifilosofilla teorioilla on aina ollut teoreettinen maku. Ne ovat abstrakteja, yleistäviä ja niissä on jopa huvittavia piirteitä, koska mallit eivät tunnu toimivan todellisuudessa. Nämä ovat olleet ainakin osasyynä siihen, että filosofit alkoivat jossain vaiheessa, ehkä –80-luvulla kiinnostumaan uudestaan antiikin filosofien tavasta puhua moraalifilososista kysymyksistä käytännönläheisesti. Palattiin hyve-etiikkaan (vastapainona mm. velvollisuusetiikalle) ja tätä kautta hyvän elämän käsitteeseen. Moraalin ja etiikan tavoitteeksi otetaan tällaisessa ajattelussa ”hyvä elämä” ja sen jälkeen yritetään keksiä toimivia reseptejä ja periaatteita hyvän elämän saavuttamiseksi. Näin yksinkertaistaen sanoen....

Etiikassa, filosofiassa, hyvällä elämällä ei tarkoiteta koskaan pelkästään hyvinvointia, sitä että tuntuu hyvältä tai että perusasiat ovat kunnossa (ruoka, asunto jne.). Käsitteellä viitataan aina myös oikeanlaiseen elämään, hyveiden mukaiseen elämään, jonka filosofit ovat uskoneet johtaneen myös onnellisuuteen (eudaimonia); se on kukoistusta, onnistumista elämässä.

Antiikissa – varsinki antiikissa – uskottiin, että onnellisuus voidaan varmistaa tai ainakin sille voidaan suoda paremmat mahdollisuudet mm. harjoituksen, harjoittelun kautta. Eli se merkitsee hyveiden harjoittamista, niiden opettelemista. Toinen aspekti heidän etiikassaan oli se, ettei se ollut kieltäytymistä, vaan eudaimonia ilmenee positiivisena luomis- tai tuotantovoimana (tai toimintakykynä). Tämä johtuu juuri siitä, että heidän etiikkansa oli hyve-etiikkaa ja hyveen he käsittivät näin: kyvyksi ja taipumukseksi.... Meille onnellisuus ja hyvä elämä ovat alkaneet tarkoittaa eri asioita, koska kiinnitämme enemmän huomiota psykologiaan, siihen mitä tunnemme jne. Meidän onnellisuus on jollain tavalla intiimimpää.

Yritän sanoa, että hyvää elämä ei ole valmiina jossain kirjassa, se ei ole taivassa, ideoiden maailmassa, vaan se on jotain jonka luomme, keksimme, toteutamme käytäntöjen kautta. Me luomme arvoja... Tässä minun korostukseni, alleviivaukseni!

Yksi ongelma, jonka Henrik von Wright on joskus ottanut esiin. Joku nuori valitsee rationallisesti päämääränsä, arvonsa ja etsii sitten keinot niiden toteuttamiseen, mutta myöhemmin huomaa, ettei ole tyytyväinen. Mistä tämä johtuu? Koska ihminen ei ole ottanut huomioon, että arvot muuttuvat. Hyvä elämä vaatii taitoa, elämisen taitoa, johon kuuluu myös arvojen arviointi, niiden tarkistaminen, jatkuva ajattelu ja testaus.

Eli sanoisin, että kriisi ja kriisit ovat tärkeitä ja niiden oikeanlainen läpikäynti tai läpivieminen ovat olennaisia. Kriisi tarkoittaa yleensä taitekohtaa, vaarallista taitekohtaa (tietenkin myös taloudellisia ongelmia), mutta alunperin se tarkoitti samaa kuin ratkaisu; se on ratkaisun hetki, tilanne jossa pitää ratkaista jotain. Hyvän elämän tiellä meillä on monta kriisiä. Mitä silloin ratkaistaan? Silloin ratkaistaan, millaisten arvojen mukaan eleteään ja toimitaan ja millaisia keinoja otetaan käyttöön.

Arvot ja arvonanto

Arvot eivät putoa kuusta tai puusta. Ne syntyvät meistä, teoistamme, toiminnastamme. Jokin ikivanha arvo – vaikka rakkaus – on vain sanoja, ellei jotain tapahdu todella, oikeassa elämässä. Meidän välillä syntyy jotain ja sen kautta tajuamme, koemme jonkun asian, esimerkiksi rakkauden, arvon. Arvot luodaan, ne synnytetään, ne projisoidaan maailmaan, asioihin, ilmiöihin, ihmisiin. Arvot syntyvät arvonannosta.

1900-luvun alusta lähtien yksi kirjallisuuden teema on ollut arvojen romahdus, arvonalennus tai arvotyhjiö, myös kysymys nihilismistä ymmärrettynä se tunteeksi ja ajatukseksi siitä ettei mikään ole minkään arvoista eikä millään ole merkitystä. Nihilismiin on liittynyt aina tämä koominen puoli, että nihilisti kärsii arvottomuudesta todistaen paradoksaalisesti arvojen arvon puolesta: ilman arvoja kärsimme. Nihilisti kohottaa katsoo taivaaseen ja voivottaa: Taivas on tyhjä. Kukaan ei ole hänelle kertonut suurta uutista: Arvot eivät putoa kuusta tai puusta.

Meidän täytyy siis kohdistaa katse omaan toimintaamme, ei taivaaseen, jos etsimme arvoja, haluamme niitä keksiä. Jos ja kun arvofilosofian kysymys on kysymys siitä mikä on arvojen arvo, aikaisemman huomion radikaali, monia säikäyttävä seuraus on: Arvon arvo määräytyy siitä ”tahdosta”, joka arvottaa ja arvioi. Ei siis ole ei-empiiristä, transendentaalista periaatetta, joka määräisi arvon.

Tähän teemaan voi luoda monenlaisia näkökulmia, mutta tällä kertaa tartun sanaan ”arvonanto”. Mitä nihilisti on tehnyt, kun hänen arvonsa ovat kadonneet? Hän on harjoittanut halveksintaa, halventamista, väheksymistä, ylenkatsetta. Mitä on tehnyt se outo yksilö tai joukkio, joka keksii jonkun arvon – rakkauden, solidaarisuuden, hiljaisuuden? Tässä on annettu arvoa, on harjoitettu arvonantoa.

Kaikki kuulostaa hyvin yksinkertaiselta: joku antaa jollekin arvoa ja silloin aletaan nähdä siinä arvoa. Monimutkaisemmaksi tai kierommaksi arvojen maailman tekee se, että on myös nihilistisiä arvoja, jotka luodaan ylenkatseesta, halveksinnasta käsin – ei arvostaen, vaan halveksien, väheksyen. Mitä kaikkea ihmiset osaavatkaan väheksyä? Toisia ihmisiä, itseään, elämää. Jotkut moraaliset arvot ovat suoraa hyökkäystä elämää vastaan.

Teen siis eron halventavan ja arvostavan välillä. Voidaan ajatella, että luon näin eräänlaisen kriteerin tai standardin, jonka avulla arvioida arvoja. Mutta tämä kriteeri ei ole minun luoma; se on pelin sisäinen kriteeri. Se on periaate, joka arvioi arvoja sen mukaan, miten paljon ne lisäävät meidän mahdollisuuksiamme, kasvattavat meidän potentiaaliamme. Kun asetumme ulkopuolelle, oletamme ulkopuolisen kriteerin, emme arvioi, vaan tuomitsemme. Mitä tämä merkitsee? Sitä että ulkopuolinen tuomitsija ei arvioi elämän näkökulmasta; hän estää, rajoittaa, halventaa.

Onko tämä arvostaminen positiivisuutta, sitä niin kutsuttua posiitivista ajattelua? Arvostaminen on myönteisyyttä, se on myöntämistä: jatkuvan muutoksen, elämän ja sen virtaamisen myöntämistä, mutta sitä ei voi samastaa naiiviin tulkintaan positiivisuudesta. Naiivi tulkinta positiivisuudesta on sellainen, että aina ja kaikessa ollaan positiivisia. Arvostaminen puolestaan merkitsee elämän mahdollisuuksien lisäämistä, pyrkimystä hedelmällisyyteen, luovuuteen. Se vaatii myös kriittisyyttä, elämälle tuhoisien arvojen arvostelua, kamppailua niitä vastaan, niiden tuhoamista.

Kritiikin, kamppailun ja tuhoamisen tärkeyden arvostamisesta huolimatta korostan tänään jotain muuta... Korostan yksinkertaisesti arvostamisen merkitystä. Kun yritämme ymmärtää ja arvostaa meille itsemme vierasta kulttuuria, erilaista ihmistä, outoa kirjaa, me laajennamme itseämme, omia mahdollisuuksiamme, rikastamme elämäämme. Tämän päivän opetus tai varoitus on tämä: Varokaa halveksuntaanne.

Mistä haluan siis keskustella? Kun puhumme arvoista, meidän täytyy ymmärtää, etteivät ne ole annettuja eikä niiden tarvitse olla annettuja. Kun valitamme arvojen puutetta, älkäämme syyttäkö siitä nykynuorisoa tai aikaisempaa sukupolvea. Vähentäkäämme syyttämistä ja ylenkatsetta. Oletteko huomanneet joskus alkaneenne arvostaa jotain asiaa, jota ette aikaisemmin ole huomanneet arvostaa? Jos ette... Oletteko varmoja, että olette eläneet? Missä halveksimme liikaa? Miksi halvennamme?

Tiedotus Torremolinosin filosofiakahvilasta

Torremolinosin kahvila perutaan! Tämä johtuu osaanottajien puutteesta. Osa alustusmuistiinpanoista, joiden pohjalta oli tarkoitus keskustella, on jo julkaistu tässä blogissa. Kun ehdin, tarkistan, olisiko joissakin julkaisemattomissa muistiinpanoissa järkevää - tai edes tolkullisessa, ymmärrettävässä muodossa olevaa - materiaalia ja julkaisen sitä muiden tekstien ohessa.

Tervetuloa Fuengirolan kahvilaistuntoihin tiistaisin tai torstaisin!

Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)

Olen monta kertaa sanonut, että filosofia on tai se ainakin voi olla itsensä kehittämistä. Tätä merkitsi itsestä huolehtimisen periaate; tärkein eettinen periaate antiikissa useiden vuosisatojen ajan.

Pistin otsikon ”itsensä kehittämisen” perään sanat ”joutilaisuus” ja ”työ”. Kun antiikin filosofit ylistivät joutilaisuutta, he eivät tarkalleen ottaen tarkoittaneet samaa kuin me ”vapaa-ajalla”; se ei ollut itsensä viihdyttämistä puuhamaassa tai television äärellä. Joutilaisuus, ”otio” ei ollut laiskottelua, vaan työtä; ei tietenkään ”tuottamista”, ”myymistä”; se oli työtä itsensä kanssa ja metaforinen ilmaisu ”viljeleminen”; (espanjaksi cultivarse tai cultivarse a sí mismo, engl. the cultivation of the self, vielä muistumina tästä metaforasta).

Itsensä kehittämiseen tarvitaan joutilaisuutta, omistautumista itselle, mutta se on työtä; itsensä muokkaaminen vaatii ahkeruutta, mutta toisenlaista kuin miten se yleensä käsitetään. ”Työ” määrittyy tässä vähän toisella tavalla. En luo tuota mitään, paitsi tuotan itsessäni jotain. En luo palvelua, mutta teen palvelun itselleni (ja sitä kautta muille).

Itsensä kehittäminen on opiskelua. Se voi olla myös ”treenaamista” niin kuin silloin kun kehitämme fyysisiä kykyjämme ja kuntoamme. Voimmehan me elää ilman sitä. Tai ainakin näin voi kuvitella. Mutta onko näin?

Itsensä kehittämisen lähtökohtia voi olla monenlaisia. Tarpeetkin ovat erilaisia, eivät vain ihmiset. Varmaan voi antaa joitakin yleisiä suosituksia. Millaisia? Usein näkee, että ihmiset kehittävät itseään yksipuolisesti. Esim. kuntoilevat ja liikkuvat, mutta eivät kehitä henkeään niin sanotusti. Tai päinvastoin. Kuitenkin ruumis ja henki kulkevat yhdessä. Tämäntapaisia yleisiä neuvoja voi varmaan antaa sortumatta fasismiin ja normalisointiin. Mutta on tärkeää nähdä, että ihmiset voivat kulkea hyvin omanlaisiaan polkuja, hyväksyä se. Ihmiset tulevat onnelliseksi kaikki omalla tavallaan.

Kriittisinä huomioina nykyajasta voisi moniakin asioita. Itsensä kehittäminen on liikaa sidoksissa työhön ja sitä kautta yhteiskunnan ja markkinoiden vaatimuksiin. Ihmisen yksilöllisyys jää jalkoihin ja enemmänkin: jalkoihin jää hänen yksilöllinen onnellisuutensa.

Toinen huomio on tämä: kiinnitetään paljon huomiota psykologiaan. On tärkeää, että ihmiset etsivät henkistä tasapainoa, mutta seuraamalla psykologien neuvoja on vaarassa jälleen menettää itsensä. Psykologia voi muodostaa kuvan, mallin siitä mikä on normaalia. Se ei anna riittävästi tilaa luovuudelle, uuden luomiselle.

Kolmas huomio. On paljon kärsimättömyyttä. Itsensä kehittäminen on työtä; se vaatii aikaa. Tulokset eivät ole aina nopeita. Viulua ei opi soittamaan päivässä.

Neljäs, viimeinen, huomio. Itsensä kehittämistä ei osata ehkä arvostaa oikealla tavalla. Se on vain ihmisten ”yksityisiä harrastuksia”, mutta sillä on kauaskantoiset seuraukset.

Monenlaisia kysymyksiä voi esittää. Minun kysymykseni: Onko jokin puoli jonka kehittäminen unohdetaan liian helposti?

Alkusanat: filosofian päätepysäkki

Olen yleensä brutaalin yksinkertainen, mutta tänään olen päättänyt olla pelkästään oikullisuuttani vähän niin kuin sofistinen, hienostunut tai hienosteleva... Kysymykset, keskustelunaiheet, joita ehdotan, ovat kuitenkin erittäin vakavia.

Ollakseni ironinen (mikä on usein hienostelun muoto) jo valmiiksi, aloitan kaikki väärästä päästä eli lopusta, filosofian päätepysäkistä. Maali, espanjaksi final, on mukana filosofian harjoittamisessa, vaikka sitä tahtoisi väistää ja välttää. Saksan sana Ende voi toimia valaisevampana valona. Ende tarkoitti Heideggerin mukaan alunperin samaa kuin ”paikka”, Ort: filosofian ”tähtäimessä” oleva paikka ja jotain, joka usein saavutetaan ”lopussa”; se ei ole päätepiste, vaan asuinpaikka, ethos. Tämä paikka, ethos, päätepysäkki, loppuvaihe, usein selkeyttää, ilmaisee selvemmin mitä tahdottiin sanoa. Usein on niin, että ajattelijoiden viimeiset työt ja teokset ovat aikaisempia tiiviimpiä ja selkeämpiä.

Kun puhumme lopusta, päätepysäkistä, filosofia näyttäytyy hitaana prosessina, joka ikään kuin kehittyy, kypsyy, tulee paremmaksi vuosien aikana. Mutta on toinen tapa lähestyä ”prosessia”: voidaan puhua alusta, kirjoittaa ”alkusanoja”. Tästä puhuu Agamben, joka kirjoittaa vain ”prologeja”. Hän sanoo, ettei filosofia tiedä vielä mitä tahtoo sanoa eikä vielä ole sanottu mitä tahdotaan sanoa.

Mutta ehkä tässä kaikessa on kyse ”filosofian lopusta” tai ehkä vielä enemmän ”filosofin lopusta” – siitä että filosofi tulee ei-filosofiksi. Tämä prosessi on nähdäkseni pelkästään positiivinen. Kun filosofista tulee ei-filosofi, hän siirtyy uudelle alueelle, uudelle kentälle, ja uusi materiaali voi tulla ajattelun, filosofian, alueeksi eli filosofian kenttä laajenee ei-filosofin kautta, hänen avullaan: kysymykset eivät ole vain enää niitä samoja, filosofia ei ole enää itseriittoista ja itseensä viittavaa ”diskurssia”. Olen puhunut aikaisemmin ”huonoista filosofeista”. Ehkä he ovat ei-filosofeja ja ehkä ei-filosofit ovat tulevaisuuden filosofeja.

Aloitin lopusta, filosofian päätepisteestä, mutta aloitin näin, jotta voisin ilmaista helpommin mistä haluan aloittaa. Kyse on aloittamisesta, alusta, uudelleen aloittamisesta. Emme välttämättä tiedä, minne meidän pitää mennä ja onko se, mitä teemme, enää nimitettävissä vanhoilla sanoilla; filosofia on vanha sana, jonka merkitys hämärtyy koko ajan. Emme tiedä, minne olemme menossa, mutta juuri se on mielenkiintoista, ja aloittaminen, alku tuntuu välttämättömältä ja nautittavalta, koska, niin uskon, sitä on elämä: aloittamista, uuden aloittamista, siis synnyttämistä, luomista.

Minua kiinnostaa – olen sen jo sanonut – transformaatiokokemus, tapahtuman näkeminen, tunteminen ja ajatteleminen sillä tavalla, että se muuttaa meitä. Tällaiseen kokemukseen liittyy hämmästys, hämmennys ja neuvottomuus. Emme enää tiedä mitä ajatella, miten toimia, mitä sanoa. Tällainen transformaatiokokemus, josta filosofoiminen voi tulla osaksi, ei synnytä varmuutta, vaan epävarmuutta, mutta opettaa elämään epävarmuudessa, nauttimaan siitä. Epävarmuus merkitsee, että olemme epävarmalla pohjalla emmekä tiedä minne olemme astumassa, mutta se ei tarkoita epävarmuutta suhteessa itseemme. Muutoksen, muuttumisen, oppimisen myötä opimme ehkä luottamaan itseemme, uskomaan itseemme.

Voi olla, ettemme tiedä, mitä filosofia todella tahtoo sanoa, mutta jo ennen sitä, ennen loppua, filosofia on varma jostain, uskoo itseensä ja omaan tehtäväänsä, jota se hoitaa usein hiukan sadistisesti. Filosofian tehtävä on nimittäin tehdä kipeää. Se on ajattelua, joka satuttaa: loukkaa ylpeyttä, vahingoittaa tyhmyyttä, halvaannuttaa dogmaattisuuden. Vasta kipeää tekevän hoidon jälkeen voimme aloittaa jotain uutta, aloittaa alusta.

Kaikki jo tietävät minun rakastavan enemmän runoiljoita kuin filosofeja. Tähänkin yhteyteen sopii siteerata René Charia. Char kirjoitti: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”

Aloitan alusta... Aloitan daimonista, ”demonista”. Kreikkalaiset puhuvat runoudessaan ja filosofiassaan daimoneista, jotka olivat materiaalisen maailman ja jumalien väliin sijoittuvia olentoja. Sanan alkuperästä ei ole yksimielisyyttä. Joidenkin tulkintojen mukaan daimon merkitsi alunperin ”ruumiiden repijää”, mutta mahdollisesti myös ”valontuojaa”. Veijo Meri sanoo Sanojen synty –teoksessaan demonista: ”... paha henkiolento, palautuu kreikan sanaan daimon, jakelija, teonsanasta daiesthai, jakaa. Demoni on kohtalojen jakaja.” Oli sanan alkuperä mikä tahansa, daimon saattoi olla hyvä tai paha, tuhoisa tai synnyttävä. Sillä oli omalaatuinen merkitys kreikkalaisten spirituaalisessa elämässä. Sokrates kuunteli daimoniaan, antoi sen neuvoa itseään.

Kuvitelkaa... Tapahtuu sellaista, että daimon kysyy, vaikka se on kaikkea elämässä opittua vastaan: Mikä on elämäsi tarkoitus? Se on kauhea kysymys, koska siinä on tuntu, aavistus, että keksimme elämän mielettömyyden, sen merkityksettömyyden. Tämä sama kysymys on taustalla siinä Wittgensteinin kysymyksessä, joka minuun on tehnyt vaikutuksen: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Salakavala kysymys pitää sisällään mahdollisuuden elämän merkityksettömyydestä. Daimonin kysymys pakottaa meidät syvälle ja se pakottaa kohtaamaan daimonin, siis demonin: elämään demonin kanssa.

Daimon vetää meidät sukelluksiin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että sama daimon kysyy myös: Onko tämä hedelmällistä? Tämä kysymys on testikysymys, koetinkivi, joka koettelee ajatuksen, ajatusten arvoa, arvioi arvojen arvoa. Onko tämä mitä teet ja ajattelet hedelmällistä siinä mikä tekee elämästä elämisen arvoista, mikä auttaa elämässä? Daimon – oma henkilökohtainen daimoni – ei siis ole tuhon tuoja. Se tuo tuskaa, mutta myös pelastaa, vetää sukelluksista omalla voimallaan.

Voimme keskustella alusta, aloittamisen tärkeydestä ja vaikeudesta, mutta myös filosofian päämäärästä, sen tehtävästä tai tehtävistä. Muotoilen näin: Mitä luulette tai uskotte filosofian tahtovan? Mitä te tahdotte filosofiasta? Mitä tahdotte filosofiakahvilasta?

Mitä hyötyä filosofiasta?

Mitä hyötyä filosofiasta? Ensin tietysti täytyy sanoa, mitä filosofia on ennen kuin voi sanoa tuomitsevaa kantaa tai esittää väitteitä filosofian hyödyllisyydestä.

Mitä on filosofia? Tämä on yksi filosofian peruskysymyksistä ja siinä mielessä filosofia poikkeaa selvästi tieteistä. Tieteidenkin sisällä tapahtuu tieteenalan uudelleenmäärittelyä, mutta itse sanasta tiede on varsin vähän erimielisyyksiä. Sen tavotteistakin ollaan yhtä mieltä: tiede pyrkii saamaan tietoa.

Filosofi-sanan alkuperä... Herodiuksen Historioiden ensimmäisessä osassa kerrotaan Solonin, Ateenan suuren lainlaatijan, vierailusta Lidian kuningas Crecon luona. Teksti on vanhin dokumentti, jossa käytetään sanaa philosepheon, mieltymys viisauteen. Käsitteestä juontuvat antiikin kreikan sanat philosphein, filosofoida ja philosophia, filosofia.

Kuningas Creco viittaa Solonin mieltymykseen todetessaan, että hänen kaupunkiinsa on kantautunut huhu ateenalaisen viisaudesta ja Solonin monista matkoista, jotka hän toteutti, koska hänellä oli halu nähdä. Kuninkaan sanat osoittavat, että tässä vaiheessa – viidennellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua – viisauden ystävyys ei ollut abstraktia, käsitteellistä pohdintaa, vaan se merkitsi tutkimusmatkojen tekemistä, tutustumista toisiin maihin, kulttuureihin ja tapoihin.

Tapahtuman kirjaaja, Herodius, oli Kreikan intohimoisin ja uteliain matkustaja. Vaikka hänet tunnetaan historiankirjoituksen isänä, hän oli siis filosofi Solonin sukulaissielu. Kreikan sana istories merkitsi tutkimuksia, ei kuvausta menneisyydestä.

Herodius perusti kirjoituksensa omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa, ja Ryszard Kapuscinski on siis oikeassa sanoessaan, että Herodius oli reportaasin isä. Kapuscinski ylistää kreikkalaista esikuvaansa lyhyessä esseessä; hän toteaa, että Herodiuksen opetus maanmiehilleen oli luonteeltaan eettinen. Kirjailijan matkakuvaukset opettivat kohtuullisuutta, toisen kunnioitusta, mittasuhteiden tajua – kertomusten päätavoite oli hillitä ja rajoittaa hybristä, ylimielisyyttä ja ylpeyttä.

Sana ”filosofia” käännetään yleensä viisauden rakkaudeksi. ”Sofia” merkitsee viisautta, sanan toinen juuri, philia, merkitsee ystävyyttä. Filosofia-sanan merkitys viittaa siis tietynlaiseen suhteeseen; se koskee suhdetta viisauteen, suhdetta totuuteen.

Kysytään, mikä erottaa filosofin ei-filosofista? Viisaus, tieto, järkevyys? Ei mikään näistä. Filosofia on suhde viisauteen, tietynlainen elämänvalinta, intohimo, ei oppi eikä oppien kokoelma. Filosofin erottaa ei-filosofista innostus, innostuksen aste, intohimoisuus.

Usein filosofia nähdään jonain elämälle vieraana. Mutta filosofian voi nähdä toisinkin, jonain elämälle hyödyllisenä, elämästä ja kokemuksista lähtevänä. Sen voi nähdä niin ja siitä voi tehdä jotain joka auttaa elämään.

Vaikuttaako filosofia? Onko sillä merkitystä? Ehkä vähemmän kuin jotkut filosofit toivovat... Mutta historiassa on esimerkkejä: Adam Smith, Karl Marx, Georg Wilhelm Friedrich Hegel (joka sanoi valtion olevan historiallisen kehityksen päämääränä ajatellen, että Preussin valtio oli kehityksen huippu ja päätepiste), Suomessa Hegelin seuraaja J.V. Snellman oli todellinen vaikuttaja.

Voimme ottaa toisenlaisia esimerkkejä, jotka puhuvat selvemmin filosofian roolista antidespotismina. Filosofialla oli jo alusta lähtien kriittinen tehtävä. Sen piti asettua mielivaltaisia vallanpitäjiä vastaan. Ajattelijat pyrkivät asettamaan vastakkainen filosofin totuuden ja vallan totuuden. Yksi tapa oli toimia lainlaatijana. Aikaisemmin mainittu Solon on kuuluisin esimerkki; hän oli tunnettu lainlaatija. Filosofit ovat toimineen myös vallanpitäjien arvostelijoina, joskus neuvonantajina niin kuin Seneca... Seneca toimi keisari Neron tuutorina ja neuvonantajana. Hän kirjoitti teoksen Lempeydestä yrittäen opastaa Neroa.

Onko filosofia hyödyllistä? Vaikka filosofia on vaikuttanut ja yrittänyt vaikuttaa, ei ole olemassa minkäänlaisia takeita filosofian hyödyllisyydestä. Sen sijaan voisi kuitenkin sanoa myös, että on mahdollista hyötyä filosofiasta. Sitä pitää vain käyttää. Siitä pitää tehdä elämänläheistä, elämänläheisempää tai niin kuin minä itse olen joskus sanonut: maallisempaa.

Näin päästään asiaan ja vaikeisiin, ehkä liian vaikeisiin kysymyksiin. Miten se tapahtuu että filosofiasta tulisi hyödyllistä? Miten me sitä käyttäisimme niin että se irrottaisi itsestään jotain, rikastuttaisi jotenkin elämäämme, auttaisi jotenkin?

On ehkä turha etsiä filosofiasta pelastusta, ainakaan siinä mielessä kuin yleensä ymmärrämme pelastuksen. Filosofia ei tee oloa erityisen mukavaksi, koska filosofoiminen on kysymistä. Se johtaa hämmennykseen.

Uskon, että espanjalainen filosofi Javier Murgueza on oikeassa puhuessaan hämmennyksen (perplejidad) merkityksestä ja arvosta. Hämmennys, neuvottomuus, on tietoisuutta järjen rajoista. Murguezan huomiot tuovat mieleen käsitteen ”aporia”. Kreikan sanan voisi kääntää neuvottomuudeksi. On sanottu, että kaikki vastuullisuus, poliittinen tai eettinen päätöksenteko, lähtee liikkeelle aporiasta. Jos päätös tai valinta ei syntyisi neuvottomuudesta, se olisi vain valmiin vastauksen soveltamista, vanhojen kaavojen seuraamista. Kyse ei olisi todellisesta päätöksestä; kone kulkisi ilman meitä.

Aporian ja hämmennyksen lähtökohtana voidaan välttää naurettava ylimielisyys. On hyväksyttävä hämmennys ja ajateltava hämmennyksestä käsin. Jos haluaa ajatella, täytyy olla valmis harjoittamaan itseään, muuttamaan itseään, kyseenalaistamaan asioita eikä vain esittämään väitteitä, joiden vielä joskus väitetään olevan lopullisia ratkaisuja.

Yksi tapa tehdä filosofiasta hyödyllistä, elämänläheisempää, on irrottaa se akateemisesta ympäristöstään, liiallisesta teoreettisuudesta. Jos filosofian tuo kahviloihin, ehkä se saavuttaa jotain alkuperäisestä elinvoimaisuudestaan, siitä viehätyksestä mikä sillä vielä oli Sokrateen aikana, kun vanha mietiskelijä kierteli Ateenan toreja ja katuja keskustelemassa ihmisten kanssa.

Mitä filosofia on? Se on ongelmien tekemistä. Jokin asia voi olla täysin hyväksytty ja itsestään selvänä pidetty, se voi aiheuttaa jopa vaikeuksia, mutta se ei ole ongelma ennen kuin siitä sitä tehdään. Ajatteleminen on problematisointia, sitä että otamme etäisyyttä asioihin, alamme nähdä asian ongelmana, kysymyksenä, ei jonain itsestään selvänä.

Muutamia epämietelmiä

Utelias ei tule koskaan perille. Hän kuuntelee toista ja eksyy harhailemaan, hylkää päämäärät.

Todellisuuden säröt näkee vain katsomalla todellisuuteen.

Sitten myöhemmin, kun olemme elossa, tunnelma on varmaan erilainen.

Kategoriat tehtailevat lukkoja.

Kaikki ei ole kaavaa: on pyhiä hulluja.

Kysymystä ei seuraa aina vastaus, ulkomaalaisuus aina.

On myöntäviä lauseita, jotka kieltävät elämän.

Tunnustukset eivät kannata. Niihin meidät liimataan kiinni.

Me olemme yhteisessä paikassa vain kysymyksen jälkeen ja vain vähän aikaa. Sitten menemme eri teitä.

Unelmoin päivästä, jolloin määritelmä murenee.

Ystävyys antaa ystävän outouden kasvaa.

Vastaus tulee olemaan vankilasi.

Etsimme kapinallista ääntä. Haluamme kuulla elämän omaa tietoa, tuntea harmonian joka rikottiin.

Vielä odotetaan pelastusta ja se naurattaa. Siihen tarvittaisiin kädet. Niitä meillä ei enää ole. On änkytetyt sanat.

Huolehdimme arvaamattomien mahdollisuuksien paikasta meidän ja kärsivän maailman välissä.

Kynnyksen yli, tuntemattomaan, menee vain intohimo.

Ajatus tarvitsee rytmiä; muuten se ei osaa hypähdellä.

Jos jossain on vielä jotain liikkuvaa, elävää, epälopullista, älkää sitä ilmiantako.

Kuka voi pelastaa? Me tiedämme jo jotain: hänen on ensin pelastettava itsensä.

Se on kauhea ja pitkä hetki, kun yleiset mielipiteet kaiverretaan ihmisen sisään.

Keveys on paras varustus.

Syksyn ajatuksia, nuolia ja päähänpistoja

Fuengirolassa filosofiakahvila tulee kokoontumaan tiistaisin Confortel-hotellin kahviossa klo 17.00-18.30 ja torstaisin klo 10.30-12.00. Torremolinosin filosofiakahvila järjestetään perjantaisin klo 10.30-12.00, paikkana on Lepanto-kahvila osoitteessa C/San Miguel 54.

Fuengirolassa aiheina ovat mm. arvot, lapsuus ja essee oppimisen mallina, Torremolinosissa esim. itsensä kehittäminen, hyvä elämä, rakkaus ja myrkkyoppi. Aiheet on julkaistu aikaisemmassa blogitekstissä toukokuussa ja lisää Sofia-opiston ohjelmasta ja filosofiakahvilan aiheista voi lukea myös osoitteesta www.sofia-hanke.net

Motto on Réne Charin lause: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”

Sofia järjestää (vetäjänä minä itse, pappilan musta sika) myös filosofian viikonloppukurssin 28.-29.11. klo 11.00-12.30 ja 13.30-15.00 Sofia-opistolla, Antonio-luokassa.

Viikonloppukurssin teemat:
1.Filosofia elämäntapana/Minätekniikat
2. Todellinen rakkaus, todellinen elämä
3.Oikeudelliset käytännöt ja filosofia/Viattomuus
4.Suhde itseen ja suhde toiseen

Ensimmäiset kokoontumiset järjestetään ensi viikolla. Alan julkaisemaan alustuksia varten laadittuja muistiinpanoja samantien, kun kokoontumiset alkavat. Kaikki Fuengirolan aiheet ovat uusia, mutta Torremolinosin aiheet ovat vanhoja ja niiden muistiinpanoista osa on jo julkaistu. Blogiin ilmaantuu siis viikottain 1-2 tekstiä.

Ymmärrys pelkona

Nietzschen Aurora-teoksen fragmentti numero 142. Otsikko: Sympatia. N kirjoittaa aiheesta, josta monet ajan ajattelijat kirjoittivat, aihe jota kommentoitiin. Alussa N puhuu asiasta määritellen: Ymmärtää toista on toisen tunteen synnyttämistä, uudelleentuottamista itsessä. N puhuu musiikista ja siitä, miten musiikin kuunteleminen, sen ymmärtäminen, on tätä sympatiaa, kykyä tuntea toisen tunteita. Hän oli itse musiikin rakastaja, toisin sanoen hän tietää mistä puhuu.

Kysymys, minkä N esittää on tämä: Miten me olemme tulleet niin taitaviksi toisen tunteiden tuntemisessa? Ja hän vastaa kysymykseen: Koska ihminen on kaikkein pelokkain olento. N puhuu kuin evoluutioteoreetikko. Vuosituhansien ajan ihminen on nähnyt kaikessa vieraassa, oudossa, elävässä, vaaran. Ihminen on oppinut jäljittelemään näitä vieraan piirteitä, oppinut siten tuntemaan toisen tunteita jäljittelyn kautta, oppinut ymmärtämään. N menee vielä pidemmälle: Älykkäitä kansoja ovat pelokkaat, ylpeät itseään hallitsevat ovat hitaampia; heiltä puuttuu kyky nopeaan kätkeytymiseen, salaamiseen, teeskentelyyn, jotka ovat tämän imitoinnin, jäljittelyn, todelliset motiivit, syyt.

On mahdollista uskoa Nietzscheä, pitää huomiota uskottavana. Sen pystyy ymmärtämään intuitiivisesti, jos on nopea, ts. pelokas. ”Teorian” voi pistää myös sulkeisiin, sitä voi pitää hypoteesina, siihen ei ole pakko uskoa. Mielenkiintoista tässä on pelon ja ymmärryksen yhdistäminen. Kun me olemme pelänneet tuntematonta, kun me sitä pelkäämme, pistämme valot päälle, katsomme mitä on: tieto rauhoittaa. Mörkö onkin vaatekasa. Toisen ymmärtäminen tekee myös elämän helpommaksi. Toisen toiseus ei ole enää niin hämmentävää.

Tässä ei ole sinänsä mitään ongelmaa. Hyväksymme tai emme väittämän, hypoteesin ymmärryksen ja pelon yhteydestä, tässä ei ole mitään erityisen ongelmallista. Kysymyksiä, jopa tuskallisia, on silti. Sillä ymmärrys, sen systemaattiset muodot, nimittäin ovat ongelma silloin, kun ne tahtovat pyyhkiä pois jonkun kysymyksen, joka pelottaa, esimerkiksi asettaa kyseenalaiseksi systeemin.

Jos ja kun halutaan ymmärtää, käsitteellistetään, luokitellaan, selitetään ja siten poistetaan shokkivaikutukset, tapahtumien aiheuttama hämmennys, joka panee ihmiset kysymään kysymyksiä, olemaan siis kapinallisia. Olen törmännyt tähän lehtimiestyössä ja melkein aina, kun kestän lukea sanomalehteä tai katsoa televisiouutisia. Meitä toisaalta pelotellaan, mutta toisaalta kysymyksiä häivytetään.

Otan silti esimerkin toisenlaisesta maailmasta, toisenlaisesta ”systeemistä”: mielisairaalasta. Tapaus jonka tunnen, johon törmäsin vuosia sitten. Oli potilas B-mielisairaalassa. Hän kysyi lääkäreiltä ja hoitajilta, miksi osastolle päästetään uskonnollisia ryhmiä puhumaan synnistä ja katumuksesta, kun osaston ihmiset ovat muutenkin järkkyneitä, jos ei romahtaneita, särkyneitä. Kysymykselle vain hymisteltiin. Sitä ei kuultu.

Miksi ei kuultu? Miksi ”hulluja” ei kuunnella tällaisissa kysymyksissä, jotka liittyvät vielä suoraan heidän olosuhteisiinsa? Kysymyksen esittäjälle tehty diagnoosi: rajatilapersoonallisuus. Se oli siis se, mikä hänestä oli ”ymmärretty”. Tämän ymmärryksen valossa potilaan kysymys nähtiin ja kuultiin ja sille oli selitys: Tyypillistä rajatilapersoonallisuudelle on se, että hän esim. asettaa kyseenalaiseksi mielisairaalakäytännöt. Toisin sanoen kysymys oli oire, se oli merkki ”hulluudesta” ja se vain vahvisti käsitystä, se todisti diagnosin oikeaksi.

Näin siis ymmärrys estää kuulemasta kysymyksiä, estää näkemästä ongelmaa, estää kuulemasta toisen näkökulmaa. Sympatia, toisen ymmärtäminen, joka lähtee liikkeelle pelosta, on nyt muuttunut muuksi: varmuudeksi omasta totuudesta.

Kysymyksiä, aiheita, joita voimme ottaa esiin, on taas monia. Mutta minua ei välttämättä kiinnosta, onko ymmärryksen alkuperäinen syy pelko, vaan se, miten monilla tavoilla ymmärrys ja pelko liittyvät yhteen. Ja ennen kaikkea: millaisia esteitä se luo, millaista kuuroutta, millaista sokeutta. Eli kyse on paradoksista: Miksi ymmärrys luo niin paljon sokeutta?

Luovuus ja vastarinta

Miten luovuus ja vastarinta liittyvät yhteen? Mitä yleensä on luovuus tai mitä vastarinta? En ole ainoa, joka liittää nämä aiheet yhteen. Mutta en yritä esitellä kaikkia mahdollisia vastarinnan tai luovuuden kysymyksiä käsitelleitä ajattelijoita. Yritän sen sijaan osoittaa, edes puutteellisesti, että näillä kysymyksillä on jotain tekemistä toistensa kanssa.

Mihin tarvitaan vastarintaa? Vastarinta viittaa siihen, että olemme vallankäyttötilanteessa. Valtasuhteet ovat jotain, jota ilman on vaikea kuvitella maailmaa. Tuskin se on edes tarpeellista. Olen sanonut monta kertaa, että valta ei sinällään ole paha asia; se voi tuottaa hyviä, toivottavia asioita. Mutta valtasuhteet voivat jäykistyä, muttua liian muuttumattomiksi, sellaisiksi ettei niitä voi kyseenalaistaa tai muuttaa. Sellaisena tilanne on ”sietämätön” niin kuin sanoisi Michel Foucault, joka ”varasti” sanan yhdeltä hänen vaikuttaneelta ajattelijalta, Maurice Blanchot´lta.

Jäykistyminen tuo mieleen tsekkiläisen kirjailijan Bohumil Hrabalin. Hän sanoi, että ainoa vastenmielinen ja inhottava asia on jäykistyneet, kalkkeutuneet muodot. Samassa yhteydessä hän totesi, että niitä vastaan kapinoidaan ei vain yksilöllisellä, vaan myös kollektiivisella tasolla, ja tämän kapinan kautta nuorennutaan, uudistutaan. Vastarinta on juuri tätä kapinaa: jäykistyneitä muotoja vastaan suunnattua taistelua. Joskus se saa väkivaltaisia muotoja, pakollisesti väkivaltaisia muotoja niin kuin vaikka ranskalaisten vastarinta miehityksen aikana.

Miten luovuus liittyy tähän? Vastarinta ei saa pelkästään, yksinkertaisesti kielteistä ilmaisua. Se ei ole pelkästään sitä, että jotkut sanovat ”ei”. Luovuus, uusien, uudistuneiden muotojen saattaminen elämään, on jäykistyneen murtamista; luovuuteen liittyy tuho, hajottaminen. Mutta se on muutakin niin kuin myös vastarinta.

Aloitimme ”valtasuhteista”. Jos valtasuhde voi muuttua, se muuttuu keksinnän, luovuuden, osallistumisen kautta. Ihminen osallistuu tilanteeseen, yrittää muuttaa tilannetta, tuoda peliin uusia elementtejä, uusia sääntöjä, joskus esim. uusia osaanottajia. Joskus pelin osaanottajat on selvästi määritelty: tähän tai tuohon peliin voivat osallistua vain henkilöt A ja B. Jos siihen tuodaan henkilö C, se muuttaa tilannetta, sekoittaa, muuttaa sääntöjä. Tämä on luovuutta, uuden luomista. Ja se voi muuttaa valtasuhteet. Eli näin konkreettisesti vastarinta ja luominen liittyvät yhteen.

Vastarinnasta voisi puhua toisinkin, vähän abstaktimmin. On olemassa erilaisia voimia, jotka yrittävät vaikuttaa meihin. Jos nämä voimat ovat tuhoisia, meidän on hyvä syy tehdä vastarintaa. Miten sitä vastarintaa sitten tehdään? Vastaamalla toisen voiman avulla. Mistä se voima tulee, syntyy? Se synnytetään, se luodaan. Vastarintaa ei ole ilman luovuutta. Se on siis väitteeni.

Mutta vastarinta – jos määritellään tilanteen muuttamiseksi, yritykseksi muuttaa sitä – se on määritelmällisesti luovuutta.

Kaiken tämän tarkoitus on nostaa esiin erilaisia kysymyksiä, ei suinkaan luoda mitään teoriaa. Mihin tarvitsemme vastarintaa? Missä on luovuutta? Mistä sitä saisi lisää?

Mielikuvitus ja moraali

Mielikuvitus on tuomittu moraalisesti vaarallisena. Näin oli 1800-luvun alussa, kun psykiatria kehittyi. Hulluuden, mielisairauden syynä saatettiin pitää romaanien lukemista. Tämä ei ollut uutta todellisuudessa. Jo Rooman aikana oli lääkäreitä ja filosofeja, jotka varoittivat mielikuvien, varsinkin eroottisten mielikuvien, vaikutuksista, niiden voiman ajateltiin saavan ihmisen tolaltaan, tasapainosta. Näissä stoalaisissa käsityksissä on tiettyä sukulaisuutta nykyaikaiseen ajatteluun. Stoalaisten käsitys siitä, että meitä häiritsee käsitys asiasta, ei itse asia, on hyvin samantapainen kuin nykyaikaisen kognitiivisen psykologian kuva ihmismielen tilanteesta.

Mielikuvitus on siis tuomittu; se on ollut moraalin vihollinen. Kaikki eivät ole samaa mieltä. Yksi esimerkki Percy Shelley (1792-1822, Englanti): A Defense of Poetry - Runouden puolustus. Shelleyn tekstissä runous määritellään aluksi (väljästi) ”mielikuvituksen ilmaukseksi”. Ja mielikuvitus ei ole mitään moraalitonta, vaan pikemminkin moraalin tae: runoilija voi sen avulla tehdä ihmisten iloista ja suruista omiaan.

Toinen esimerkki William Blake (1757-1827 Englanti). Hänelle mielikuvitus oli kaikki: se oli oli muotoaluovaa energiaa, ja energia oli ”ikuista nautintoa”. Nämä ovat kiehtovia näkymiä mielikuvituksen historiaan. Tämähän oli se kulturaalinen mielikuvituksen kliimaksi, joka vieläkin vaikuttaa heijastusvaikutuksina, mutta jota vielä myös hävetään: huipennuksen nimi on Romantiikka.

Oma moraalini - jos sellaisesta voi puhua - on kysymisen ja uteliaisuuden moraalia. Kysyn mitä tapahtuu. Olen utelias, ja uteliaisuus tekee elämästä elämisen arvoista. Ja kysymys siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, on etiikan kysymys. Miten tämä suhtautuu kysymykseen mielikuvituksesta?

Tahtoisin, että mielikuvitus olisi laajempi, mutta sen takia, että näkisin paremmin, hahmottaisin todellisuuden paremmin, pääsisin käsiksi siihen. Realistin, ei romantikon moraali. Lopulta kysymys on myös siitä, minne mielikuvitus vie. Se voi viedä pois todellisuudesta tai se voi viedä sitä lähemmäksi.

Eli näin monimutkaisen ja kiemurtelevan johdannon jälkeen pääsen ongelmaan, joka ihmetyttää minua välillä. On ihmisiä, jotka pakenevat todellisuutta, tekevät kaikkensa paetakseen sitä. Tunnen jopa ihmisen, joka sanoo olevansa eskapismin harjoittaja. (Termi syntyi 1930-luvulla Englannissa viitaten arkitodellisuudesta pakenemiseen)

Kysymys on hankala tai monimutkainen. Se ei ilmene vain elokuvien ja videopelien harrastamisena. Kaikessa, kaikkialla, näkee jonkunasteista todellisuuspakoa, todellisuuden aspektien ignoroimista: yritetään olla välittämättä, väistetään, vältellään, torjutaan luota, yritetään unohtaa. Mielikuvitus voi auttaa tässä paossa. Mutta mielikuvitus voi päästää minut toisen kenkiin, auttaa näkemään todellisuuden paremmin. Kyse ei ole koskaan mielikuvituksen hyvyydestä tai pahuudesta, vaan siitä, miten käytämme sitä. Kysymys kuuluu, miten tehdä mielikuvituksesta hyve.

Tila ja paikka

Pohjalla, taustalla, inspiraation lähteenä Pauline von Bonsdorffin The Human Habitat. Se on teos, joka kertoo ”ihmisen asuttamasta alueesta”, sen kokijoista, sen esteettisistä kokijoista lähtökohtana ennen kaikkea fenomenologinen filosofia, mm. Merleau-Ponty. Teos kasvaa tyypillisen fenomenologisen filosofian ohi pyrkimällä luomaan aksiologisia eli arvofilosofisia näkökulmia. Mutta en voi esitellä koko teosta ja pyydän, ettei kukaan syytä von Bonsdorffia ajatuksistani.

Alkuhuomautuksena todettakoon ”habitat” (alue) sanalla on latinalainen juuri ”habitar”, josta tulevat mm. sanat habitus ja englannin habit. Ainakin Heideggerin ajattelussa ihmisen oleminen, ihmisen olemisen tapa, on ”täällä olemista”, ”maailmassa olemista” ja se on jonkun paikan asuttamista. Toisin sanoen kysymys on hyvin syvällinen tai sanoisinko tässä kysymyksessä sekoittuvat kaikki: oleminen, eläminen, asuminen, tapa ja tavan kautta minuus jne. Olemme helposti vaarassa sekoittaa kaiken mahdollisen, vaikka voi olla, että olemme löytämässä merkityksellisiä yhteyksiä asioiden välille.

Pauline von Bonsdorff kuvaa ympäristön kokijan ruumiillisena olentona. Hän, kokija, on maailmassa (Heidegger) ja siis hän on ”maailmaa kohti”, mutta hän on myös maailmaa kohti tietyssä tilanteessa (tässä lähteenä Levinas). Tällainen lähtökohta tuo tutkimukseen, ajatteluun, konkreettisuutta. Kyse ei ole abstahoidusta kokijasta, vaan lihallisesta olennosta.

Kirja puhuu mm. atmosfääristä, tunnelmasta. Paikan tunnelma koetaan hyvin subjektiivisesti; tunnelma on jotain, minkä asiosta paikka muistetaan. Se on paikan henki – tai ainakin se liittyy siihen kiinteästi.

Bonsdorffin ajattelu ei silti valmistele ”paluuta kotiin” niin kuin monessa ajattelussa tehdään, sillä filosofeja riivaa usein nostalgia ja he etsivät suojapaikkaa, kotia, paikkaa missä he pääsevät ajattelun levottomuudesta. Viitaten Christine Boyerin ja Richard Sennettin tutkimuksiin B sanoo, että kodinpalvonta, kotiin liittyvä kultti (ajatus kodista ainoana mihin ihminen kuuluu) lisää maan ja kaupunkien tuhoa. Bonsdorff ajattelee, että ihmisen paikan ei tarvitse edellyttää jatkuvuutta niin kuin ajatus kodista. Siksi hän ei käytä sanaa home, vaan recess, sopukka (joka tarkoittaa myös lahdelmaa, syvennystä, onkaloa seinämässä jne). Termi on joustavampi, vaikka abstraktimpi. Ihminen tarvitsee kiinnityspaikkoja, mutta sen ei tarvitse olla paikka missä ihminen nukkuu.

Minä tekisin tämän kaiken pohjalta laihoja omia huomioitani. Etsimme paikkaa (emme ehkä samalla tavalla kuin kissa tai koira, vaikkemme myöskään niin eri tavalla), mutta koemme tilan ja paikan – ja erilaiset paikkakokemukset voivat olla hyvin mielenkiintoisia. On esimerkiksi heterotopioita (Foucault´n t termi ”eripaikka” vastakohtana utopialle, joka on ei-paikka, paikka joka ei ole olemassa): ne ovat kynnyksiä, välitiloja... On kriisi-heterotopioita (sairaalat), siirtymävaiheisiin tai initaatioon liittyviä (kasarmit), puhdistumiseen liittyviä hammamit, sauna.

Mutta sanoakseni jotain kriittistä: monet paikat määrittelevät meidät heti kun astumme niihin. On vankiloita ja on vankiloita, jotka eivät sitä virallisesti ole. Kaupat, varsinkin suuret, ovat sietämättömiä tiloja, jotka alentavat minut ja aliarvioivat älyäni. Näin koen.

Arkkitehdin pitäisi luoda tila, jossa voimme olla ilman määritelmää, aukaisee tilan jollekin mitä ei olla ennalta määritelty, määrätty tai ohjattu.

Paikka ja tila ovat kiinteästi yhteydessä meidän tapaan olla yhteydessä maailman kanssa: ne ovat medioita, väyliä, siltoja, ovia, materiaalista todellisuutta, jonka välityksellä olemme yhteydessä materiaaliseen todellisuuteen, ihmisiin, myös laajempaan todellisuuteen, siihen todellisuuteen, johon kurottaudumme.

Mitä paikkaa etsimme? Missä tilassa voimme hengittää? Nämä ovat kysymyksiä, jotka heitän nyt ilmaan, tähän tilaan. Voimme pohtia myös filosofiakahvilaa tilana, paikkana. Toisaalta on tämä annettu paikka, tila ja toisaalta se, että me luomme sitä, muokkaamme sitä toimintamme kautta. Me voimme muuttaa paikan sisäistä avaruutta.

Teeskentelijän muotokuva

Tämän aiheen taustalla on Mihail Bahtinin nuoruuden työ: Toiminnan filosofia. Teksti, joka hahmottelee teoriaa etiikasta, tarkemmin sanottuna eettisestä subjektista tai ihmisestä tekojensa vastuullisena subjektina, ihmisestä vastuullisena olentona.

Peruslähtökohta, perusajatus, on se, että moraalifilosofia on liian abstraktista ja että aihetta pitää lähestyä teon arkkitehtonisten pisteiden kautta. Nämä ”pisteet” ovat 1)minä itselle 2)minä toiselle 3)toinen minulle.

Mutta en nyt käsittele tätä enkä yritä selittää mitä Bahtin tarkoitti, vaan otan toisen kohdan tekstistä. Kohdan jossa Bahtin puhuu teeskentelystä. Hän ei tarkoittanut teeskentelijällä sitä mitä yleensä; kyseessä ei ole sellainen tilanne, missä joku esittää jotain muuta, esiintyy toisena, kätkeytyy naamion taakse. Bahtinin teeskentelijä on sellainen ihminen, joka väittää, ettei ”ole tässä”, väittää ettei ole vastuussa teoistaan, menee systeemin taakse, normien taakse. Tekstistä tulee voimakas vaikutelma, että Bahtin kuvaa byrokraattia. Hän tietenkin saattoi kuvata myös puolueikoneiston osaa, puolueihmistä, henkilöä, joka ”noudattaa puolueen ohjelmaa ja määräyksiä”.

Yksi tapa kuvata teeskentelijää on todeta, että hän väittää, ettei ole missään, että hän toimii universaalien sääntöjen mukaan. Miksi tämä on teeskentelyä? Koska vastuun ottaminen, tuleminen vastuulliseksi, merkitsee sitä, että ihminen pystyy sanomaan ”minun täytyy” ja se on vastaus konkreettiselle ihmiselle, konkreettiseen tilanteeseen tai ympäristöön. ”Minun täytyy” –lausetta tai sen sisältöä ei voi muuttaa universaaliksi laiksi.

Tämä ajatus ja kuvaus teeskentelijästä on saanut minut miettimään systeemejä ja myös erilaisia koneistoja (byrokratia) eri tavalla, eri näkökulmasta. Toisaalta ne näyttäytyvät moraalittomina (siis vastuuttomina), mutta ennen kaikkea pakopaikkoina ihmiselle, joka haluaa välttää vastuuta, vaikeita päätöksiä, valintoja, ajattelua. Onko tässä perimmäinen syy haluta yhdistyksiin, yhteyteen, järjestöön? Tuskin ne ovat ainoat syyt. Toivottavasti ei.

Mutta haluaisin pitäytyä otsikossa eli ”teeskentelijässä” itsessään, hänen muotokuvassaan. Haluan puhua tästä harmaasta, ei synkässä tai sadistisessa hahmossa, vaan harmaassa byrokraattiteeskentelijän hahmossa. Millaisia vibraatioita tämä hahmo nostaa esiin? Tuskin mitään. Hän on kuin Mihail Bulgakovin virkamies, joka on pelkkä puku; puvun alla ei ole ihmistä. Jonkun vaaran voimme silti aavistaa, arvata negatiivisuuden. Vaara on tietenkin siinä, että tällainen ”päättäjä” voi tehdä melkein mitä vaan, koska se ei koske häntä, se liity hänen henkilökohtaiseen vastuunottoon. Mutta katsoisin lähempää, jos ei nyt ihan sisältä tätä hahmoa. Millainen hänen elämänsä on?

Näkisin näin: Hän ei elä, osallistu elämään prosessina. Hänen elämässään on jotain mekaanista tai abstraktia. Hän rakentaa systeemiä tai tekee itsestään sen osaa. Systeemi tai systemaattisuus voi olla apu elämässä, väline, keino, mutta teeskentelijälle se on pakopaikka elämästä, sen jatkuvasta liikkuvuudesta, prosessinomaisuudesta.

Miten voitaisiin keksiä ulostie tällaisesta tilanteesta? Miten voisimme auttaa tätä ihmistä? Kysehän on moraalisesta ongelmasta. Hän ei ota vastuuta. Mutta moraalisaarnat eivät auta. Uskon, että ihminen voi muuttua, mutta tuskin saarnan avulla. Hänet pitäisi saada kokemaan jotain, kokemaan elämä, kokemaan ettei systeemi pelasta. Hänet pitäisi saada nauramaan tai itkemään. Abstrakti filosofia ei häntä pelasta; hän onnistuu aina luomaan siitäkin suojapaikan, alibin niin kuin Bahtin sanoo. Taide voisi auttaa. Ehkä. Joissakin tapauksissa. Taiteessa on voimaa: se panee kokemaan. Mutta sekään ei ole mikään tae. Sekin jo tiedetään.

Tunnistatteko teeskentelijän hahmon? Onko heitä olemassa vai puhuuko Bahtin vain omasta ajastaan, omasta maastaan (Neuvostoliitto)? Voisiko heitä auttaa? Mikä panee meidät kokemaan asioita? Mikä saisi ihmisen kokemaan, että hän on tässä ja nyt omana itsenään vastuullinen teoistaan?

Roolit

Roolit liittyvät erilaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin. On äidin rooli, joka liittyy äidin tehtäviin jne. Ne eivät ole siis yksinkertaisesti vain jotain naamioita. Me emme vain yksinkertaisesti esitä jotain. Ne eivät ole siis syntyneet turhaan, jonain negatiivisena. Silti rooleihin liittyy paljon ongelmia.

Kaikki ovat kokeneet jonkun roolin raskaana taakkana tai huomanneet, että yhden roolin vetäminen tukahduttaa muita elämän mahdollisuuksia. Kun vedän kyynikon roolia, ihmiset alkavat odottaa, että vedän sitä jatkossakin ja saatan alkaa tukahduttaa muita ekspressiivisiä mahdollisuuksia.

Marcus Aurelius, keisari, stoalainen, kirjoitti: Ei saisi samastua vallanpitäjän rooliin. Tämä lause on merkittävimpiä filosofisia lauseita, joita tunnen (muutaman). Luulisi, ettei siinä ole mitään analysoitavaa. Mutta siinä on monta asiaa.

1) Marcus Aureliuksen huomio liittyy kysymykseen hybriksestä, liiallisesta ylpeydestä, esim. vallanpitäjän uskosta että hän on jumala joka voi päättää kaikesta. 2) Lause on syntynyt olosuhteissa, joissa ihmisen status ei enää määritellyt ihmisen elämää, hänen kohtaloaan. Ihminen ei siis enää samastunut kokonaan statukseensa tai rooliinsa. Maailma oli muuttunut epävarmaksi. Status ei taannut kaikkea ja se oli muuttunut pelkäksi rooliksi, joka voidaan myös ottaa pois. Lause on siis epävarman ajan lause. Jotkut vastasivat omalla toiminnallaan epävarmuuteen korostaen statusta, rooliaan. Marcus Aureliuksen aika oli statussymbolien suhteen vähintää yhtä näkyvä kuin nykyaika.3)Lisäksi kiinnittäisin huomiota vielä ”samastumiseen”, kysymykseen siitä, millainen meidän suhde rooleihimme pitäisi olla. Meillä on erilaisia rooleja ja tehtäviä, mutta me emme Marcus Aureliuksen mukaan saisi samastua näihin rooleihin.

Vallanpitäjän rooliin samastumisessa on tietenkin hybriksen vaara. Joissakin muissa rooleissa joku toinen. Yksi asia, johon haluan kiinnittää huomiota on se, että ihmiset alkavat helposti pelkistää elämäänsä, elämään vain yhdessä roolissa. Puhuisin moninaisuuden puolesta. En siis sano, ettei saa olla rooleja, vaan että niitä pitää olla enemmän (tai paljon). Miksi se on hedelmällistä? Siksi, että yritysjohtaja, jonka elämässä on muutakin kuin yritys näkee elämää laajemmin ja se auttaa häntä katsomaan avarammin, kun hän tekee päätöksiä. Äiti, joka ei ole pelkästään äiti, pystyy olemaan parempi äiti, koska hän tietää elämästä enemmän kuin pelkkänä äitinä.

Mutta vaikka puhunkin nyt roolien puolesta tai tarkemmin ehdotan, että luomme oikeanlaisen suhteen rooleihin, niihin liittyy triviaali vaara, joka tiedostetaan hyvin. Rooleja esitetään. Kun esitämme, voimme mahdollisesti teeskennellä eli emme tuo esiin ”aitoa minää”. Tähän saakka tiedostetaan hyvin.

Minä en tiedä, onko mitään aitoa minää olemassa, mutta sitä etsitään. Kun sitä etsitään, minään, itseen, suhtaudutaan olemuksena, jonain annettuna aitona minänä, joka kätkeytyy roolien taakse. Sanoisin, että kun tiedämme, löydämme jotain, aina myös unohdamme jotain. Me unohdamme luoda itsemme. Itse voi olla luomisen, keksinnän kohde, muokkauksen kohde ainakin yhtä paljon kuin tiedostamisen ja etsinnän kohde. Toisin sanoen rooleihin tai tarkemmin ideaan rooleista liittyy sellainen vaara, että emme suhtaudu luovasti.

Opettajat ja oppilaat

Claudio Magrisilla on kirjoitus, jonka otsikon voisi kääntää ”Opettajat ja oppilaat”. Teema liittyy aikaisemmin käsiteltyyn kysymykseen kasvattamisesta, mutta nyt huomion kohteena on tietty suhde, opettajan ja oppilaan suhde, ei kasvattaminen yleensä ja yleisesti.

Magrisin kirjoitus keskittyy paljon otsikosta huolimatta opettajan hahmoon ja se hahmottelee kuvaa todellisesta opettajasta voisi sanoa hyvin laaja-alaisessa, avarakatseisessa hengessä. Magrisille todellinen opettaja on sellainen, joka omista vakaumuksistaan huolimatta ei niitä syötä oppilaalleen; hän ei halua kopioita itsestään, vaan sitä, että oppilas olisi itsenäinen, löytäisi oman tiensä, kykenisi kulkemaan omalla tiellään.

Tämä ongelma, kysymys todellisesta opettajasta, on ollut elävä kysymys filosofiassa alusta, Sokrateesta lähtien. Sokrates oli suuri opettaja, joka ei opettanut mitään, kysyi vain kysymyksiä, auttoi kuulijoitaan näkemään, etteivät he tiedä mitään. Mutta Magrisin opettaja, todellinen opettaja, ei ole Sokrates, pieni Sokrates, joku joka luulee olevansa Sokrates, päinvastoin. Opettaja on vain sellainen henkilö, joka ei ole tarkoitettu opettajaksi tai ohjelmoitu opettajaksi. Jos hän yrittäisi olla Sokrates, hän olisi pateettinen.

Magris sanoo, että todellinen opettaja on pikemminkin yksi Sokrateen kuulijoista, oppilaista, jotka lopulta tuntevat, kokevat, että he ovat olleet väärässä, mutta samalla lähtevät rikastuneina. Magris kirjoittaa: ”Osata olla oppilas ja jatkaa oppilaana ei ole vähäinen asia; se on melkein kuin olisi jo opettaja, maestro.”

Kaunis kirjoitus ja arvokkaita ajatuksia. Siinä on jotain, jonka helposti tuntee kadotetuksi maailmaksi, kadotetuiksi arvoiksi. Tällainen tunne syntyy usein Magrisia lukiessa. Hän on tässä ajassa kiinni, mutta hänessä on sellaista humanismia, avaruutta, lempeyttä, jotka eivät sovi tähän aikaan.

Mutta oli miten oli, minä tartun nyt näihin hahmoihin, opettajaan ja oppilaaseen. Jos opettaja ajattelee, että oppilaan tulee kulkea omalla tiellään, hän ei edes halua, että oppilas olisi aina, ikuisesti, oppilas, vaan lähtisi tälle tielleen, pettäisi opettajan. Näin suunnilleen kirjoitti Nietzsche, joka ei ollut yhtä lempeä luonne kuin Magris tai ainakin ilmaisi itseään kovemmin, rajummin, väkivaltaisemmin.

”Osata olla oppilas.” Mitä se tosiaan merkitsee? Kuuntelemista, kykyä kuunnella, vastaanottaa, mutta myös rohkeutta ajatella itse, etsintää, halua ottaa esimerkki vastaan, mutta ei sitä, että hän matkisi, vaan menisi omalle tielleen. Nähdäkseni siis todellisen opettajan ja hyvän oppilaan hahmot – sellaisina kuin ne tässä piirtyvät esiin – todistavat sen puolesta, että yksilöllisyyttä pitäisi kunnioittaa, ettei ole olemassa tietä, koska ei ole yhtä ainoaa tietä.

Mutta katsomalla muualle kuin näihin hahmoihin, voimme yrittää kaivaa esiin mielenkiintoisia asioita. Katsoisin nimittäin tätä paria ”suhteena” eli tutkisin yhteyttä, niitä lankoja, joita opettaja ja oppilas luovat välilleen. Jotakin liikkuu heidän välissään. Syntyy erilaisia sähkömagneettisia kenttiä, heidän välillään liikkuu signaaleja, merkkejä, mitä tahansa. Taito luoda näitä yhteyksiä, taito luoda tämä suhde on mielenkiintoinen asia. En tiedä (en ole varma), opetetaanko tätä taitoa missään.

Jokatapauksessa olen varma (omien kokemusteni takia), että nämä opettaja-oppilas-suhteet ovat joskus paljon merkityksellisempiä kuin itse opetettu asia. Opettajat, jotka ovat minua yllyttäneet ja minuun ovat uskoneet, näyttäneet miten maailmasta ja asioista voi löytää vivahteita, opettajat jotka ovat menneet omalla tiellään, antaneet minun olla oma itseni, kulkea omalla tielläni – kaikki he ovat olleet minulle merkityksellisiä. Olen saattanut olla huono oppilas, olen unohtanut monet opetukset, mutta osaan silti arvostaa joitakin näistä ”maestroista”. Sekin on kai jotain.

Luoda hedelmällinen suhde, se on päämäärä tässä. Millaisia taitoja se vaatii? Mitä se vaatii ihmiseltä, millaista olemisen tapaa eli eetosta, millaista harjoitusta, millaisia hyveitä? Tämäntapaisista asioista haluaisin keskustella, esimerkiksi.

Karnevaalin filosofia, filosofian karnevaali

Karnevaali on ylösalaisin käännetty maailma: narrista tai hullusta tulee kuningas. Karnevaalin kuvasto on rikasta: se on kulkue, jossa kulkee hulluja, eläinten ja ihmisten sekoituksia, kuolema kulkee mukana, ihmiset nauravat, tanssivat.

Karnevaali on ikivanha ilmiö, mutta ensimmäinen todellinen karnevaalin filosofian luoja oli Mihail Bahtin (1895-1975). Mihail Bahtin näki karnevaalissa energiaa, joka tuhoaa ja luo yhtäaikaa, päästää irti hierarkioista, virallisesta totuudesta, vakavuudesta, auktoriteettien auktoriteetista, voittaa pelon jne. Mutta vaikka hän luo karnevaalin filosofian, se ei ole täysin koherentti tai käsitteet ja kuvaukset vaihtelevat. Se ei ole silti heikkous Bahtinin ajattelussa, vaan karnevaalin luonteen mukainen: esiin tulee monia ääniä, kuvien rikkaus, puheiden monimerkityksisyys. Karnevaali näyttäytyy tulemisen, muutoksen ja uudistumisen juhlana.

Naurulla on huomionarvoinen asema. Bahtin puhuu iloisesta totuudesta ja hän sanoo, että jotkut maailman aspektit voi tavoittaa vain naurun kautta. Ilo ja nauru liittyvät totuuteen, tietoon; siihen liittyy jopa tieto-opillisia väittämiä. Tietävä ihminen ei olekaan enää kylmä, järkevä, tunteidensa herra, vaan vain iloinen tavoittaa jotain asioita.

Karnevaalia on myös arvosteltu. On sanottu, että se (tapahtumana ja rituaalina) vain vahvistaa yhteiskunnan luokkajakoa ja hierarkiaa. Kerran vuodessa orjat saavat olla kuninkaita, mutta sitten palataan järjestykseen. Tämä kritiikki ei poista Bahtinin ajattelun perusvoimaa. Bahtin ei puhu karnevaalista onnistuneena vallankumouksena, vaan ”luovana voimana”, ”energiana”, erityisenä herkkyytenä ja tajuna maailman muuttuvuudesta.

Karnevaali ja karnevaalin filosofia ovat vaikuttaneet paljon kirjallisuudentutkimukseen ja tietenkin myös folkloristiikkaan, kansanperinteiden tutkimukseen. Tässä minua kiinnostaa nyt filosofia ja kysymys, voisiko filosofia olla karnevaalia.

Eli toisaalta voimme keskustella karnevaalista, mutta myös filosofiasta karnevaalina. Mitä olisi filosofian karnevaali? Ajattelua, joka juhlii muutosta, tulemista. Karnevaalissa ihmisten väliset suhteet muuttuvat: hierarkiat kaatuvat, ja toisistaan erilliset ihmiset pääsevät yhteyteen, luovat epätodennäköisiä yhdistelmiä, harvinaisia liittoja. Ehkä tämä olisi myös ajattelun, filosofian tehtävä tänään: muuttaa jotain.

Bahtinin kuvaamassa karnevaalin maailmassa ei ole vielä mitään valmista, viimeistä sanaa ei olla sanottu. Tämä on otollinen pohja ajattelulle. Mitä merkitystä ajattelulla olisi muuten? Mutta millaisia piirteitä karnevaaliksi muuttuva filosofia voi saada? En haluaisi sitä etukäteen määritellä; haluaisin nähdä sen: iloisemman filosofian, joka tähtää metamorfoosiin ja ajattelijan, joka myöntää elämän konkreettiset puolet, myös ruumiin (päinvastoin kuin usein filosofian traditiossa, missä muistetaan vain pää ja järki.)

Keskustelu, kysymykset, kommentit huomiot ovat meidän lähtökohta. Voiko tällaisen periaatteen hyväksyä johtoajatukseksi kahvilaistuntoja varten? Uskotteko että karnevaalia voi synnyttää? Olemmeko liian protestantteja? Liian vakavia?