Lapsuus

Niin kuin tiedätte, pidän yllätyksistä. Lapsuus on ehkä yllättävä aihe filosofikahvilan istuntoon. Mieleen voi tulla enintään Herakleitoksen kuuluisa leikkivä lapsi. Herakleitokselle aika oli leikkivä lapsi, joka tuhoaa ja synnyttää. Miksi lapsi? Siksi, että lapsi on viaton. Kukaan ei ole koskaan myöhemmin sanonut mitään syvällisempää: tuleminen, muutos on viatonta. Syyllistä ei tarvitse etsiä. En silti puhu Herakleitoksesta. Arvata saattaa jo, ettei lapsuus, josta puhun, ole ajanjakso elämässämme, vaan olemisen tapa tai prosessi.

Giorgio Agamben ja Gilles Deleuze puhuvat lapsuudesta luoden siitä erityisen käsitteen. Lapsuus ei ole negatiivinen alaikäisyyden tila, puutteellinen tila tai primitiivinen, esi-kielellinen tila, vaan tulemiseeen, muutokseen hyökkäys, ilmaantuminen. Maailma ei ole valmis, ja historia ei ole päättynyt. Jokin on vielä kesken, ja uusille kokemuksille on mahdollisuus.

Kasvatusfilosofian professori Fernando Barcenán kirjoitus El aprendizaje del comienzo kehittelee epäilemättä Agambenin ja Deleuze´n ajatuksia, käyttää niitä. Hän puhuu tapahtumasta ja kokemuksesta, oppimisesta kokemuksena, jossa me koemme, tunnemme sen mitä meille tapahtuu, vaikkemme osaisi edes käsitteellisesti sitä kuvata. Barcená liittää lapsuuden luovuuteen. Hän kirjoittaa: ”Voimme kuvitella ideaalisen lapsuuden, joka on meissä, koska kaikkein luovinta meissä on lapsuus...” Barcená ajattelee, että lapsuus on lupaus; se on lupaus uudesta alusta, uudelleen aloittamisen mahdollisuudesta.

Tällä idealla ei ole mitään tekemistä romanttisen ajatuksen kanssa lapsuuteen palaamisesta tai meidän sisäisen lapsen herättämisestä tai muun vastaavan kanssa. Idea on pikemminkin se, että me eläessämme olemme aina vähän lapsia, ei valmiita ja aloitamme aina jotain uutta, aloitamme alusta, kun teemme jotain, kun todella koemme jotain. Lapsuus merkitsee myös eräänlaista mahdollisuutta syntyä uudelleen. Vaikka kyseessä on ajatus, jonka mukaan lapsuus on meissä ja kuuluu meihin, se vaikuttaa joskus enemmän, joskus vähemmän. Mielestäni on esitettävä käytännöllinen kysymys: Miten voimme lisätä sen vaikutusta? Ja ehkä kysymys pitää muotoilla näin: Miten voimme luoda tilaa lapsuudelle meissä?

En usko resepteihin. Luultavasti edessä on kokeellinen, vaikea valmistautuminen. Kun esitin kysymyksen käyttäen ilmaisua ”luoda tilaa” annoin itselleni yhden suuntaviivan. En vain ruoki lapsuutta, annan sille tilaa. Tämä tuo mieleen Pierre Klossowskin merkillisen ja kiehtovan huomion, jonka hän teki, kun häneltä kysyttiin eksortismista, henkien manaamisesta. Klossowski totesi, että sielu ei ole sairas, koska siihen on mennyt henki. Pahan olon ja ahdistuksen syy on se, ettei sielu ole asuttava hengille. Meidän täytyy tehdä tehdä sielusta asuttava. Miten se tapahtuu? Miten sielusta tehdään asuttava lapsuudelle? Miten siitä tehdään riittävän tilava?

Koska lapsuus merkitsee uutta, uutuutta, uudelleen aloittamista, sitä estää vanha tai vielä tarkemmin sanottuna vanhaan takertuminen. Täytyy hävittää vanhaa tavaraa, myös vanhoja uskomuksia, joskus myös vanha identiteetti. Kun olemme vanhoissa määritelmissä kiinni, kun sanomme olevamme sitä ja tätä, emme anna uudelle mahdollisuutta. Sanoin alussa, että pidän yllätyksistä. Yksi syy pitää yllätyksistä on se, että ne avaavat eteen odottamattoman maailman, mahdollisuuden jota emme olleet osanneet kuvitella. Yllätys on vanhan uskomuksen tai ajattelutavan murtumista.

Meidän täytyy myös yllättää itsemme. Jos olemme itsemme määritelleet vanhoiksi ketuiksi, vanhoiksi kukoiksi tai vanhoiksi kanoiksi, mitään ei tapahdu. Yllättää itsensä on tehdä jotain muuta kuin vanha kettu tai vanha kukko tai vanha kana. Yllätys luo tilaa, koska se tekee maailmasta vähän keskeneräisemmän, meistä itsestämme hiukan vähemmän määriteltyjä. Yllätys kuuluu lapsuuteen, ja lapsuus on irtaantumista määritelmän orjuudesta.