Autoaffektio

Autoaffektio, sana jonka voisi yrittää kääntää (kömpelyyttä välttelemättä) ”itsevaikutukseksi” tai ”itseensä vaikuttamiseksi”, koska termin alkuosa ”auto” tarkoittaa ”itseä” ja ”affektio” puolestaan merkitsee tilaa, jossa jokin on tullut vaikutuksen kohteeksi. ”Affektio” juontuu latinan sanasta ”afficere”, vaikuttaa. Termi autoaffektio on ollut tärkeä, hyvin paljon kommentoitu käsite siitä lähtien, kun Immanuel Kant käytti sitä puhuessaan subjektista ja ajasta.

Käsite liittyy kiinteästi kysymykseen subjektista. Subjekti on paljon käytetty käsite varsinkin eurooppalaisssa filosofiassa; se on olio, jolla on jotain subjektiivisia kokemuksia tai on suhteessa johonkin toiseen entiteettiin, objektiin, esim. havaitsemisen kautta (subjekti on siis tiedon ja kokemuksen subjekti, myös esteettinen havainnoitsija). Keskustelu subjektin luonteesta liittyy kysymyksiin minästä ja subjektin autonomisuudesta, myös subjektin vastuullisuudesta (kysymykset oikeussubjektista ja eettisestä subjektista).

David Hume oli sanonut, että minä on vain aistimusten kimppu. Mutta tästä seurasi kysymys: Miten tämä aistimusten virta koetaan joksikin yhtenäiseksi minäksi? Tähän yritti Kant antaa vastauksen. Autoaffektion idea on seuraavanlainen. On olemassa ulkoisia affektioita, vaikutuksia, joiden ansiosta meille syntyy käsitys fyysisistä esineistä maailmassa. Jonkin asian tiedostaminen, tietäminen että jokin esine on olemassa, on mahdollista vain tämän affektion ja siis sensibiliteetin, vastaanottokyvyn ansiosta. Myöskään minä (minuus, empiirinen minä) ei ole poikkeus. Jotta se voisi tietää itsestään, jotta sillä voisi olla intuitio itsestään, sen täytyy käsittää itsensä ilmiönä. Se on mahdollista vain, jos minä asettuu itsensä eteen itseensä kohdistuneen vaikutuksen avulla. Tätä Kant kutsuu autoaffektioksi. Hän samastaa sen myös aktiin, jossa ihminen ohjaa huomion itseensä. Autoaffektio on olennainen osa subjektin tai subjektiviteetin rakennetta.

Tähän liittyy paradoksi. Kant sanoo: ”Meidän täytyy toimia suhteessa itseemme passiivisena.” Oman itsen täytyy olla passiivinen. Mitä tämä merkitsee? Passiivisuus ei merkitse vain vastaanottamista (niin kuin silloin, kun joku ulkopuolinen voima vaikuttaa meihin). Kaikki tapahtuu subjektin sisällä; passiivinen subjekti on aktiivinen suhteessa omaan passiivisuuteensa. Agamben vertaa vastaanottamista filmiin, jolle taltioituu kuva ja sanoo, että passiivisuus on muuta: siinä joku kokee aktiivisesti oman passiivisuutensa ja kokija on oman vastaanottavaisuutensa vaikuttama. Silloin ihmisen passiivisuus liikuttaa häntä, se aiheuttaa hänelle jonkun tunteen. Esimerkki on häpeä, josta Agamben puhuu kommentoidessaan Kantia.

Kant puhuu ajasta puhuessaan autoaffektiosta, käytännöllisesti katsoen samastaa ne. Myös Heidegger korostaa tätä puhuessaan Kantin ajattelusta ja autoaffektiosta: Ihminen ikään kuin katsoo itseään etääntyen samalla itsestään, katsoen samalla taaksepäin. Tällainen kompleksinen ele, ja ajallinen ulottuvuus mahdollistavat sen, mitä voisi sanoa omaksi itseksi.

Deleuze, äärimmäisen epäkantilainen filosofi, tarttuu tähän samaan käsitteeseen kirjassaan Foucault´sta. Kun F puhui omasta itsestä, subjektin muodostumisesta, siinä on kyse siitä, että voima vaikuttaa itseensä, ja D sanoo, että tämän vaikuttamisen nimi on muisti.

F teki genealogisia, historiallisia töitä; hänen työnsä oli kriittistä historiaa, mutta ne eivät olleet vain tarinoita menneisyydestä, vaan ajattelua, joka on subjektivaation muodostamista, muodostumista – se on tapa, jolla ajattelu asettuu suhteeseen itsensä kanssa, vaikuttaa itseensä, siis muuttaa itseään rakentaen näin olemassaolon (olemassaolon vapautena). Filosofoiminen ja kirjoittaminen on tässä tapauksessa työtä, joka mahdollistaa vapauden, antaa vapauden kokemuksen.

Tämän aivan liian lyhyen, tuskallisen teknisen johdannon tarkoitus on päästä kiinni hyvin konkreettiseen asiaan. Itse ei ole mikään substanssi, aines, vaan muoto, se on prosessi, jossa vaikutan itseeni. Tämä vaikuttaminen ei ole aina ja kaikkialla samanlaista. Subjektin suhde itseen ei välttämättä ole identiteettisuhde. Mutta kaikkein tärkein tulee tässä: subjektissa ei ole mitään essentiaa, olemusta eikä siis mitään luontoa tai kohtaloa: siinä on vapautta; se muotoutuu vapaudessa ja vapaudesta.

Kysymys, jonka haluan ottaa esiin, liittyy epäsuorasti tähän: Jos ja kun ajatus vaikuttaa, ja vaikutan itseeni, eikö suuri, vaikea työ ole tarkastaa, miten vaikutan. Mitä teen itselleni? Kysymys ei kuulosta filosofiselta. Ehkä tämä autoaffektion käsite osoittaa, että kysymys on äärimmäisen kompleksinen: siinä sekoittuvat kysymykset muistista ja unohduksesta. Ajattelun tehtävä on kysyä, mitä olemme tekemässä ja sen tehtävä on myös itsekritiikki; on kysyttävä, mitä ajattelu tekee, miten ajattelemme ja yrittää etsiä tietä ulos toisenlaiseen ajatteluun.