(Tämä on aiheena filosofiakahviloissa 13.11, 14.11, 15.11. Ennakkotiedoista poiketen Fuengirolassa viimeisen istunnon aiheena 13.12. on TOIVO)
Diogenes Sinopelainen (412 eea-323 eea) oli Anthisteneen, opettajansa, lisäksi yksi kyynikkojen koulukunnan perustaja ja yksi kaikkien tunnetuimmista koulukunnan edustajista. Hän joutui maanpakoon Sinopesta, Mustan meren rannalta. Monien tietojen mukaan siksi, että hän väärensi rahaa tai löi kolikoihin vääriä leimoja. Pankkiirin poika eli Ateenassa ja teki itsestään filosofin, jonka elämä oli maanpakoa, kodittomuutta, maailmankansalaisuutta, totuuden ruumiillistamista.
Diogenes tunnetaan äärimmäisyyteen viedystä askeesista. Hän eli omaisuutenaan vain viitta ja keppi. Diogenes saarnasi oman itsensä hallintaa, riippumattomuutta. Jos hän kirjoitti jotain, tekstit eivät ole säilyneet. Tämä ei ole merkityksellistä, sillä hänen filosofiansa oli elämäntapa, ei oppi, ei teorioita. Vaikka hänen skandaalimainen, konventiot hylkäävä ja kyseenalaistava käyttäytyminen herätti raivoa ja pahennusta, hänen sanojensa ja tekojensa välinen yhteys, harmonia, oli täydellistä ja se herätti myös ihailua.
Diogeneen ja monien muiden kyynikkojen filosofia ei ole jäänyt eloon teoreettisina kirjoituksina, vaan anekdootteina, tarinoina esimerkillisen filosofin, käyttäytymisestä ja toiminnasta. Anekdootit ilmaisevat ja kertovat, miten Diogenes oli oman ajatuksensa, oman filosofiansa ruumiillistuma. Filosofia oli toimintaa, performanssia. Siksi sitä ei ilmaise järkeilevä suorasanainen esitys, vaan tarina.
Nykyisin performanssi (performance tai performance art) on elävää taidetta, joka liitetään sellaisiin käsitteisiin kuin happening ja käsitetaide (conseptual art). Performanssi kehittyi 1900-luvun alkupuolella esimerkiksi dadaistien ja surrealistien myötä. En väitä kyynikkojen olleen ensimmäisiä performanssitaiteilijoita, mutta heidän esiintymisessä oli paljon samantapaisia piirteitä kuin modernien taiteilijoiden töissä. Kyynikkojen performanssi – joskus säädytön, aina häpeilemätön – oli provokaatiota. Hän provosoi esiin kysymyksen normien, lakien ja tapojen luonteesta.
Diogenes kulki sytytetyn lampun kanssa keskellä päivää. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tekee, Diogenes vastasi: ”Etsin ihmistä.” Tällaista absurdiutta tai ”surrealistisuutta” on helppo löytää performanssitaiteilijoiden töistä.
Vähintään Sokrateesta lähtien ajateltiin, että kaikkien vapaiden, asioista päättävien, kansalaisten olisi hyvä osata pitää huolta itsestään. Itsestä huolehtimisen periaate oli siis kaikkien vapaiden, ei vain filosofien velvollisuus. Filosofi poikkesi silti muista, koska hänen omistautumisensa tälle periaatteelle oli intohimo; se oli intensiivisempi vaatimus ja se elettiin intensiivisemmin. Diogenes ruumiillistaa äärimmäisemmällä tavalla eron filosofin ja tavallisen ihmisen välillä. Diogeneelta kysyttiin, miksi rahaa annetaan köyhille, muttei filosofeille. Diogenes vastasi: ”Koska ihmiset pelkäävät, että heistäkin voi tulla köyhiä, muttei filosofeja.”
Hän ei kunnioittanut auktoriteetteja eikä rikkautta. Diogenes kutsuttiin hienolle tilalle vieraaksi. Hänelle neuvottiin, ettei saa sylkeä lattialle. Diogenes sylki isännän kasvoille ja totesi: ”En löytänyt likaisempaa paikkaa.” Hänen syödessään halpaa ruokaa (vihanneksia tai linssejä) rikas mies totesi: ”Jos imartelisit Dionysiosta, ei sinun tarvitsisi syödä tuota.” Diogenes vastasi: ”Jos opettelisit syömään tätä, sinun ei tarvitsisi imarrella Dionysiosta.” (Dionysios nuorempi, Platonin opettama mies, oli tyranni, ei filosofikuningas niin kuin yritettiin...)
Kerrotaan, että merirosvot ottivat Diogeneen kiinni hänen ollessaan laivamatkalla ja he pistivät hänet myyntiin orjamarkkinoilla Kreetalla. Huutokauppias kysyi filosofilta, mitä hän osasi tehdä. Diogenes vastasi: ”Hallita ihmisiä.” Hetkeä myöhemmin hän osoitti purppuraan pukeutunutta miestä ja sanoi: ”Myy minut tuolle. Hän tarvitsee herraa.” Näin hän päätyi Ksedianeksen lasten opettajaksi Korinttiin. Siellä hän opetti loppuelämänsä itsehillintää ja itsensä harjoittamista.
Miksi puhun Diogeneesta, performanssista ja anekdooteista? Koska hänen esimerkkinsä valaisee ajatusta, että filosofia on joskus ollut elämäntapa. Lisäksi se tuo esiin mielenkiintoisen näkökulman itse filosofoimiseen, sillä se nähdään toimintana, jopa provokatiivisena esiintymisenä.
Se että filosofia ilmenee anekdootissa, ei traktaatissa, panee kysymään, voisiko filosofia vielä olla muutakin kuin sanoja. Lopulta voisi olla hyvin mielenkiintoista lukea filosofisia kirjoituksia muotokuvina, ei irrallisina metafyysisinä huomautuksina – muotokuvina, jotka eivät ole monumentteja, muistomerkkejä, vaan jäänteitä, raunioita, joiden keskellä ihminen luo itsensä...
Joskus minusta tuntuu, että elämämme on liian turvallista. Saamme lapsuudessa hyvän kasvatuksen ja koulutuksen. Elämme yltäkylläisyydessä. Veltostumme, meistä tulee ylipainoisia. Vanhempamme pyrkivät tällä ikään kuin hyvittämään lapsilleen sen mitä ilman he itse ovat nuorena jääneet.
VastaaPoistaPitäisikö lapsiemme kasvatuksessa olla asketismia. Nykyvanhemmille se on vaikeaa, koska haluamme itsekin elää yltäkyläisyydessä. Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä opetan, ei sovi asketismiin.
Ilkka Törmä