Arvot ja arvonanto

Arvot eivät putoa kuusta tai puusta. Ne syntyvät meistä, teoistamme, toiminnastamme. Jokin ikivanha arvo – vaikka rakkaus – on vain sanoja, ellei jotain tapahdu todella, oikeassa elämässä. Meidän välillä syntyy jotain ja sen kautta tajuamme, koemme jonkun asian, esimerkiksi rakkauden, arvon. Arvot luodaan, ne synnytetään, ne projisoidaan maailmaan, asioihin, ilmiöihin, ihmisiin. Arvot syntyvät arvonannosta.

1900-luvun alusta lähtien yksi kirjallisuuden teema on ollut arvojen romahdus, arvonalennus tai arvotyhjiö, myös kysymys nihilismistä ymmärrettynä se tunteeksi ja ajatukseksi siitä ettei mikään ole minkään arvoista eikä millään ole merkitystä. Nihilismiin on liittynyt aina tämä koominen puoli, että nihilisti kärsii arvottomuudesta todistaen paradoksaalisesti arvojen arvon puolesta: ilman arvoja kärsimme. Nihilisti kohottaa katsoo taivaaseen ja voivottaa: Taivas on tyhjä. Kukaan ei ole hänelle kertonut suurta uutista: Arvot eivät putoa kuusta tai puusta.

Meidän täytyy siis kohdistaa katse omaan toimintaamme, ei taivaaseen, jos etsimme arvoja, haluamme niitä keksiä. Jos ja kun arvofilosofian kysymys on kysymys siitä mikä on arvojen arvo, aikaisemman huomion radikaali, monia säikäyttävä seuraus on: Arvon arvo määräytyy siitä ”tahdosta”, joka arvottaa ja arvioi. Ei siis ole ei-empiiristä, transendentaalista periaatetta, joka määräisi arvon.

Tähän teemaan voi luoda monenlaisia näkökulmia, mutta tällä kertaa tartun sanaan ”arvonanto”. Mitä nihilisti on tehnyt, kun hänen arvonsa ovat kadonneet? Hän on harjoittanut halveksintaa, halventamista, väheksymistä, ylenkatsetta. Mitä on tehnyt se outo yksilö tai joukkio, joka keksii jonkun arvon – rakkauden, solidaarisuuden, hiljaisuuden? Tässä on annettu arvoa, on harjoitettu arvonantoa.

Kaikki kuulostaa hyvin yksinkertaiselta: joku antaa jollekin arvoa ja silloin aletaan nähdä siinä arvoa. Monimutkaisemmaksi tai kierommaksi arvojen maailman tekee se, että on myös nihilistisiä arvoja, jotka luodaan ylenkatseesta, halveksinnasta käsin – ei arvostaen, vaan halveksien, väheksyen. Mitä kaikkea ihmiset osaavatkaan väheksyä? Toisia ihmisiä, itseään, elämää. Jotkut moraaliset arvot ovat suoraa hyökkäystä elämää vastaan.

Teen siis eron halventavan ja arvostavan välillä. Voidaan ajatella, että luon näin eräänlaisen kriteerin tai standardin, jonka avulla arvioida arvoja. Mutta tämä kriteeri ei ole minun luoma; se on pelin sisäinen kriteeri. Se on periaate, joka arvioi arvoja sen mukaan, miten paljon ne lisäävät meidän mahdollisuuksiamme, kasvattavat meidän potentiaaliamme. Kun asetumme ulkopuolelle, oletamme ulkopuolisen kriteerin, emme arvioi, vaan tuomitsemme. Mitä tämä merkitsee? Sitä että ulkopuolinen tuomitsija ei arvioi elämän näkökulmasta; hän estää, rajoittaa, halventaa.

Onko tämä arvostaminen positiivisuutta, sitä niin kutsuttua posiitivista ajattelua? Arvostaminen on myönteisyyttä, se on myöntämistä: jatkuvan muutoksen, elämän ja sen virtaamisen myöntämistä, mutta sitä ei voi samastaa naiiviin tulkintaan positiivisuudesta. Naiivi tulkinta positiivisuudesta on sellainen, että aina ja kaikessa ollaan positiivisia. Arvostaminen puolestaan merkitsee elämän mahdollisuuksien lisäämistä, pyrkimystä hedelmällisyyteen, luovuuteen. Se vaatii myös kriittisyyttä, elämälle tuhoisien arvojen arvostelua, kamppailua niitä vastaan, niiden tuhoamista.

Kritiikin, kamppailun ja tuhoamisen tärkeyden arvostamisesta huolimatta korostan tänään jotain muuta... Korostan yksinkertaisesti arvostamisen merkitystä. Kun yritämme ymmärtää ja arvostaa meille itsemme vierasta kulttuuria, erilaista ihmistä, outoa kirjaa, me laajennamme itseämme, omia mahdollisuuksiamme, rikastamme elämäämme. Tämän päivän opetus tai varoitus on tämä: Varokaa halveksuntaanne.

Mistä haluan siis keskustella? Kun puhumme arvoista, meidän täytyy ymmärtää, etteivät ne ole annettuja eikä niiden tarvitse olla annettuja. Kun valitamme arvojen puutetta, älkäämme syyttäkö siitä nykynuorisoa tai aikaisempaa sukupolvea. Vähentäkäämme syyttämistä ja ylenkatsetta. Oletteko huomanneet joskus alkaneenne arvostaa jotain asiaa, jota ette aikaisemmin ole huomanneet arvostaa? Jos ette... Oletteko varmoja, että olette eläneet? Missä halveksimme liikaa? Miksi halvennamme?