torstai 29. marraskuuta 2012

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?

torstai 22. marraskuuta 2012

Ylpeys

(Bosch: Ylpeys)

Soberbia tai orgullo eli ylpeys on seitsemän pahimman synnin joukossa (termi espanjaksi on pecados capitales, ei pecados mortales). Ylpeys tulkitaan pöyhkeydeksi, omahyväisyydeksi, oman itsen nostamiseksi muiden yläpuolelle, siis itsensä liialliseksi arvostamiseksi.

Ylpeyden vastakohdaksi ajatellaan nöyryys, vaatimattomuus. Nursian Pyhä Benedictus (480-547) näki, että vaatimattomuus, nöyryys, merkitsee itsensä tuntemista viimeiseksi. Nöyryys oli hänelle kenen tahansa määräysten ottamista vastaan, omasta tahdosta luopumista. Eikä se ole vain omasta tahdosta luopumista, vaan myös sen tietämistä, että oma tahto on paha tahto.

Senecalla nimitti vielä oman tahdon kyvyttömyyttä tahtoa omaa vapauttaan tyhmyydeksi (stultitia). Aikaisemmin ylpeys ei ollut paha asia, ei-toivottava asia. Jotkut ihmiset ajattelivat, että heillä on syytä olla ylpeitä. Ainoastaan liiallinen ylpeys, itsensä luuleminen jumalaksi, herätti epäilyjä; siitä käytettiin kreikassa nimitystä hybris.

Jos ja kun ylpeyttä ei ajatella synniksi, vaan saavutukseksi tai seuraukseksi, kysymys ei ole siitä, miten voimme välttää ylpistymisen. Silloin voimme kysyä itseltämme: Miten elää niin, että voi olla ylpeä tavastaan elää? Filosofia on parhaimmillaan – tai pahimmillaan – loukannut ihmisten ylpeyttä. Kaiken maailman sokrateet ovat ilmestyneet sanomaan, ettemme voi olla ylpeitä siitä, miten elämme.

Milloin voi epäillä, ettei meillä ole syytä olla ylpeitä? Esimerkiksi silloin, kun jokin meidän itsellemme antamistamme ohjeista on vain sanoja, ei tekoja. Tai kun nuo sanat ovat merkityksettömiä. Joku sanoo: ”Ole oma itsesi.” Kun emme tiedä edes kunnolla, mitä se merkitsee, emme voi olla kovin ylpeitä tavastamme elää.

Eläjä on kunnioitettava – hänellä on syytä olla ylpeä – jos hän elää todella, kokee jotain. Tämä on minun näkökulmani. Tämä on nuoli, joka on ammuttu jostain ja jonka olen napannut. Filosofoimiseni lähtökohta on kysymys: ”Miten elää?” Tämä kysymys merkitsee, että ihminen luo oman olemassaolon tavan, elää tavallaan ja hänelle kehittyy siis oma ethos. Jos hänellä oma ethos, hän voi olla ylpeä.

Ethos merkitsee erityisesti sitä, millaisen suhteen ihminen luo itseensä ja toisiin. Se ei merkitse sitä millaisen elämän hän elää, vaan miten hän elää. Elämässä tapahtuu koko ajan asioita, joita ihminen ei valitse, ei hallitse eikä vallitse. Kuvitella voivansa päättää minkä kaiken läpi nuoli lentää on vääränlaista ylpeyttä, pöyhkeyttä. Vaikutamme siihen, miten se lentää, kuinka korkealta ja millaisessa kaaressa.

Vääränlainen ylpeys torjuu. Tapahtuma tai sanat eivät pääse ihmisen sisään, jos se on jotain hallitsematonta, kuvitelman ja suunnitelman vastaista. Olisi opittava se minkä Mirkka Rekola tiesi: ”On niin säteittäin asia, ettet saa siitä otetta, mutta se saa sinut.”

Yksi sana pyörii päässäni, on pyörinyt siitä lähtien, kun se pääsi sisään: nöyryys. Tahtoisin sen selittää. Ilman painolasteja, ilman ristejä. Se ei ole ylpeyden vastakohta, vaan sen myöntämistä, että olemme osa maailmaa: emme ole sen ulkopuolella. Nöyryys, vaatimattomuus, merkitsee mahdollisuutta kuunnella, ei oman tahtonsa hylkäämistä. Tällaisen vaatimattomuuden myötä saattaisimme ansaita olla ylpeitä.

torstai 15. marraskuuta 2012

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.

torstai 8. marraskuuta 2012

Kun Diogenes lampun osti

(Jean-Léon Gérôme, 1860: Diogenes)

(Tämä on aiheena filosofiakahviloissa 13.11, 14.11, 15.11. Ennakkotiedoista poiketen Fuengirolassa viimeisen istunnon aiheena 13.12. on TOIVO)

Diogenes Sinopelainen (412 eea-323 eea) oli Anthisteneen, opettajansa, lisäksi yksi kyynikkojen koulukunnan perustaja ja yksi kaikkien tunnetuimmista koulukunnan edustajista. Hän joutui maanpakoon Sinopesta, Mustan meren rannalta. Monien tietojen mukaan siksi, että hän väärensi rahaa tai löi kolikoihin vääriä leimoja. Pankkiirin poika eli Ateenassa ja teki itsestään filosofin, jonka elämä oli maanpakoa, kodittomuutta, maailmankansalaisuutta, totuuden ruumiillistamista.

Diogenes tunnetaan äärimmäisyyteen viedystä askeesista. Hän eli omaisuutenaan vain viitta ja keppi. Diogenes saarnasi oman itsensä hallintaa, riippumattomuutta. Jos hän kirjoitti jotain, tekstit eivät ole säilyneet. Tämä ei ole merkityksellistä, sillä hänen filosofiansa oli elämäntapa, ei oppi, ei teorioita. Vaikka hänen skandaalimainen, konventiot hylkäävä ja kyseenalaistava käyttäytyminen herätti raivoa ja pahennusta, hänen sanojensa ja tekojensa välinen yhteys, harmonia, oli täydellistä ja se herätti myös ihailua.

Diogeneen ja monien muiden kyynikkojen filosofia ei ole jäänyt eloon teoreettisina kirjoituksina, vaan anekdootteina, tarinoina esimerkillisen filosofin, käyttäytymisestä ja toiminnasta. Anekdootit ilmaisevat ja kertovat, miten Diogenes oli oman ajatuksensa, oman filosofiansa ruumiillistuma. Filosofia oli toimintaa, performanssia. Siksi sitä ei ilmaise järkeilevä suorasanainen esitys, vaan tarina.

Nykyisin performanssi (performance tai performance art) on elävää taidetta, joka liitetään sellaisiin käsitteisiin kuin happening ja käsitetaide (conseptual art). Performanssi kehittyi 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi dadaistien ja surrealistien myötä. En väitä kyynikkojen olleen ensimmäisiä performanssitaiteilijoita, mutta heidän esiintymisessä oli paljon samantapaisia piirteitä kuin modernien taiteilijoiden töissä. Kyynikkojen performanssi – joskus säädytön, aina häpeilemätön – oli provokaatiota. Hän provosoi esiin kysymyksen normien, lakien ja tapojen luonteesta.

Diogenes kulki sytytetyn lampun kanssa keskellä päivää. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tekee, Diogenes vastasi: ”Etsin ihmistä.” Tällaista absurdiutta tai ”surrealistisuutta” on helppo löytää performanssitaiteilijoiden töistä.

Vähintään Sokrateesta lähtien ajateltiin, että kaikkien vapaiden, asioista päättävien, kansalaisten olisi hyvä osata pitää huolta itsestään. Itsestä huolehtimisen periaate oli siis kaikkien vapaiden, ei vain filosofien velvollisuus. Filosofi poikkesi silti muista, koska hänen omistautumisensa tälle periaatteelle oli intohimo; se oli intensiivisempi vaatimus ja se elettiin intensiivisemmin. Diogenes ruumiillistaa äärimmäisemmällä tavalla eron filosofin ja tavallisen ihmisen välillä. Diogeneelta kysyttiin, miksi rahaa annetaan köyhille, muttei filosofeille. Diogenes vastasi: ”Koska ihmiset pelkäävät, että heistäkin voi tulla köyhiä, muttei filosofeja.”

Hän ei kunnioittanut auktoriteetteja eikä rikkautta. Diogenes kutsuttiin hienolle tilalle vieraaksi. Hänelle neuvottiin, ettei saa sylkeä lattialle. Diogenes sylki isännän kasvoille ja totesi: ”En löytänyt likaisempaa paikkaa.” Hänen syödessään halpaa ruokaa (vihanneksia tai linssejä) rikas mies totesi: ”Jos imartelisit Dionysiosta, ei sinun tarvitsisi syödä tuota.” Diogenes vastasi: ”Jos opettelisit syömään tätä, sinun ei tarvitsisi imarrella Dionysiosta.” (Dionysios nuorempi, Platonin opettama mies, oli tyranni, ei filosofikuningas niin kuin yritettiin...)

Kerrotaan, että merirosvot ottivat Diogeneen kiinni hänen ollessaan laivamatkalla ja he pistivät hänet myyntiin orjamarkkinoilla Kreetalla. Huutokauppias kysyi filosofilta, mitä hän osasi tehdä. Diogenes vastasi: ”Hallita ihmisiä.” Hetkeä myöhemmin hän osoitti purppuraan pukeutunutta miestä ja sanoi: ”Myy minut tuolle. Hän tarvitsee herraa.” Näin hän päätyi Ksedianeksen lasten opettajaksi Korinttiin. Siellä hän opetti loppuelämänsä itsehillintää ja itsensä harjoittamista.

Miksi puhun Diogeneesta, performanssista ja anekdooteista? Koska hänen esimerkkinsä valaisee ajatusta, että filosofia on joskus ollut elämäntapa. Lisäksi se tuo esiin mielenkiintoisen näkökulman itse filosofoimiseen, sillä se nähdään toimintana, jopa provokatiivisena esiintymisenä.

Se että filosofia ilmenee anekdootissa, ei traktaatissa, panee kysymään, voisiko filosofia vielä olla muutakin kuin sanoja. Lopulta voisi olla hyvin mielenkiintoista lukea filosofisia kirjoituksia muotokuvina, ei irrallisina metafyysisinä huomautuksina – muotokuvina, jotka eivät ole monumentteja, muistomerkkejä, vaan jäänteitä, raunioita, joiden keskellä ihminen luo itsensä...