Alkusanat: filosofian päätepysäkki

Olen yleensä brutaalin yksinkertainen, mutta tänään olen päättänyt olla pelkästään oikullisuuttani vähän niin kuin sofistinen, hienostunut tai hienosteleva... Kysymykset, keskustelunaiheet, joita ehdotan, ovat kuitenkin erittäin vakavia.

Ollakseni ironinen (mikä on usein hienostelun muoto) jo valmiiksi, aloitan kaikki väärästä päästä eli lopusta, filosofian päätepysäkistä. Maali, espanjaksi final, on mukana filosofian harjoittamisessa, vaikka sitä tahtoisi väistää ja välttää. Saksan sana Ende voi toimia valaisevampana valona. Ende tarkoitti Heideggerin mukaan alunperin samaa kuin ”paikka”, Ort: filosofian ”tähtäimessä” oleva paikka ja jotain, joka usein saavutetaan ”lopussa”; se ei ole päätepiste, vaan asuinpaikka, ethos. Tämä paikka, ethos, päätepysäkki, loppuvaihe, usein selkeyttää, ilmaisee selvemmin mitä tahdottiin sanoa. Usein on niin, että ajattelijoiden viimeiset työt ja teokset ovat aikaisempia tiiviimpiä ja selkeämpiä.

Kun puhumme lopusta, päätepysäkistä, filosofia näyttäytyy hitaana prosessina, joka ikään kuin kehittyy, kypsyy, tulee paremmaksi vuosien aikana. Mutta on toinen tapa lähestyä ”prosessia”: voidaan puhua alusta, kirjoittaa ”alkusanoja”. Tästä puhuu Agamben, joka kirjoittaa vain ”prologeja”. Hän sanoo, ettei filosofia tiedä vielä mitä tahtoo sanoa eikä vielä ole sanottu mitä tahdotaan sanoa.

Mutta ehkä tässä kaikessa on kyse ”filosofian lopusta” tai ehkä vielä enemmän ”filosofin lopusta” – siitä että filosofi tulee ei-filosofiksi. Tämä prosessi on nähdäkseni pelkästään positiivinen. Kun filosofista tulee ei-filosofi, hän siirtyy uudelle alueelle, uudelle kentälle, ja uusi materiaali voi tulla ajattelun, filosofian, alueeksi eli filosofian kenttä laajenee ei-filosofin kautta, hänen avullaan: kysymykset eivät ole vain enää niitä samoja, filosofia ei ole enää itseriittoista ja itseensä viittavaa ”diskurssia”. Olen puhunut aikaisemmin ”huonoista filosofeista”. Ehkä he ovat ei-filosofeja ja ehkä ei-filosofit ovat tulevaisuuden filosofeja.

Aloitin lopusta, filosofian päätepisteestä, mutta aloitin näin, jotta voisin ilmaista helpommin mistä haluan aloittaa. Kyse on aloittamisesta, alusta, uudelleen aloittamisesta. Emme välttämättä tiedä, minne meidän pitää mennä ja onko se, mitä teemme, enää nimitettävissä vanhoilla sanoilla; filosofia on vanha sana, jonka merkitys hämärtyy koko ajan. Emme tiedä, minne olemme menossa, mutta juuri se on mielenkiintoista, ja aloittaminen, alku tuntuu välttämättömältä ja nautittavalta, koska, niin uskon, sitä on elämä: aloittamista, uuden aloittamista, siis synnyttämistä, luomista.

Minua kiinnostaa – olen sen jo sanonut – transformaatiokokemus, tapahtuman näkeminen, tunteminen ja ajatteleminen sillä tavalla, että se muuttaa meitä. Tällaiseen kokemukseen liittyy hämmästys, hämmennys ja neuvottomuus. Emme enää tiedä mitä ajatella, miten toimia, mitä sanoa. Tällainen transformaatiokokemus, josta filosofoiminen voi tulla osaksi, ei synnytä varmuutta, vaan epävarmuutta, mutta opettaa elämään epävarmuudessa, nauttimaan siitä. Epävarmuus merkitsee, että olemme epävarmalla pohjalla emmekä tiedä minne olemme astumassa, mutta se ei tarkoita epävarmuutta suhteessa itseemme. Muutoksen, muuttumisen, oppimisen myötä opimme ehkä luottamaan itseemme, uskomaan itseemme.

Voi olla, ettemme tiedä, mitä filosofia todella tahtoo sanoa, mutta jo ennen sitä, ennen loppua, filosofia on varma jostain, uskoo itseensä ja omaan tehtäväänsä, jota se hoitaa usein hiukan sadistisesti. Filosofian tehtävä on nimittäin tehdä kipeää. Se on ajattelua, joka satuttaa: loukkaa ylpeyttä, vahingoittaa tyhmyyttä, halvaannuttaa dogmaattisuuden. Vasta kipeää tekevän hoidon jälkeen voimme aloittaa jotain uutta, aloittaa alusta.

Kaikki jo tietävät minun rakastavan enemmän runoiljoita kuin filosofeja. Tähänkin yhteyteen sopii siteerata René Charia. Char kirjoitti: ”Mikä ei tule maailmaan häiritsemään, ei ansaitse kärsivällisyyttä ja huomiota.”

Aloitan alusta... Aloitan daimonista, ”demonista”. Kreikkalaiset puhuvat runoudessaan ja filosofiassaan daimoneista, jotka olivat materiaalisen maailman ja jumalien väliin sijoittuvia olentoja. Sanan alkuperästä ei ole yksimielisyyttä. Joidenkin tulkintojen mukaan daimon merkitsi alunperin ”ruumiiden repijää”, mutta mahdollisesti myös ”valontuojaa”. Veijo Meri sanoo Sanojen synty –teoksessaan demonista: ”... paha henkiolento, palautuu kreikan sanaan daimon, jakelija, teonsanasta daiesthai, jakaa. Demoni on kohtalojen jakaja.” Oli sanan alkuperä mikä tahansa, daimon saattoi olla hyvä tai paha, tuhoisa tai synnyttävä. Sillä oli omalaatuinen merkitys kreikkalaisten spirituaalisessa elämässä. Sokrates kuunteli daimoniaan, antoi sen neuvoa itseään.

Kuvitelkaa... Tapahtuu sellaista, että daimon kysyy, vaikka se on kaikkea elämässä opittua vastaan: Mikä on elämäsi tarkoitus? Se on kauhea kysymys, koska siinä on tuntu, aavistus, että keksimme elämän mielettömyyden, sen merkityksettömyyden. Tämä sama kysymys on taustalla siinä Wittgensteinin kysymyksessä, joka minuun on tehnyt vaikutuksen: Mikä tekee elämästä elämisen arvoisen? Salakavala kysymys pitää sisällään mahdollisuuden elämän merkityksettömyydestä. Daimonin kysymys pakottaa meidät syvälle ja se pakottaa kohtaamaan daimonin, siis demonin: elämään demonin kanssa.

Daimon vetää meidät sukelluksiin, mutta omalta kohdaltani voin sanoa, että sama daimon kysyy myös: Onko tämä hedelmällistä? Tämä kysymys on testikysymys, koetinkivi, joka koettelee ajatuksen, ajatusten arvoa, arvioi arvojen arvoa. Onko tämä mitä teet ja ajattelet hedelmällistä siinä mikä tekee elämästä elämisen arvoista, mikä auttaa elämässä? Daimon – oma henkilökohtainen daimoni – ei siis ole tuhon tuoja. Se tuo tuskaa, mutta myös pelastaa, vetää sukelluksista omalla voimallaan.

Voimme keskustella alusta, aloittamisen tärkeydestä ja vaikeudesta, mutta myös filosofian päämäärästä, sen tehtävästä tai tehtävistä. Muotoilen näin: Mitä luulette tai uskotte filosofian tahtovan? Mitä te tahdotte filosofiasta? Mitä tahdotte filosofiakahvilasta?